Verenpunaiset kyyneleet, nyyh.
On vuosi 2049 ja Tokio on kaaoksen partaalla, A.R.M.A -nimisen asevalmistajan DNA-laitokset ovat menneet sekaisin, ja ulottuvuuslabyrinttejä on ilmestynyt ympäri Tokiota. Tämän lisäksi biogeneettiset oliot ovat karanneet laitoksista sekä terrorisoivat nyt Tokiota ja sen asukkaita. Hätä ei silti ole niin paha, kuin miltä aluksi näyttää: Tokion sikariportaalla on vielä ässät hihoissaan, nimittäin kolme Mutanoideksi kutsuttua sankaria. Nämä tappokoneiksi luodut seksistiset hyvikset ottavat ongelman hoidettavakseen. Kuulostaa kliseiseltä b-luokan juonelta, ja sitä se onkin. Juonesta viis, kyseessä on täysiverinen hack 'n slash -peli, joka on yhtä lineaarinen kuin saksalainen aikuisviihde. Mitään mullistavaa kokemusta Crimson Tears ei tarjoa, mutta se onnistuu silti tuomaan visuaalisen antinsa vuoksi jotain uutta genreen.
Labyrintistä toiseen hohhoijaa.
Crimson Tearsissa pelaaja etenee pitkin erilaisia luolastoja, joita kovin omaperäisesti kutsutaan Dungeoneiksi. Ennen jokaista tehtävää pelaajalle näytetään pieni videopätkä, jossa tulee yleensä ilmi seuraavaan kohteeseen menon motiivi. Näissä paljastetaan myös pikkuhiljaa pelin pahiksia ja muita hahmoja. Ennen tehtävää on mahdollista asioida lähes tuhoutuneessa kaupungissa, jota pelaaja voi apurahoillaan laajentaa vähän kerralla. Mistään suuresta ja ihmeellisestä ei silti ole kyse, kaupunki on vain muutaman kadun mittainen verkosto, jossa kauppiaat ja sen asukkaat jumittavat. Kauppiaita löytyy aina asekauppiaasta rohtojen myyjään, ja ennen tehtäviä on syytä täydentää inventaariotaan, ettei hätä iske kesken luolaston tutkimisen. Kaupustelijoiden lisäksi kapungista löytyy pakollinen vanhin tai pormestari sekä muutamia sivutehtäviä tarjoavia NPC-hahmoja.
Sivutehtävät eivät ole pakollisia, mutta niistä voi saada esimerkiksi huomattavasti tehokkaampia aseita kuin mitä kauppiailta saa. Kaupungin lisäksi tutuksi tulee myös päähahmojen tukikohta, autotalli. Paikka koostuu kolmesta huoneesta, joista löytyy mahdollisuudet pelin tallentamiseen, tavaroiden varastoimiseen, istuskeluun ja tehtäviin teleporttaamiselle. Minkäänlaista matkaamista Crimson Tearsissa ei ole, pelaaja vain valitsee luettelosta kohteensa ja painaa nappia. Tämä on hieman harmittavaa, sillä tuhonjälkeisessä Tokiossa olisi ollut mukava seikkailla ja matkustaa. Joka tapauksessa teleportilla pääsee ulottuvuuslabyrintteihin, joissa pääsee pieksemään biogeneettisiä sotilaita ja olioita. Jatkuvan taistelun lisäksi pelin kentistä pitää yleensä noukkia tavara jos toinenkin tai tuhota tason päävastus. Yksinkertaisempaa rakennetta tuskin löytyy, kyseessä on mene-tapa-nouda -kaavaa pahimmillaan.
Komboilulla pahikset matalaksi
Taistelussa kaiken A ja O ovat kombot. Kombojen pituus määrää muun muassa kokemuspisteiden, rahan ja tavaroiden saannin. Niinpä on hyvin yleistä potkia jo kaatunutta vihollista palleaan kolikoiden toivossa. Yhdistelemällä käytössä olevaa kahta eri hyökkäystä on mahdollista luoda pitkiä komboja ja pitää vihollinen kiireisenä. Paras tapa onkin hakata näppäimiä ja immobilisoida vihollinen. Kahdesta lyöntinäppäimestä kumpikin tekee lähes täysin samaa, lyö tai potkaisee, tosin hieman eri nopeudella. Riippuen hahmosta, on lyöntien nopeus ja teho sekä aseiden tyyppi erilainen.
Hahmoista Amber on nopein ja paras komboissa. Hän käyttää aseinaan kahta lyhyttä miekkaa tai tikaria. Tokio on metroseksuaali kansikuvapoika, joka taitaa paukkuraudan käyttämisen jalon taidon ja käyttää hyvin myös kahden käden miekkaa. Kolmas ja rasittavin hahmo, Kadie, käyttää erilaisia kynsiä sekä miekkoja ja on hahmoista voimakkain. Vaikka hahmot eroavatkin toisistaan, ei tällä ole juuri mitään strategista arvoa. Hahmon valinta onkin tehtävän menestyksen kannalta aika merkityksetön seikka. Komboilun lisäksi hahmot osaavat torjua - Kadieta lukuun ottamatta - tehdä väistöliikkeen, erikoisliikkeen ja viholliset ympäriltä lennättävän voimakentän. Erikoisliikkeitä ja komboja oppii pelin myötä lisää, kunhan ensin löytää viritysosia. Hahmokohtaisen erikoishyökkäyksen aikana kamera tekee mauttoman 360-asteisen hidastetun pyörähdyksen, joka harmittavasti pysäyttää hektisen taistelun. Erikoisliikkeet, voimakenttä ja väistöliikkeet ovat hyödyllisiä taisteluissa, mutta niiden liiallinen käyttö aiheuttaa hahmossa ylikuumenemisen, josta on niin haittaa kuin hyötyäkin. Ylälaidassa olevan mittarin täytyttyä ruutu vilkkuu punaisena, ja hahmo menettää pikkuhiljaa elinvoimaansa. Samalla voima ja nopeus kaksinkertaistuvat, mutta suojaus putoaa puolella.
Ylikuumeneminen käy yleensä ärsyttäväksi, sillä se pudottaa monipuolisempien taktiikoiden käyttämisen kynnystä kovalla kädellä. Niinpä vaihtoehdoksi jää perusiskujen jatkuva käyttäminen ja satunnaiset - lähinnä päävastuksiin suunnatut - erikoisiskut. Ylikuumenemisen uhatessa mittaria voi tyhjentää erilaisten tavaroiden avulla, joten ongelmaa voi jokseenkin kontrolloida. Vastapuolen vihulaisia ei ole siunattu hyvällä tekoälyllä. Usein viholliset - jopa pelaajan huomattuaan - jumittavat nurkissa ja huutavat samaa kommenttia kerta toisensa jälkeen. Joskus jopa vihollinen jatkaa kävelyään vaikka pelaaja kävelisi naaman edestä ohi. Tällä tavalla pelissä saakin usein halpamaisen selkään kohdistuvan lyönnin, joka tekee todella paljon vahinkoa. Muutenkaan viholliset eivät noudata sen kummempia rutineeja, kunhan uhoavat ja käyvät päälle rytinällä. Päävastukset sen sijaan tarjoavat kovan vastuksen ja käyttävät välillä jopa rasittaviksi käyviä hyökkäyksiä usein peräkkäin.
Tyylikästä ja ei-niin-tyylikästä
Jos jokin Crimson Tearsissa loistaa, on se pelin grafiikka, hahmojen grafiikka itse asiassa. Animointia myöten niin päähahmot kuin vihollisetkin edustavat cel-shadingia parhaimmillaan. Tähän on selvästi panostettu, mutta pelin ympäristöihin ei. Taustat ovat tylsiä, yksityiskohdattomia ja kuolleita, eikä minkäänlaista fysiikanmallinnusta pelistä juuri löydy. Staattinen ympäristö kiintiö-pakollisineen hajoaviin tynnyreineen ja laatikoineen ei paljoa pelasta. Yleisilme Crimson Tearsissa on keskitasoa, tosin animen ystävät saattavat ilahtua pelin tyylistä.
Musiikki- ja äänimailma on peruskamaa, ei mitään erikoista mutta ajaa tehtävänsä. Lähinnä hissimusiikista koostuva äänimaailma on neutraali, eikä oikein tue kokonaisuutta. Ainoastaan päävastustaistelujen aikana soiva biisi onnistuu nostamaan tunnelmaa hieman. Ääninäyttely on suurimman osan ajasta älyttömän kökköä ja varsinkin Kadien teinix-ääni ja Tokion machomainen artikulointi sattuu korviin.
Crimson Tears ei ole mikään mestariteos eikä taatusti sovi kaikille. Siinä on syvällisyyttä yhtä paljon kuin kännisen tarinoissa, hahmot ovat tyylikkyydestään huolimatta sieluttomia ja lähinnä silmänruokaa, eikä peliä voi kiittää monipuolisuudestakaan. Tällaisenaan Crimson Tearsia voi suositella vain animen ja hack 'n slashin armottomammille ystäville. Mahdollinen kakkososa toivottavasti parantaa pelin puutteet sekä tuo vaihtelua taisteluun ja tehtäviin.
