Tie tarinaksi
Viime kesänä ilmestynyt Shinobido: Way of the Ninja hyökkäsi yllättäen pimeydestä ja osoittautui pienistä puutteistaan huolimatta varsin kelvoksi peliksi. Pitkälti samaa moottoria hyödyntäen Spike ja Sony tuovat myös PSP:lle ninjailupelin Shinobido: Tales of the Ninja. Vaikka nimessä on vain yksi sana vaihdettu, on peli muuten kokenut jonkinmoisen muodonmuutoksen.
Tarinallisesti Tales of the Ninja jatkaa siitä, mihin Way of the Ninja päättyi: arkkivihollisesta on päästy, muistinmenetyksestä on vain muisto jäljellä, Crow'n klaanin henkiinjääneet jäsenet ovat taas kuin yhtä suurta perhettä, samurairuhtinaat puukotuttavat toisiaan selkään minkä ehtivät ja muutenkin elämä on normaaleissa uomissaan. Jokin on kuitenkin muuttunut.
Oi maailma, missä lienet
Wayn kohtuullisen elävän maailman ja pelaajan toimiin reagoivan taustatilanteen sijaan PSP:n näytölle piirretään - kirjaimellisesti - haarautuva ja yhtyvä ketju toisiinsa heikosti liittyviä tehtäviä, joista vain yksi tai kaksi on kerrallaan valittavissa. Tarinaa kerrotaan välivideoiden sijaan pelkästään tekstimuodossa, ja itse tehtävät ovat suoraviivaisia ja nopeita. Elävän maailman katoaminen taustalta vaikuttaa yllättävän paljon pelin tunnelmaan. Erityisen selkeä puute on se, että taistelukentillä saa mellestää vapaasti ja teurastaa vaikka koko kylän ilman että se vaikuttaa maineeseen tai henkilösuhteisiin.
Poissa ovat myös oman mökin ja pihan suunnittelut, voimajuomien ja myrkkyjen sekoittelut, varusteiden hankinta kaupoista ja matkojen varsilta sekä satunnaiset vihollisten tekemät rynnäköt huolella linnoitettuun pihapiiriin. Tehtävät aloitetaan ennaltamäärätyllä varustuksella eikä niiden välissä ole elämää. Yhtäältä kaikki tämä palvelee pelin nopeutta: pelihimon iskiessä PSP:n voi helposti kaivaa taskusta, käydä salamurhaamassa tai kidnappaamassa kohteen, kätkeä koneen takaisin laukun pohjalle ja jatkaa kokousta tai tenttikysymyksiin vastaamista. Aikaa ei kulu turhaan "peliin sisälle pääsemiseen" tai inventaarion tekemiseen ennen mittavaa operaatiota. Toisaalta taas Shinobidon alkuperäisestä viehätysvoimasta on karsittu melkoinen pala pois.
"Teidät on juuri salamurhannut Asuka-klaanin ninja"
Tehtävän käynnistyttyä Shinobido on samaa laatua kuin edeltäjänsä PS2:lla. Sankari osaa hiipiä ja juosta, ryhdikkäästi käveleminen on jätetty muiden hommaksi. Wayn ärsyttävästi poukkoileva kamera on onnistuttu siirtämään PSP:lle suorastaan kiitettävällä tarkkuudella, lisäksi oikean tatin puuttuminen tekee kameran kääntelystä omin voimin entistä hankalampaa. Kaupungeissa ja linnoituksissa tämä on vain ärsyttävää, mutta vuoristot ovat täynnään pohjattomia kuiluja, joiden reunoille on istutettu ruudun täyttäviä pensaita. Koska kamera kulkee aina sen kolme metriä päähenkilön jäljessä, voi mustiin puettu soturimme epähuomiossa tipahtaa Kanadan kokoiseen kuoppaan, koska puikoissa häärinyt pelaaja ei sattunut tuota mitätöntä maamerkkiä bongaamaan.
Erilaisia askareita on taas tarjolla monenmoista. Ninjan normipäivään voi kuulua kohteen salamurhaamista, suojelemista, kidnappaamista tai pelastamista vankeudesta. Joskus kalenteri näyttää massamurhaamista, ryöstelyä tai härkävankkurin saattamista hengissä kylän laidalta toiselle. Tehtävät voi suorittaa uudestaan myös pelin aikana avattavilla uusilla hahmoilla, kuten vihollisklaanien ninjoilla tai samurailla, ja suoritus arvioidaan asteikolla 0-100. Jokaisen tehtävän läpäisemiseen jokaisella hahmolla ja maksimipisteillä kulunee parikin bussimatkaa.
Pieni mutta vikkelä
Koska Talesin yhtenä tärkeänä suunnittelulähtökohtana on selvästikin ollut pikaisten pelisessioiden mahdollistaminen, on kartat pidetty todella vaatimattoman kokoisina. Vaikka Wayssakaan ei varsinaisesti millään Siperian laajoilla tundrilla samoiltu, ovat Talesin kentät silmiinpistävän mitättömiä. Asiaa eivät auta kenttää reunustavat näkymättömät seinät, jotka pahimmillaan estävät tietyistä räystäistä roikkumisen. Tällaisten keinotekoisen tuntuisten rajoitteiden asettaminen vapaasti maastoa hyödyntämään tottuneelle ninjalle on todella harmillista.
Kentät eivät myöskään aina ole mitenkään mielikuvituksellisesti tai edes järkevästi suunniteltuja. Salamurhatehtävissä kohteen luokse voi helpostikin päästä kipittämään kattoja pitkin tarvitsematta eliminoida muita vihollisia tieltä pois. Kuitenkin joissain tehtävissä täytyy oikein pähkäillä, että mitä reittiä lähtee riisitynnyriä kuljettamaan, kun ninjan hyppykyky on raskaan taakan johdosta melkoisesti heikentynyt, eikä seinillä kiipeilykään oikein ole kuormajuhtaa leikkiessä vaihtoehto.
Tales of the Ninjasta on vaikea sanoa, tykkääkö siitä vai ei. Pieninä annoksina peli toimii, koska tehtävän voi aloittaa, suorittaa ja lopettaa muutamassa minuutissa, pitää sitten viikon tauon ja jatkaa huomaamatta olleensa poissa Utakatan elottomasta maailmasta. Spiken voisi siis sanoa tajunneen mobiilipelaamisen ytimen. Toisaalta taas aiempaa pahemmin vaivaavat kameraongelmat ja ärsytyskertoimen maksimoivat kentät nostavat turhautumislukemat niin korkealle, että PSP meinaa lentää seinään.
Shinobidon pikkuveljeä ei siis voi suositella kerralla ahmittavista eeppisistä tarinapeleistä nauttiville, mutta jos PSP:n pääasiallinen käyttötarkoitus on korvata jääkaappivierailut 24:n tai Lostin mainoskatkoilla ja ninja-action maistuu, voi Tales of the Ninja toimia paremmin kuin hyvin.