Vuonna 1999 ensi-iltansa saanut Fight Club
-elokuva oli monelle todellinen tajunnanräjäyttäjä. Vähintäänkin
hämmentävä ja nerokas juoni yhdistettynä tyylikkääseen ohjaukseen sekä
loistaviin roolisuorituksiin muodostavat sellaisen paketin, josta ei
ihan heti toivutakaan. Lyhyesti ja tiivistetysti sanottuna elokuva
kertoo kahden nuorukaisen perustamasta tappelukerhosta, jonka toiminta
karkaa käsistä leviten lauantaisista taisteluilloista anarkistisiin
terrori-iskuihin. Huolimatta idean herkullisuudesta peliksi
virtuaaliversiota saatiin odottaa reilut viisi vuotta.
Kuten
arvata saattoi, Fight Clubista tuli perinteinen 3D-taistelupeli.
Elokuvan hienoudet muutamia dialoginparsia lukuun ottamatta on jätetty
syrjään, ja pääpaino on puhtaasti mätkimisessä. Tämä onkin pelin
suurimpia ongelmakohtia, sillä viittaukset Fight Club -elokuvaan
ontuvat jo syystä, että lisenssi ei kata päähenkilöitä. Muutenkaan
toteutus ei toimi teeman arvoisella tasolla, joten elokuvalisenssin
tärkeys on vähintäänkin kyseenalaistettava.
Kerho pystyyn
Pelin taistelumekaniikka muistuttaa Tekken-sarjan
vastaavaa kahden lyönti- ja potkunäppäimen yhdistelmällä. Myös heitot
lähtevät samanlaisilla kombinaatioilla. Kuitenkaan Tekken-kamppailujen
kaltaista kiihkeyttä, syvyyttä tai monipuolisuutta on turha odottaa.
Fight Club on astetta kankeampi, mutta mätkintäsysteemi ajaa asiansa
tyydyttävästi. Kyseisen tappelukerhon hengen mukaisesti otteluissa
taistellaan mies miestä vastaan. Fight Clubin kahdeksan sääntöä
sisällyttävät tappeluihin myös muutaman muun kohdan, kuten esimerkiksi
mittelyn jatkuvuuden kunnes toinen osapuoli pökertyy tai luovuttaa.
Tietokonevastustajat tuppaavat heittämään pyyhkeen kehään herkästi
tappion uhatessa, vaikka tästä ei ole varsinaista hyötyä kuin
hardcore-taistelijoiden kunnon suojelemisessa. Kamppailijoiden tulisi
otella myös ilman kenkiä ja paitoja, tosin muutamat pelin hahmoista
sivuuttavat jälkimmäisen vaatimuksen.
Taistelutyylejä löytyy
kolmea sorttia. Fight Clubin ollessa kaikille miehille avoin, pelata
voi niin painin kuin potkunyrkkeilijän ja hieman jujitsuun viittaavan
taitajan elkein. Tekniikat jakautuvat selkeästi, esimerkiksi
painijahahmoilla luonnistuvat eri heitot paremmin kuin lyönnit,
potkuista puhumattakaan. Tosin potkunyrkkeily- ja kung fu -menetelmät
eroavat vähänlaisesti, kuten harmillisesti myös samojen tyylien
edustajat toisistaan. Lyöntien, potkujen ja heittojen lisäksi hahmot
osaavat suojautua sekä brassailla, jolla saa palautettua energiaa.
Pelimoodeista vastataan kuudella vaihtoehdolla. Perinteisten arcade-,
kaksinpeli- ja selviytymistilojen ohella mättämistä harrastetaan
verkossa, eräänlaisessa sparrausmoodissa, jossa voi harjoitella
liikkeitä, sekä tarinaosuudessa. Näistä viimeisin on varsin ponneton ja
lyhyt kokemus. Siinä pelaaja astuu kerhoon pyrkivän nuorukaisen
saappaisiin, mikä voi kuulostaa mielenkiintoiselta asemalta, mutta
toteutus on toista luokkaa. Ikuinen "uusi kaveri" etsii Tyler-pomoa ja
joutuu aina kahdeksannen säännön velvoittamana taistelemaan elokuvasta
tuttuja hahmoja vastaan. Kökköisyydessään surkuhupaisaa matkaa ympäri
Amerikkaa siivitetään jopa kahdella CGI-videolla ja valokuvilla.
Verkossa muita pelaajia voi haastaa kaksintaisteluihin, mutta
ominaisuus ei ole kovin kaksinen, sillä peliseuraa löytyy harvoin.
Ilkeää jälkeä
Vaikka omaperäisiä tappelupelejä harvemmin enää näkee, onnistuu Fight
Club tarjoilemaan vähän uuttakin genreensä. Yksi pelin oivalluksista on
luiden murtuminen veristen tappeluiden tuoksinassa. Nämä rajut
murtajaliikkeet näytetään pikauusinnassa röntgen-näkymästä, jolloin
ruumiinosien ikävät vääntymiset nähdään mahdollisimman tarkasti.
Kyseessä on muutakin kuin brutaali lopetusisku, sillä esimerkiksi
kesken taistelun kätensä menettänyt ottelija voi joutua luovuttamaan
tai vaihtoehtoisesti taistella ottelun loppuun raajarikkona.
Itseluoduille hardcore-taistelijoille liika luukato merkitsee
eläkkeelle siirtymistä, kun taas tavalliset hahmot ilmestyvät
seuraavaan koitokseen aina täysin kunnossa. Omia klubilaisiaan
täytyykin liian mukiloinnin jälkeen hoitaa sairaspolilla. Hakkauksella
saa muutoin aikaan lihan tummumista ja verisiä turpia.
Peliin
on mallinnettu vaihtelevan yksityiskohtaisesti reilu tusina elokuvasta
tuttuja hahmoja. Leffan päähenkilöiden, Tyler Durdenin (Brad Pitt) ja Jackin (Edward Norton),
yhdennäköisyyden rajoittuessa vain hiustyyliin, muut hahmot on
mallinnettu hyvinkin täsmällisesti. Lähes kaikki elokuvan sivuroolien
esittäjistä ovat liittyneet kerhoon, ja heillä on nyt juoniosuudessakin
enemmän vuorosanoja. Lisäksi pelaamalla arcade- ja tarinamoodia saa
avattua kaikkiaan neljä salahahmoa. Samoja osuuksia tahkoamalla saa
auki muitakin piilotettuja ominaisuuksia, kuten videoita pelin teosta
ja hahmoista.
Omien kehäraakkien luontiin ei ole siunaantunut
järin monipuolista editoria. Omalle taistelijalleen saa valita
taistelutyylin, ihonvärin ja ulkomuodon kolmesta vaihtoehdosta tai
sitten kloonata jonkun alkuperäisistä hahmoista. Hahmonsa
haavoittuvuuden murtajaiskuille saa myös valita luomalla joko normaalin
tai hardcore-taistelijan. Jokaisesta luodulla ottelijalla voitetusta
matsista arcade- ja selviytymistiloissa palkitaan krediiteillä, joilla
voi hoitaa taistelijan murtumia tai kehittää kykyjä. Taitojen
petraaminen osoittautuu melko vaikeaksi - etenkin
hardcore-tappelijoiden kohdalla. Tällöin vastustajat ajavat pelaajan
vararikkoon murtaessaan jokaisessa taistossa pelaajan raajoja.
Muutenkin painiminen taitavampaa vihollista vastaan käy turhauttavaksi
taitojen ollessa alkutasolla. Tappelupukarinsa voi myös viedä
verkkomättöihin, mikä olisi mukavampi lisä, jos hahmoja saisi
kustomisoida enemmän.
Tyler Durden sanoo
Sama lisenssin puutteellisuus johtohahmoissa vaivaa äänipuoltakin.
Pelissä Tylerin ja Jackin mitättömät roolit hoitavat imitaattorit,
sillä kumpainenkaan megatähti ei ole suostunut yhteistyöhön
pelintekijöiden kanssa. Tästä syystä tarinaosuus hyödyntää enemmän
teoksen sivuhahmoja, tarjoten heille paljon suuremmat roolit kuin
elokuvassa. Muuten äänimaailma on sitä, mitä taistelupeliltä voi
odottaa, joskin hieman perinteistä vaisumpi. Mittelyn keskellä kuuluu
iskujen lätinää, rymähdyksiä ja kivunhuudahduksia, mutta esimerkiksi
taistelijat eivät haastele toisilleen ennen tai jälkeen otteluiden.
Muutenkin dialogia kuullaan vain tarinaosuuden välipätkissä. Musiikkina
soi elokuvan meneviä kappaleita niin Dust Brothersilta kuin Kornilta ja myös Limp Bizkitiltä, jonka keulamies Fred Durst
löytyy pelistä piilotettuna hahmona. Vaikka biisivalikoima on melkoisen
mittava, taisteluissa pauhaa vain muutama eri kappale.
Graafisella puolella kehittäjät ovat oikealla suunnalla. Fight Club on
synkkyydessään hyvännäköinen, mutta pelkistetty. Hahmot on mallinnettu
tarkasti, mutta niitä vaivaa lievä yhdennäköisyys. Vain muutama
taistelija, kuten Bitch tits Bob (Meat Loaf),
erottuu pyykkilautavatsaisten nuorukaisten seasta. Näyttävän
vaurionmallinnuksen ansiosta ottelijoiden pärstät saavat taisteluissa
uutta väriä verestä ja mustelmista, eikä kuhmuiltakaan vältytä. Samoin
ihon läpi saattaa pilkistää teräviä luita. Iskut todella näyttävät
menevän perille. Tämä osittain lisää pieksämisintoa, sillä jälki
piirtyy välittömästi, ja lopputulokset noudattavat elokuvan
viitoittamaa inhorealistista linjaa. Taisteluympäristöt ovat elokuvasta
tuttuja kohteita, kuten pimeitä kellareita ja sateisia parkkipaikkoja.
Maailman synkkyys välittyy välillä liiankin hyvin, joten television
kirkkautta joutuu lisäämään. Muutamissa kentissä ympäristöä voi käyttää
hyväksi vastustajaa teloessaan, esimerkiksi heittämällä hänet ikkunasta
läpi. Näin areenoilta saattaa myös löytyä pääsy piilotetuille tasoille.
Tämä hieman sotii alkuperäistä katsojaringin keskellä tappelua vastaan,
mutta väliäkös tuolla.
Fight Club ei ole huono peli, mutta elokuvan lisenssijulkaisuna se on
hävyttömän puutteellinen. Alkuperäisetkään musiikit ja sivunäyttelijät
eivät onnistu tuomaan oikeanlaista tunnelmaa pelaamiseen. Samoin sekä
yhdentekevä että tahallisesti sekava juoniosuus näyttää varsinaisen
Fight Clubin rinnalla vitsiltä. Taistelut ovat sentään toteutettu
kelvollisesti, mutta tyytyminen tähän ei kannata, kun paljon
parempiakin tappelupelejä löytyy nykyisiltä markkinoilta.
