Grand Theft Auto: Liberty City Stories

Grand Theft Auto on sarja, joka ei ole pettänyt allekirjoittanutta vielä kertaakaan. Tänä talvena tuo suurin, mauttomin ja tyylitajuisin on löytänyt tiensä PSP:lle(ni), eikä pettyä voi nytkään. Vaikka todellisten uudistusten vähyydestä on voinut nipottaa sekä PlayStation 2:n Vice Cityn että San Andreaksen kohdalla, molemmat toimivat silti loistavasti niin jatko-osina kuin yksittäisinä peleinä. Tähän sarjan milteipä ainoista valituksen aiheista ei saada muutosta PSP-versionkaan kohdalla, sillä Liberty City Storiesissa ei nähdä mitään oikeasti uutta tai mullistavaa. Grand Theft Auton ystävillä on kuitenkin oikeus olla vähät välittämättä yllä olevasta, sillä tuttu kaava toimii edelleen pirullisen hyvin, eikä osoita tylsistyttämisen merkkejä. Ennen kaikkea pelillä on yksi merkittävä etu isoveljiinsä: tällaista ei ole käsikonsolilla koskaan aiemmin nähty. PSP-debyytti tekee vielä kaiken alusta alkaen niin mallikkaasti, ettei moitteen sanaa kehtaisi sanoa.

Oikean käden kasvutarina

Liberty City Stories on GTA3:n aloittaman trilogian esiosa, prologi. Peli pyrkii näyttämään, mitkä tapahtumat ajoivat kaupungin tilanteeseen, jossa se on ensimmäisen osan aikoihin, vuonna 2001. Siinä missä kolmikon varsinaiset kappaleet etenevät sekalaisessa aikajärjestyksessä, sijoittuu Liberty City Stories ajallisesti San Andreaksen ja ensimmäisen osan väliin, vuoteen 1998. Vice Cityhän ajoittui niinkin kauaksi kuin kultaiselle 1980-luvulle. Kyseessä on käytännössä neljäs käymiskerta Liberty Cityssä, sillä se oli myös ihka ensimmäisen Grand Theft Auton aloituskaupunki, johon päästiin taas jälleen GTA3:ssa riehumaan. San Andreaksesta tehtiin myös pikainen visiitti itään, joten kyseinen kaupunki nähdään neljännen kerran sarjan historiassa PSP-versiossa.

PSP-GTA ei tyydy kuitenkaan vain kertomaan sarjan osien historiaa. Liberty City Stories esittää kovaksi keitetyn mafioso Toni Ciprianin nousutarinan kaupungin järjestäytyneen rikollisuuden johtajan kakkosmieheksi. Sarjaa pelanneet muistanevat kyseisen gangsterin GTA3:n alkupään tehtävänantajana. Hahmo muistuttaa aikalailla Vice Cityn Tommy Vercettiä myös muuten kuin ulkoisesti, ja pelin juoni on jälleen syystäkin todella mafiapainotteinen. Vuoden 1998 Liberty Cityssä monet alamaailman suuruudet ovat vaikeuksissa: Salvatore Leone on menettämässä valta-asemaansa nouseville rikollisryhmittymille, Donald Love yrittää rikastua sekä päästä pormestariksi mafian avulla ja turhautunut Yakuza-vaimo haluaa kostaa miehelleen. Toni auttaa kykyjensä mukaan heitä kaikkia ja siinä sivussa paria pienempääkin tekijää.

Juoni etenee tuttuun tapaan yksittäisiä tehtäviä suorittamalla. Toni saa kännykkäänsä jatkuvasti soittoja uusista tapahtumapaikoista ja toimista. Ehkä hieman poikkeuksellisesti Tonin töillä on vaikutusta ympäristöön muutenkin kuin jengiläisten määrän lisääntymisenä. Pelissä tuhotaan rakennus jos toinenkin, ja näin ympäristöt muuttuvat paikoitellen aika ratkaisevasti, eritoten juoniosuuden loppupuolella. Aikaansaannoksista myös uutisoidaan hauskasti silloin tällöin paikallisradiossa. Tarinan ohella tarjolla on jälleen taksi-, poliisi-, ambulanssikuski- ja palomiesosuudet sekä muutama uusi tuttavuus, kuten autokauppiasminipeli, jossa pitää esitellä kärryjen ominaisuuksia käytännössä. Lisäksi, jos kaupungista löytää pirisevän yleisöpuhelimen, soittaja on todennäköisesti laittomien katukilpailujen järjestäjä.

Vapauden kaupungin rajatut mahdollisuudet

Ensiaskeleet Liberty Cityn kamaralla saavat aikaan nostalgisen tunteen, jonka Tonikin luultavasti tuntee. Asianlaitahan on pitkälti sekä pelaajalle että Tonille sama, sillä gangsterimme tekee myös paluun vanhoille kulmillensa. Kaupunki ei ole paljoa muuttunut sitten viime näkemän - tai siis pitäisi varmaan sanoa, että se ei muutu hirveästi vuoteen 2001 mennessä. Siltatyöt ovat yhtälailla kesken eli toisille saarille ei aivan alussa pääse. Hallintoaan myöten korruptoituneen kaupungin kaduntallaajista joka seitsemäs kuuluu johonkin alueella vaikuttavista lukuisista rikollisjärjestöistä. Välillä myös tuntuu, että poliiseja kävelee vastaan vähintään paljon kuin jengiläisiä. Liberty Cityssä gangsteritoiminnan nimeen vannovat vanhat tutut Leone-, Sindacco- ja Forelli-mafiaperheet sekä jengit, kuten Triads, Hoods, Yakuza ja Diablos, joka tekee vasta tuloaan kaduille. Kaupunki on todellinen ulkomaalaistaustaisten rikollisjärjestöjen sulatusuuni, jonka tasapainoa Toni pyrkii järkyttämään Capo di tutti Capi - pomojen pomo - Salvatore Leonen eduksi.

Kaupunkilaiset lienevät pihiä sakkia, sillä kaduilla ajelevat tutut samat autot jo nyt, vaikkakin poikkeuksena löytyy muutama ennennäkemätön jengikärry ja pari hienompaa urheilukaaraa. GTA3:n aikoihin mennessä katoavat moottoripyörätkin, jotka luovat merkittävimmän eron liikennekäyttäytymiseen. Vaikka kaksipyöräisten mallit ovat samat kuin Vice Cityssä, eikä San Andreasin kaltaista prätkäkaartia nähdä, kuuluvat ne lähtemättömästi peliin. Moottoripyörät luovat paljon vaihtelua sekä liikkumiseen että tehtävien suorittamiseen monipuolisilla ampumis- ja temppuiluominaisuuksillaan, minkä vuoksi niitä käyttää paljon mieluummin kuin autoja. Tosiammattilainen säilyttääkin tallissaan panssarivaunun lisäksi Sanchez-enduromopoa.

Pihtailu näkyy myös tehtäväpalkkioissa: loppuvaiheenkaan tehtävistä on turha odottaa viittä tonnia enempää. Periaatteessa tällaisella järjestelyllä on padottu aiempien osien mieletöntä rahantulvaa, mutta kun aseisiin menee kevyesti puolet kokonaispalkasta, köyhyys voi pahimmassa tapauksessa viivyttää pelissä etenemistä. Tosin muita käyttökohteita rahalle tuliluikkujen sijaan ei olekaan, sillä kiinteistökaupat, ostettavat vaatteet ja vaikkapa San Andreaksesta tutut lentokonelennot ovat poissa. Pirssejäkään ei voi kuin maalauttaa, joten Liberty City Stories ei oikein vastaa viimeisimmän kotikonsoli-GTA:n monipuolisuutta. Samoin muuten Toni ei ole mikään uimari, kiipeilijä, bodari, eikä hän lihoa toisin kuin länsirannikon kotipoikamme, Carl Johnson.

Vaikka PSP:stä puuttuu toinen analogitatti ja olkanäppäimiä on puolet vähemmän, ohjaus on saatu aseteltua käsikonsolille toimivasti. Sen iskostuminen vie aikansa, jopa kauemmin kuin isoilla konsoleilla, mutta hallittuna ohjattavuus hipoo peliohjaimen mahdollisuuksia. Kaikki optiot eivät toimi yhtä sujuvasti kuin Dual Shock 2:lla, esimerkiksi ajaessa kameran hallinta ei pelaa juuri koskaan halutulla tavalla. Taakse ja sivuille katsominen käy miltei samalla lailla kuin PlayStation 2:llakin, mutta tällöin kääntyminen ei onnistu, sillä katsomissuunta valitaan ohjaustatilla. Moottoripyörillä keuliminen ja stoppie-temput vaativat aiempaa enemmän harjoittelua, ja tatin epätarkkuuden vuoksi satulasta lentämisiä tapahtuu taatusti enemmän. Jalan liikkuessa ohjaustikun tarkkuus ei tuota ongelmia kuin manuaalisessa tähtäyksessä, mutta holtiton kamera sitäkin enemmän. Kuvakulmaa pyörittämään kun ei toista tattia löydy, ainoa toivo on kohdistusnäppäin, joka pelastamisen sijaan tapattaa pelaajan useat kerrat pelin aikana.

Vauhdilla kaahaten historian kirjoihin

Laadukas äänituotanto on aina ollut yksi Grand Theft Auto -sarjan valttikeinoista pelimaailmojen luonnissa. Liberty City Stories ei tee tähänkään poikkeusta, sillä tuotantoarvot ovat samalla tasolla aiempien osien kanssa. Ääninäyttelyssä kuullaan muutamia Amerikan huippuja, kuten The Sopranosissakin nähty, merirosvon lailla kiroava Frank Vincent Salvatore Leonena ja onpa jälleen mukana Gangstarr-rapduosta tuttu Guru 8 Ballina. Tosin muuten näyttelijäkaarti luottaa hieman tuntemattomampiin ääniin, sillä ennakkotiedoista poiketen pääroolissa ei kuullakaan Michael Madsenia, eikä Donald Lovea tulkkaa enää Kyle MacLachlan. Dialogia ei löydy aivan kotikonsoliversioiden veroisesti, joten esimerkiksi päähahmon yksinpuhelut loistavat poissaolollaan.

Tehtäviä pohjustavat välivideot ovat lyhyydestään huolimatta herkullista seurattavaa, vaikkeivät tulevista koitoksista rutkasti kerrokaan. Oikeat ohjeistukset ilmestyvät ruutuun näytösten jälkeen. Muutaman sekunnin lataustauot pätkien välissä myös paikoitellen häiritsevät tunnelmaa. Muutoin lataustaukoruutuja katsellaan kaupungista toiseen ja sisätiloihin siirryttäessä sekä joskus vaatteita vaihdattaessa. Toisinaan sisällön lataus UMD-levyltä saattaa hetkellisesti pätkästä pelaamisen, mutta meno jatkuu pikaisesti samalla vauhdilla.

Tällä kertaa musiikkiraita sisältää autenttisia kappaleita 90-luvun loppupuolelta. Radiosurffaillessa huomaa, että kanavat säilyvät pitkälti samoina GTA3:een, kun tarjolla on Lazlow'n keskusteluohjelmaa LCFR:lla, teknoa RISE FM:llä, klassisen musiikin Double Cleff FM, reggaepainotteinen K-Jah, MSX 98, LIPS 106, Flashback FM, Head Radio ja intialaisten taksikuskien ehdoton suosikki, Radio Del Mundo. Liberty Jam -rappikanava painottuu täysin itärannikon tuotantoon, mutta onneksi taso on sentään kohtuullinen, kun kanavalla räppäävät - DJ Cluen juontaessa - sellaiset artistit kuin DMX, Mobb Deep -kaksikko ja edesmennyt Big Pun. Muutoin radioasemien kappalemäärät tuntuvat vähäisiltä, minkä antanee anteeksi puhtaasti pelin muun sisällön kapasiteetin vuoksi. Vuosituhannen vaihteen aikaa ironisoivia radiomainoksia ei tietenkään ole unohdettu ja niiden aiheet käsittelevät hauskasti muun muassa Y2K:ta ja koko Internet-kauhistusta.

Ensimmäistä kertaa pleikkarien Grand Theft Autojen historiassa soittolistoille saa omiakin kappaleita, mutta ennen ilonkyynelien vuodattamista ilmoitettakoon, että mp3-tiedostoja ei tueta, vaan biisit pitää kaapata CD-levyiltä erikseen netistä ladattavalla ohjelmalla. Ratkaisu tuntuu niin käsittämättömältä, että taustalla täytyy piillä lakiteknillisiä syitä. Musiikin ottaminen CD:iltä on huomattavasti hitaampaa kuin mp3-tiedostojen siirtely suoraan muistikortille, joten tämän suhteen Rockstar on hieman möhlinyt. Pienellä muistitikulla todellakaan juhlita, mutta oman musiikkimaun mukaisen jumputuksen soittaminen piristää kummasti, kun alkuperäisiä kappaleita on joutunut kuuntelemaan kymmeniä tunteja.

PSP:n GTA on historiallinen julkaisu siinäkin mielessä, että levyltä löytyy moninpeli. Sarjan ihka ensimmäinen osa taannoin tietokoneella sisälsi jonkinlaisen nettivirityksen ja San Andreaksessa oli yhteistyöosuuksia, mutta Liberty City Storiesissa pääsee pelaamaan langattomasti kuuden konsolin välillä. Moninpelitilat, joita on kaikkiaan seitsemän kappaletta, avautuvat juoniosuutta tahkoamalla, mutta valitettavasti moisen moodin kokeilu ei ollut arvostelua tehdessä mahdollista.

Isojen poikien iso peli loistokkaasti pienessä koossa

Rockstar Leedsin graafista suoritusta Liberty City Storiesissa voi kuvailla vain yhdellä sanalla: uskomaton. Näin hienoa jälkeä ei todellakaan osattu odottaa; peli on kuin yksi yhteen -kopio PlayStation 2:n GTA3:sta ja paikoittelen jopa pyöriikin paremmin. Kovin monella osa-alueella PSP-versio ei jääkään jälkeen, sillä kaikki tekstuureista hahmomalleihin, aseisiin, kulkuneuvoihin sekä niiden heijastuksiin ja ympäristöihin on mallinnettu ensiluokkaisesti käsikonsolille. Lisäksi, kun ottaa vielä huomioon pelialueen laajuuden, Rockstarin väki todenteolla ansaitsee saavutuksistaan ison taputuksen olalle. Yllättäen PSP:lle näytölle tyypillisiä liiallisia heijastusongelmia ilmenee harvemmin. Tällä saralla ainoa valittamisen aihe onkin lyhyt piirtoetäisyys, joka ei ole ensinnäkään GTA3:sta parantunut tai aiheuta kummempia ongelmia. Kovaa vauhtia kuljettaessa kaikki objektit ja tekstuurit eivät välttämättä ehdi piirtyä kuvaan, mikä aiheuttaa joskus pimeitä näkymiä ja silloin tällöin törmäystilanteita.

Kaikki mainittu loisto on vielä saatu pyörimään upeasti. Pientä hidastelua esiintyy suurimmissa ampumavälikohtauksissa silloin tällöin, mutta ajaessa ruudunpäivitys tippuilee vain ani harvoin. Kerrassaan mainiota.

Liberty City Storiesia voisi pelkistetysti luonnehtia GTA3:n käsikonsoliversioksi Vice Cityn ominaisuuksilla, mutta ilman kiinteistökauppaa ja helikoptereita. Jälkimmäisillä pääsee tosin pienellä kikkailulla lentelemään, mutta muutoin liikkuminen on rajoitettu jaloille, renkaille ja veneille. Kotikonsoleilla peli olisi voinut toimia GTA3:n jälkeen lisäosana, mutta silloin se olisi vienyt mehuja Vice Cityltä. PSP:llä Liberty City Stories on kaikesta huolimatta ilmiömäinen suoritus, joka hakee vertaistaan vielä pitkään, sillä tämänhetkisiltä markkinoilta ei löydy varteenotettavaa kilpailijaa. Sellainen saatetaankin nähdä vasta, kun Rockstar julkaisee alustalle uuden Grand Theft Auton.

Harvalla PSP-julkaisulla on hommat näin hyvin hallussa. Vaikka GTA-pelejä olisi tahkonnut satoja tunteja isolla pleikkarilla, Liberty City Storiesin juonesta ja kaikesta toiminnasta jaksaa innostua kuin pikkupoika, jolta sarja on aina ollut kielletty. Lopputekstitkin rullaavat vasta 15 pelaustunnin paikkeilla, joten kymppimiinus on alin arvosana, minkä pelille vielä kehtaa antaa. Tästä ei kuitenkaan pelkästään lennokeilla ja kasariteemalla paranneta.

Okei, täytyy tunnustaa tämä heti alkuun: olen GTA-uskovainen. GTA3 on tahkottu läpi kolmeen kertaan, Vice City kahdesti ja San Andreas on toisella kierroksella. Tunnen Liberty Cityn lähes yhtä hyvin kuin Tampereen ja kaikki nämä kolme peliä löytyvät omalta kaikkien aikojen parhaat pelit top-10:stä. Siksi tiesin jo ensimmäistä kertaa kuullessani PSP:lle tulevasta GTA:sta, että viimeistään tämän pelin julkaisupäivänä ostan myös Sonyn käsikonsolin.

PSP nyt joka tapauksessa on arsenaalistani löytynyt jo syyskuun alusta lähtien, ja LCS-odotusaikaa on auttanut tappamaan esimerkiksi Pursuit Force, mutta kun se Aito ja Oikea sattui osumaan silmään Fry's Electronicsissa, olin tahdoton robotti: Visa vingahti kuin Sindacco rekka-auton renkaissa ja pelipaketti päätyi parempaan talteen. Onneksi PSP:ssä ei ole aluekoodauksia, sillä muussa tapauksessa vaimo olisi varmasti kehunut, kun pelin lisäksi olisi kotiintuomisina ollut myös amerikkalainen pelilaite.

Ja kyllähän tätä peliä käynnistellessä kylmänväreet alkoivatkin kulkea selkäpiissä: tunnarigrafiikat ovat taattua GTA:ta ja hyvin näytellyt dialogit todistivat, että kotona ollaan. Ensimmäinen tunti kului pelkästään kaupungilla ajellessa, kun täytyi käydä tarkistelemassa, että mikä on samaa ja mikä on muuttunutta. Hepburn Heightsin kerrostaloviidakkoa rakennetaan, samoin Callahan Bridgeä. Saaria yhdistävästä tunnelista ei näy jälkeäkään, tunnelin paikalla onkin lossilaituri, jolla lakkoilevat lautturit heittelevät ohikulkijoita kivillä ja iskulauseilla. Olo on kuin palatessa lapsuudenmaisemiin: kaikki on samanlaista mutta kuitenkin erilaista.

Jotain hyvää, jotain huonoa, jotain lainattua, jotain veristä

Pelimekaniikassa on palattu GTA3:n aikoihin niin paljon kuin PSP:n ohjaimet antavat myöten. Toni ei tosiaan osaa kiipeillä eikä uida, ja muutenkin LCS on paljon perinteisempi GTA kuin mahtipontiseksi paisunut San Andreas. Majapaikkoja on vain yksi per saari, simpukoiden ja graffitien sijaan etsitäänkin taas Hidden Packageja, naisten viihdyttämisen sijaan yritetään etsiä hyppyreitä ja kiinteistökaupoista on luovuttu. Kaikki tämä sopii PSP-pelille paremmin kuin hyvin.

Suurin purnauksen aihe on kamera, joka seuraa käännöksissä joskus turhan hitaasti, eikä sitä saa nopeasti kääntymään seuraamaan Tonin rintamasuuntaa. Välillä täytyykin antisankariamme ohjastaakin kieli keskellä suuta, jotta uimataidoton gangsteri ei joudu haarniskaa venelaiturilta metsästäessään kalanruuaksi. Myös ajettaessa kamera ei palvele pelaamista, sillä sivuille ja taakse katsominen vaatii liikaa sorminäppäryyttä ja estää ohjaamisen maisemia havainnoidessa. Mutta nämä ovat laitteesta johtuvia rajoituksia, joiden kanssa oppii elämään.

Pelin mukana tuleva Liberty Tree -lehden muotoon puettu käsikirja paljastaa muun muassa miksi Liberty Cityssä ei muutamaa vuotta myöhemmin enää ajetakaan moottoripyörillä, ja muutenkin peli viljelee sisäpiirin huumoria ja viittauksia muihin pelisarjan osiin jatkuvalla syötöllä. Populaarikulttuurin tuntemus auttaa ymmärtämään tehtävien nimiä ja joka puolella viliseviä mainostauluja ja yrityslogoja. (Oma suosikkini näistä on voileipäpikaruokala Tube.)

Liberty City Stories on moralistien kauhu, kuten asiaan kuuluu. Toni on sumeilemattomampi pahantekijä kuin Tommy Vercetti ja Carl Johnson yhteensä, dialogi on täynnään shittiä ja fuckia, eivätkä kaupungin poliisit, poliitikot tai hengenmiehet ole yhtään Tonia parempia ihmisiä. Aseistuksesta löytyy jääkiekkomailojen ja moottorisahojen lisäksi kaikkea katanoista kertasinkoihin. Näiden lisäksi tuhoa voi aiheuttaa ajelemalla paloautolla jalankulkijoitten päälle tai tekemällä asemakaavamuutoksia autopommeilla.

Täysi kymppi?

Missä tahansa muussa pelissä kameraongelmat voisivat verottaa pisteitä rajustikin, mutta muuten PSP:llä ei yksikään peli voita pelattavuudessa Liberty City Storiesia. Autojen ajettavuus on parempaa kuin rallipeleissä ja Tonikin tottelee käskyjä ihan kiitettävästi. Aikaisemmista osista tuttu radio-ohjelmien sakea huumori toimii taas kerran ja lisätehtävät kannustavat kaupungin läpikoluamiseen tehtävien välillä. Vaikka Rockstaria voisikin syyttää vanhoista peleistä tutulla, valmiiksi suunnitellulla kaupungilla rahastamisella, ei ainakaan itselleni jäänyt taas yhdestä vierailusta Liberty Cityyn mitenkään paska maku suuhun, pikemminkin päinvastoin.

GTA:LCS on hämmästyttävä tekninen suoritus, loistavasti kirjoitettu lisäys Liberty Cityn historiaan, ja pakko-ostos kaikille Grand Theft Auto -sarjan faneille. Pelinä LCS on yksi vuoden 2005 parhaista millään alustalla, ja se tulee varmasti pitämään paikkansa PSP:n huippupelien joukossa pitkään.

Nyt kun vain löytäisi jonkun, jonka kanssa pelata moninpeliä...