Sota ei yhtä miestä kaipaa. Varsinkaan silloin, kun se mies sattuu olemaan klooni. Oli teoriassa perää tai ei, sen paikkansapitävyyttä pääsee testaamaan käytännössä LucasArtsin pelikatraan nuorimman vesan parissa. Star Wars Battlefront II:ssa miestä, droidia ja wookieta kaatuu kuin heinää, ilma on tiheänä lasersäteistä ja kunnian kentillä viuhuu jedejä siihen malliin, että heikompaa hirvittää. Kiitellyn Star Wars Battlefrontin jatko-osa on otettu ensimmäisen osan tapaan innolla vastaan konsoleilla ja PC:llä, vaan miten käy käsikonsolipuolella?
Star Wars Battlefront II on Tähtien sodan maailmaan sijoittuva tiimipohjainen räiskintä, joka tottelee tuttua kaavaa. Taisteluissa alueita vallataan lipunryöstötyyliin ja tasapainoillaan taistelukentän valloituksen sekä haltuun otettujen kiintopisteiden suojelun välillä. Hahmot on jaettu toisiaan täydentäviin hahmoluokkiin perusmokusta sinkomieheen, sniputtajaan ja niin edelleen. Pelaamaan pääsee elokuvista tutuilla hahmoilla kuten Yodalla ja Boba Fettillä, ja mukaan on ripoteltu myös hieman eksoottisempia hahmoja. Planeetoilla sotimisen lisäksi osapuolet kamppailevat myös avaruudessa, jolloin päätavoitteena on jysäyttää vastapuolen tähtiristeilijä atomeiksi pommittamalla aluksen heikkoja kohtia.
Oli pelinkehittäjillä sitten kuinka monta ässää hihassa tahansa, PSP ei ole alustana se otollisin 3D-räiskinnöille toisen analogitatin puutteen vuoksi. Battlefront II komppaa ongelmaa tarjoamalla useita vaihtoehtoja kontrollikartoitukseen, mutta perinteisin on tälläkin kertaa paras. Jalan sompaillessa tatilla liikkuu mies ja peukalonapeilla sihti, kulmanappien hoitaessa hyppimisen, juoksemisen ja ampumisen. Ohjaustuntuma ei ole ihan niin herkkä kuin mitä voisi toivoa, mutta tottelee peukkuja kohtalaisen tarkasti. Aluksen puikoissa tuntuma on jopa liiankin herkkä, ellei jostain syystä nauti hektisen taistelun ja yliherkän ohjauksen aiheuttamasta päänsärystä.
Missä luu, missä liha?
Yksi Star Wars Battlefront II:n olohuonekonsoliversion parhaita puolia oli tarinamoodi, joka oli ytimeltään taidolla yksinpeliksi naamioitua harjoittelua botteja vastaan. Viritelmän saumat repsottivat sieltä täältä, mutta intensiivinen tunnelma ja junan lailla etenevät tapahtumat taistelukentällä auttoivat unohtamaan, että kyse oli vain bottisodasta. Jostain käsittämättömästä syystä PSP-version kehittäjät ovat päättäneet, että kunnollisella yksinpelillä ei ole käsikonsolilla virkaa. Pelimekaniikan saloihin taluttavat joko haastetehtävät tai Galactic Conquest -moodi, jossa pyritään galaksin ykkösjehuksi valloittamalla alueita, värväämällä lisäjoukkoja ja ostelemalla bonuksia. Itse taistelua tietenkään unohtamatta. Galactic Conquest sisältää pieniä strategisia elementtejä ja on nyansseineen mukavaa välipalaurheilua, joskin taantuu hyvin nopeasti monotoniseksi renkuttamiseksi yksiulotteisen pelimekaniikan vuoksi.
No, eihän peli vielä menetetty ole? Kun yksinpeli on jätetty lapsipuolen asemaan, kattava moninpeli pelastanee päivän? Valitettavasti Battlefront II:n tapauksessa näin ei ole. Peli tarjoaa vain neljän pelaajan moninpelin lähitilassa, eikä pelissä ole nettipeliä laisinkaan. Battlefront-sarjan pääpaino on moninpelissä, joten on suorastaan pöyristyttävää, että homma on survaistu kankkulan kaivoon nimenomaan pelin tärkeimmällä osa-alueella.
Ulkoisilta avuiltaan Star Wars Battlefront II on PSP:n alempaa keskikastia, eli vaikka ympäristöissä riittää vaihtelua, on silmäkarkki harvassa, piirtoetäisyys lyhyt ja animaatio puisevaa. Näin nopeatempoisessa pelissä karkea ulkoasu ei juuri ehdi häiritä, mutta PSP:n tehoihin nähden kyseessä on yllättävänkin keskinkertaisilla näkymillä herkutteleva tuotos. Sen sijaan äänimaailma on yllättävänkin kehno: sinfoninen musiikki ryydittää taistoa mukavasti, mutta etenkin efektipuolella äänipuoli on todella askeettinen.
Star Wars Battlefront II:n suurin synti on kuitenkin se, että sitä on lähdetty oikomaan aivan vääristä päistä pätkimällä, ja jäljelle on jäänyt epämääräinen köntti pelattavaa, joka ei palvele yksin- saati moninpelaajan tarpeita. PSP-versio toki sisältää osapuilleen samat ominaisuudet kuin muut versiot, mutta pelattavan sisällön määrä ja laatu eivät yksinkertaisesti tällaisenaan riitä. Pätkäpelaamiseen vetoaminen ei ole hyväksyttävä selitys, kun peli typistetään kuin Fiskarsilla leikaten ja tuupataan markkinoille näin vajavaisena. Kun valinnanvaraa löytyy köykäisen bottisodan ja tökerösti alimitoitetun moninpelin verran, kääntyy pää helposti valitsemaan vaihtoehdon numero kolme - jonkin toisen pelin.
