Kyllä, herra Kojima

Tähtiluokan pelisuunnittelijoita piisaa joka lähtöön. John Romero esimerkiksi on hullu, Shigeru Miyamoto puolestaan nero. Metal Gear -sarjan suunnittelija Hideo Kojima lienee sitten hullu nero.

Tällä kertaa Kojima heittää pelaajan vanhan Neuvostoliiton perukoille kovaksikeitetyn CIA-agentin saappaissa. Naked Snake -koodinimeä totteleva agentti hiipii, ryömii ja syö tiensä halki märän viidakon, päämääränään kaapata vangittu tiedemies takaisin Äiti Amerikan hellään huomaan. Matkan varrella sotkeudutaan monimutkaiseen petosten ja salaliittojen verkkoon. Snake tietää joutuneensa isompien tahojen pelinappulaksi, mutta sillä ei ole hänelle väliä. Väliä on vain tehtävän läpäisyllä.

Hideo Kojiman nerous ilmenee yksityiskohtien määrässä. Snake Eateriin mahtuu giljoona nokkelaa oivallusta, joiden näkemiseen ei yksi läpipeluukerta riitä. Vihollisia voi hämätä, petkuttaa ja kepittää lukemattomilla eri tavoilla. Pelin voi toki juosta läpi pyssyt paukkuen, mutta tällöin jää paljosta hauskasta paitsi. Antaumuksellinen pelaaja etenee hissukseen, kokeilee kaikkea järjetöntä ja nauttii jokaisesta ylläristä.

Kojiman hulluus puolestaan paistaa parhaiten läpi kierosta japsihuumorista. Miehen visiot vilisevät salaliittoteorioita, höpsöjä kaksimielisyyksiä ja korniuden rajoja rikkovaa filosofointia. Pitkät ja lukuisat välianimaatiot saavat pelaajan vuoroin haukkomaan henkeään, vuoroin hakkaamaan päätä seinään. Mutta koko ajan on kivaa.

Syö tai tule syödyksi

Kolmannen MGS-pelin tapahtumat ajoittuvat kylmän sodan piiskaamalle 60-luvulle, nelisenkymmentä vuotta ennen kakkososan tapahtumia. Viime kerralla hiiviskeltiin kliinisessä vedenpuhdistamossa, mutta nyt ramboillaan umpikorvessa. Pelin yleisilme on suttuisen umpeenkasvanut, ja ydinsodan uhka tuntuu paljon miehekkäämmältä kannusteelta kuin kakkosen öljyvahingolla pelottelu. Ajanjaksosta lypsetään irti kaikki mahdolliset juonielementit, aina Kuuban ohjuskriisistä kuulentoihin. Olisinpa vielä halunnut kuulla hörhö-Kojiman selityksen Kennedyn salamurhalle.

Pelin kolme keskeistä teemaa ovat kylmä sota, James Bond ja käärmeiden syönti. Kylmä sota tarjoaa tapahtumille uskottavan taustatarinan, James Bondilta lainataan tyyli ja käärmeiden syönnistä revitään ties mitä symboliikkaa. Ruohonjuuritasolla viimeisen merkitys on selkein: Snake metsästää elääkseen. Terveellistä ruokavaliota noudattamalla jaksaa ramboilla, eikä tähtäinkään vapise kun on maha täynnä matelijaa.

Ruokailu myös vauhdittaa paranemista, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Snake nimittäin osaa ottaa turpiinsa aiempaa uskottavammin. Räjähdyksistä saa palovammoja, luodeista ylimääräisiä reikiä ja pilaantunutta ruokaa syömällä... no, kokeilkaa itse. Osumia paikkaillaan sideharsolla, tikeillä ja muilla lääkintätarvikkeilla.

Viidakossa noudatetaan viidakon lakeja, ja selviytymiskamppailu tuntuu todelliselta. Snake Eater huokuu romanttista seikkailuhenkeä, joka tuo elävästi mieleen lapsuusajan hippa- ja kuurupiiloleikit.

Kuurupiilo kutkuttaa

Hiiviskely on hauskempaa kuin koskaan. Snaken repusta löytyy liuta erivärisiä maastopukuja, joten kuteet on hyvä pitää maiseman mukaisina. Avoimesti kirmaava agentti kärähtää äkkiä, mutta pensaissa ryömimällä tulee jo tulosta. Ympäristöä voi hyödyntää monin eri tavoin, vaikkapa ampumalla mehiläispesän neukun niskaan onton puunrungon kätköistä. Peli näyttää Snaken maastoutumisprosentin aina ruudulla, joten ympäristön, valon ja vaatteiden vaikutusta näkyvyyteen ei tarvitse arvailla.

Tällä kertaa Snake ei kanniskele maagista tutkaa, joten vihollisten liikkeitä saa tarkkailla haukkana. Ikäviltä yllätyksiltä voi välttyä hyödyntämällä lämpökameraa, liikkeentunnistinta tai vaikka suuntamikrofonia.

Kultaisella 60-luvulla tusinavartijatkaan eivät olleet puolisokeita tampioita. Viholliset näkevät pitkälle, osaavat reagoida ääniin ja seurata jalanjälkiä. Jos pahis löytää kaatuneen toverinsa, ei hommaa kuitata olankohautuksella. Onneksi Snake osaa raahata raadot piiloon.

Hippa huvittaa

Kun ryssä äkkää varjoissa hiipivän jenkkiagentin, hälytys raikaa ja konekiväärit laulavat. Paikalle virtaa letkajenkoittain lisävahvistusta, jolloin olisi loogisesti fiksuinta ottaa jalat alle. Snake kuitenkin kestää monta lippaallista lyijyä. Rynnäköinnin helppous syö pelin pointtia käärmeen mitalla, mutta tosipelaaja voi kiertää ongelman vääntämällä vaikeustasoa kaakkoon.

Hauskinta on selvittää ongelmat 60-lukuisen hippihengen mukaisesti rauhan keinoin. Tappamisen sijaan viholliset voi tainnuttaa nukutusnuolilla tai rujolla halauksella. Hälytyskellojen soidessa kannattaa kuitenkin luikerrella piiloon ja odottaa tilanteen rauhoittumista.

Vihollisten nokkeluus tekee pakoilusta hauskan haastavaa. Neukut osaavat piirittää, katkaista ilmeisimmät pakoreitit ja seurata tunkeilijaa vaikka kuvaruudusta toiseen. Jos ryömii ahtaaseen piilopaikkaan, voi pian huomata tuijottavansa käsikranaattia.

Snake on judo-tyylisen lähitaistelun mestari, ja eri liikkeiden opettelu kannattaa. Jos joutuu kiperään tilanteeseen, voi lähimmän soltun napata ihmiskilveksi ja yrittää hivuttautua paremmille vesille. Lukitusotteeseen kaapattua vihollista voi myös kuulustella hauskojen tiedonmurusten toivossa, tai vaikka purkaa aggressiota viiltämällä tämän leuan alle leveän hymiön.

Omituisten otusten kerho

Snake Eaterin ympäristöt ja tilanteet vaihtelevat niin tiuhaan, että kyllästymään ei pääse. Yhdessä hetkessä kahlataan suossa, seuraavassa roikutaan vuorenrinteeltä ja kolmannessa kontataan ruosteisen asetehtaan käytävillä. Alueet tihkuvat yksityiskohtia ja luonto kuhisee elämää. Pleikkari jaksaa piirtää sen verran kasvillisuutta, että viidakko myös näyttää viidakolta. Ruudunpäivitys pysyy kuosissa, vaikka kakkosen sulavuudesta jäädäänkin jälkeen.

Erinomainen äänimaailma herättää pelin eloon. Harry Gregson-Williamsin elokuvamainen musiikki flirttailee vanhojen Bond-leffojen kanssa hykerryttävän tyylikkäästi, ja ääninäyttelijät pätevät rooleissaan. David Hayterin legendaarinen tupakkaääni sopii Snaken karvaiseen kurkkuun kuin nakutettu.

Hideo Kojima ei vain vilauttele taitojaan elokuvaohjaajana, vaan pikemminkin hieroo niitä pelaajan naamaa vasten. Noin kolmannes vajaan parinkymmenen tunnin peliajasta kuluu välianimaatioita katsellen. Siitä joko tykkää tai ei, mutta ainakaan leffaosuuksien näyttävyyttä ei käy kieltäminen. Tarina on tiivis ja virtaviivainen, ja pysyy paremmin kasassa kuin kakkososan utopiaöveriksi vedetty juoni.

Pelin kuluessa esitellään iso kirjo värikkäitä henkilöhahmoja. Kun kerran ollaan Metal Gearin maailmassa, kaikki puukottavat kilvan toisiaan selkään. Snake lienee melkeinpä ainoa hahmo, jolla on puhtaat jauhot pussissa. Hän hoitaa tehtäväänsä kyynisellä marttyyriasenteella ja säilyttää statuksensa yhtenä viileimmistä pelihahmoista ikinä. Hahmogalleriaa laimentaa vain muutama pomovastus, joiden taustoja ei jakseta valottaa tarpeeksi.

Hideo hallitsee

Vaikka toteutus on priimakamaa, kameraongelmat riipivät edelleen. Kamera seuraa Snakea lintuperspektiivistä, eikä ympäristöä näe kymmentä metriä pidemmälle. Kuvakulman voi kyllä heittää sankarin silmiin, mutta tällöin ei pääse liikkumaan. Jos hiipiessä saisi katsella vapaasti ympärilleen, säästyttäisiin monelta turhalta hälytykseltä. Kakkosesta on kuitenkin sen verran tsempattu, että näkökenttää voi hivenen taivutella oikealla tatilla.

Mikäli on pelannut edellistä osaa, kontrollit hallitsee heti. Neitsyet joutuvat totuttelemaan tovin, ennen kuin monipuoliset komennot löytävät tiensä selkäytimeen.

Tarinasta nauttiakseen edellisten osien ei kuitenkaan tarvitse olla tuttuja. Snake Eater on mestarillisesti rytmitetty, tunnelmallinen adrenaliinipaketti, joka kestää lineaarisuudestaan huolimatta useamman läpipeluukerran. Kameraongelmien vuoksi jouduin kuitenkin pudottamaan arvosanaa puolella.

Legoilla leikkivä, rajattomilla resursseilla ja ohjelmoija-armeijalla siunattu Kojima on tästä lähtien henkilökohtainen idolini. Epäkuollut tarkka-ampujapahis? Kyllä, herra Kojima. Mystinen parvi älykkäitä herhiläisiä? Kyllä, herra Kojima. Heitä vaan kaikki hulluutesi meidän pikku pelaajien niskaan. Kyllä me kestetään. Me vieläpä kumarretaan kiitokseksi ja luvataan ostaa seuraavakin pelisi.

Galleria: