On niitä pillereitä syöty peleissä ennenkin
Namco. Mitä tulee mieleen? Soul Calibur, Tekken, Ridge Racer ja Time Crisis, sekä tietenkin nippu monia muita hyviä konsolipelejä. Namcon varsinainen merkitys pelimaailmalle ulottuu paljon taaemmaksi ajassa, ainakin 80-luvun alkupuolelle asti. Tuolloin kolikkopelihalleissa ja kotikoneilla saatiin nauttia esimerkiksi sellaisista klassikoista kuin Pac-Man, Dig Dug, Rally-X ja Xevious, jotka takuulla ovat jääneet monen kyseisellä aikakaudella kasvaneen sydämmeen nippuna kultaisia pelimuistoja. Namco on erittäin tietoinen historiastaan ja siksi yhtiössä tykätään muistuttaa retron nälkäisiä pelaajia muinaisista ajoista monille alustoille julkaistuilla Namco Museum -kokoelmilla, joihin näitä klassikkopelejä on niputettu pelattavaksi. PSP:llä retroilu elää hieman kyseenalaisten homebrew-ohjelmien ja emulaattoreiden avulla, mikä todistaa vain yhden asian: pelaajat haluavat pelata vanhoja klassikkoja käsikonsoleilla. Tästä syystä Namco Museum Battle Collection saapuu markkinoille oivaan aikaan.
Kokoelma koostuu 16 pelistä, jotka ovat:
- Pac-Man
- Galaxian
- King & Balloon
- Galaga
- Rally-X
- New Rally-X
- Bosconian
- Dig Dug
- Dig Dug II
- Xevious
- Mappy
- The Tower of Druaga
- Dragon Buster
- Grobda
- Motos
- Rolling Thunder
Näiden lisäksi Pac-Manista, Galagasta, New Rally-X:stä ja Dig Dugista on mukana myös hieman modernisoidut versiot parannettuine grafiikoineen ja ominaisuuksineen (esimerkiksi pomotaistelut Pac-Manissa ja Galagassa), sekä voipa kyseisiä pelejä pelata langattomasti myös kavereiden kanssa moninpelinä. Muissakin peleissä on moninpelimahdollisuus, mutta tällöin kaksi pelaajaa pelaavat samalla PSP:llä vuorotellen tavoitteenaan saada toista korkeampi pistemäärä.
Mitäpä sitä turhaan emuloimaan
Alkuperäiset versiot ovat alkuperäisiä sanan varsinaisessa merkityksessä; grafiikat ovat tismalleen kuten silloin aikoinaan ja sama pätee luonnollisesti ääniin. Esimerkiksi Pac-Manissä haamut kulkevat labyrintissa samanlaisia reittejä kuin ne kulkivat aikoinaan originaalipelissä. Autenttisuuteen on kajottu vain sen verran, että peleihin on lisätty valikot tiettyjä säätöjä varten. Esimerkiksi perusasetuksilla pelit täyttävät PSP:n ruudusta vain keskiosan, mutta pelaaja voi halutessaan venyttää pelin täyttämään koko ruudun, tosin tuolloin grafiikka muuttuu ikävän suttuiseksi. Mielenkiintoisempi ominaisuus on mahdollisuus kääntää näkymä sivuttain, jolloin Galagan kaltaiset ylös päin rullaavat shoot'em upit ovat lähempänä kolikkopeliversioiden pituussuunnassa pidempiä kuvaruutuja.
Yksittäisiä pelejä on hankala kehua tai kritisoida, mutta jopa tämä nostalgikko yllättyi siitä, kuinka Pac-Manin ja Galagan kaltaiset pelit jaksavat edelleen viihdyttää käsikoossa. Rolling Thunder taas on erinomaista museotavaraa siinä mielessä, että siitä näkee selkeästi kuinka se on ollut suunnannäyttäjänä sivuttain skrollaaville toimintapeleille. Parasta hupia pelikokoelmasta saa kuitenkin pelaamalla järjestyksessä muutaman minuutin jokaista, jolloin kokonaispeliaika saattaa venähtää yllättävän pitkäksi. Sitten onkin aika laittaa PSP takaisin reppuun ja jatkaa päiväänsä tässä ajassa.
20 nimikettä on varsin kattava paketti sellaiselle, joka haluaa PSP:lleen niitä vanhan ajan hyviä pelejä ilman tarvetta säheltää kaiken maailman emulaattoreiden kanssa. Muuten Namco Museum Battle Collectionin ongelma on sama kuin muiden vastaavien kokoelmien: jos ei ole elänyt kultaista kasariaikaa, niin voi olla vaikea ymmärtää mikä näissä rumissa ja karmean kuuloisissa peleissä vanhoja partoja viehättää. Ostopäätöstä kannattaa lähestyä siltä kannalta, että mihin hintaan Battle Collectionin kaltaisen kuriositeetin haluaa pelikokoelmiinsa.
