Entä mikä on Sinun suosikkiveriryhmäsi?
Oletteko koskaan miettineet millaista olisi olla japanilainen hyttynen keskellä kuuminta kesäaikaa ja piinata tuiki tavallista japsiperhettä imemällä heidän vertaan? En minäkään, mutta tällaista tavallisuudesta poikkeavaa viihdettä olisi nyt tarjolla Mr. Moskeeto -pelin muodossa. Pelin tekijät saavat heti alkuun pisteen omaperäisestä ideasta, joka tuntuu virkistävältä vaihtelulta lukemattomien tusinapelien joukossa. Harmi vaan, että muutamat puutteet laskevat tämän tekeleen arvoa silminnähden ja tekevät pelikokemuksesta paikoitellen rasittavan.
On kesä, ja tylsä Yamadan perhe elelee tylsässä omakotitalossaan tuiki tietämättömänä siitä uhasta, joka on pian ahtautumassa heidän täydelliseen elämäänsä. Perheen autuas onni nimittäin rikkoutuu kun mukaan kuvioihin astuu ilkikurinen pelaaja inisevän itikan, herra Moskeeton, ohjaimissa. Ensimmäinen uhri on perheen teinityttö Rena, joka saa pian tärkeämpää huolehdittavaa kuin kotiintuloajat ja kavereiden suosio, kun kesken päiväunien hänen kimppuunsa hyökkää hirviö, joka on pian sotkeva koko perheen elämän. TV:tä katseleva isä Kenichi ja ruokaa laittava äiti Kaneyo seuraavat perästä, ja äkkiä kaikki ovat täynnä inhottavasti kutiavia paiseita. Pian kauhea totuus alkaa valjeta kolmikolle: heidän taloonsa on päässyt itikka. Kaikki alkaa yhdestä paiseesta muuttuen pian täydeksi kaaokseksi, jossa jokainen perheenjäsen yrittää tappaa heltymätöntä Moskeetoa keinoja kaihtamatta. Yamadojen kesäloma on pilalla ja se kaikki on pelaajan syytä. Luvassa on myös dramaattisia juonikoukkuja, kuten esimerkiksi se, kehtaavatko Yamadat ottaa itsestään perhekuvan valokuva-albumia varten kun kaikki ovat täynnä rumia paiseita? Jännitys senkun tiivistyy...
Mr. Moskeetoa ohjataan hivenen kankeasti tämän lennellessä talon huoneiden halki saalista etsien. Pelaajan tehtävänä on selvittää kaiken kaikkiaan 12 lyhykäistä kenttää, eli pelattavaa ei ole paljon. Paria viimeistä kenttää lukuun ottamatta jokaisen kentän kaava on sama: paikannetaan saalis, joka on yleensä yksi Yamadan perheenjäsenistä, imetään tältä vaadittu määrä verta ja inahdetaan karkuun. Vaikka idea on omaperäinen, se saattaa kuulostaa myös sangen tylsältä. Siitä huolimatta peli on toteutettu sen verran onnistuneesti, että veren imeminen voi aiheuttaa pelaajallekin lievää riippuvuutta, eikä Mr. Moskeeto irrota otettaan kun on kerran piikkinsä sisään pistänyt. Aina on pakko kokeilla seuraavaa kenttää. Ja ehkäpä jopa sitä seuraavaa.
Epäloogisia ratkaisuja
Ennen kuin pelaaja pääsee käsiksi uhrien suonissa virtaavaan elämän eliksiiriin, hänen on paikannettava ennalta määrätyt imemiskohdat ihmisten paljaalta iholta. Kohteet on merkitty punaisilla tähtäimillä, mutta ennen kuin ne saa näkyviin, on hyttysen yleensä suoritettava jonkinlaisia todella kevyitä puzzleja. Ensimmäisessä kentässä Moskeeton on esimerkiksi törmättävä valokatkaisimeen, jolloin sängyllä makaava teini nousee ja kääntää valaistuksen takaisin päälle. Vasta tämän jälkeen paljastuu tytön ruumiissa alue, johon pelaajan on upotettava nokkansa. Tätä logiikkaa en koskaan ymmärtänyt. Miten imemiskohdan paikantaminen liittyy valojen sammuttamiseen tai vaikka kännykän aktivointiin tai radiokanavan vaihtamiseen? Oli miten oli, ennen imemistä pelaajan on yleensä törmättävä selkeästi merkittyihin kytkimiin, jolloin perheenjäsenet reagoivat siihen jotenkin ja kohde paljastuu. Monissa tapauksissa kylläkin riittää, kun odottaa oikeaa hetkeä imeä, mitä varten on syytä olla todella nopeat refleksit. Varsinkin pelin loppupuolella vaadittiin paikoitellen sen verran tarkkaa ajoitusta, että Yamadan perhe ei ollut ainoa, jolla meni hermot Mr. Moskeeton kanssa.
Vaikka hyttyset ovat käytännössä lentäviä panssarivaunuja, ei tarvita muuta kuin yksi huoleton huitaisu, niin ahneen hyönteisen päivät ovat luetut ja pitkä lataustauko saattelee verenimijän takaisin tason alkuun. Sen takia salavihkaisuus on kaikki kaikessa. Taitava pelaaja voi helposti laskeutua ihmisen ruumiille huomaamatta, mutta itse veren imeminen onkin vaikeampi homma, sillä myös siinä vaaditaan hyvää ajoitusta. Kun piikki on uponnut lihaan, imeminen hoituu oikeaa tattia pyörittämällä. Ruudun alalaidassa on mittari, josta voi tarkkailla uhrin ärtyneisyyttä ja mitä nopeammin tattia pyörittää, sitä pikemmin imemisnopeutta kuvaava kursori nousee sallitun alueen yläpuolelle. Liiallinen hidastelu puolestaan pudottaa kursorin turvallisen rajan alapuolelle. Molemmissa tapauksissa tulos on sama: pelaaja huomataan, kuuluu kova "Läps!" ja kenttä aloitetaan alusta. Ihmisuhrin ärtyneisyyttä voi seurata vilkkuvan sydänkäyrän värin perusteella ja kun käyrä muuttuu punaiseksi, kannattaa hyvissä ajoin lentää lipettiin ja palata rikospaikalle vasta, kun kohteen pulssi on tasautunut.
Mikäli pelaaja huomataan ennen kuin hän on laskeutunut uhrin iholle, astutaan hupaisaan taistelumoodiin, jossa saalistaja muuttuukin saaliiksi. Musiikin sävy vaihtuu dramaattisen vauhdikkaaksi, minkä jälkeen kyseessä oleva perheenjäsen pomppaa ylös ja käy jahtaamaan hyönteistä ympäri huonetta. Pelaajan on väisteltävä kiroilevan hyökkääjän jakelemia lyöntejä, potkuja sekä hyönteismyrkkysuihkuja. Läheltä liippaavia iskuja korostetaan matrixmaisella ajan hidastumisella, vahvalla Motion Blurilla sekä bassokaiuttimia hellivillä humahduksilla. Tämä efekti näyttää ihan nätiltä, mutta valitettavasti Moskeeton ohjaaminen on niiden aikana vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, sillä tuntuu kuin ötökkä jämähtäisi tällöin tyystin paikalleen. Onneksi taistelukohtausten aikana ei sentään kuole yhdestä osumasta, toisin kuin verta imiessä. Taistelujen voittamiseksi pelaajan on hyödynnettävä vanhaa itämaista tiedettä, akupunktiota. Hyökkäävän ihmisen ruumiille ilmestyy sinisiä läiskiä, jotka kuvaavat rentouttavia hermopisteitä. Kun Moskeeto on onnistunut törmäämään niihin kaikkiin, ihminen rauhoittuu sen verran että unohtaa hyttysen olemassaolon tyystin ja palaa jälleen arkisten askareiden pariin. Kuulostaa aina vaan oudommalta, eikö totta?
Klaustrofobiaa ja kierrätystä
Kaikki pelin 12 kenttää ovat pieniä ja ahtaita, sillä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ne sijoittuvat suljettuihin huoneisiin, joita kansoittaa kerralla vain yksi perheenjäsen. Kohteen paikantaminen ei siis koskaan tuota ongelmia, mutta peli tuntuu usein aivan liian rajoittuneelta. Kenttiä myös kierrätetään jatkuvasti, eli samalle alueelle on palattava useita kertoja eri merkeissä. Kaiken kaikkiaan peli kattaa vain noin viisi eri huonetta Yamadan asunnosta, joten olisi harhaanjohtavaa sanoa, että pelissä on 12 erilaista kenttää. Mikä pahinta, huoneet näyttävät todella karuilta ja tylsiltä. Olisin kaivannut enemmän piristäviä yksityiskohtia, vaihtelevampia tekstuureja ja ennen kaikkea lisää polygoneja, sillä tällaisenaan siisti omakotitalo näyttää tasan yhtä jännittävältä peliympäristöltä kuin miltä se kuulostaakin. Myös pelin päähenkilö, Mr. Moskeeto, on muutamasta polygonista kasattu piirroshahmomaisesti virnuileva pökkelö, johon minulla tuotti suuria vaikeuksia samaistua (vaikka minuakin on sellaiseksi joskus kutsuttu). Valtaosa polygoneista on uhrattu ihmishahmoihin, mutta tästä huolimatta nekin näyttävät ilmeettömiltä ja elottomilta. Ja kun kerran hyönteisiä ollaan, ihmisiä on katseltava tämän tästä lähikuvassa, jolloin kulmikkaat polygonitaitokset näkyvät liiankin selvästi. Kun tähän vielä lisätään tökeröt savu- ja räjähdysefektit sekä paikoitellen näkyvät sahalaidat, pelin ulkoasussa olisi todellakin ollut parantamisen varaa.
Jokaisen kentän välissä pääsee kuuntelemaan perheenjäsenten ihmissuhdesotkuja sekä seuraamaan, miten alati lisääntyvät hyttysenpuremat kiristävät heidän välejään. Kuten jo mainitsin, loppua kohden meno yltyy täydeksi kaaokseksi, jonka keskellä kaikki perheenjäsenet päättävät ryhtyä energiahyökkäyksiä heitteleviksi ninjoiksi, mikä karistaa viimeisetkin epäilykset siitä, että tässä pelissä olisi yhtään mitään normaalia. Mr. Moskeeto tarjoaa niin runsain mitoin outouksia, että joskus en voinut olla nauramatta ääneen pelin järjettömille repäisyille. Ihmishahmot puhuvat englantia japanilaisella korostuksella, mikä kuulostaa pelaajasta riippuen joko huvittavalta tai ärsyttävältä. Pelin musiikit vaihtelevat tylsistä hissilurituksista reippaisiin voitonjazzeihin sekä välillä jopa pelottavan vauhdikkaisiin taistelupätkiin. Kun kiltin perheenäidin hyönteismyrkkyhyökkäystä säestetään rankoilla kitaravingutuksilla, nauru ei todellakaan ole kaukana.
Veren imeminen aiheuttaa suurta addiktiota, ja mikäli peli ei olisi niin tavattoman lyhyt ja pilattu aivan liian turhauttavilla ajoitusongelmilla, voisin suositella tätä kaikille niille, joita kiinnostaa outo ja eksoottinen. Uudelleenpelausarvoakin löytyy hivenen, sillä Mr. Moskeeton täydellinen läpäisy vaatii jokaisen piilotetun verikanisterin löytämistä ja niiden täyttämistä ylimääräisellä verellä. Ellei kaikkia bonuskanistereita löydä, itikan verivarastot eivät riitä tulevasta talvesta selviämiseen, eikä peli ole kuin näennäisesti läpi. Näiden bonuksien etsiminen tuo peliin rutkasti lisää haastetta ja kasvattaa muuten lyhyttä elinikää. Ilman bonuskanisterien keräämistä itse läpäisin pelin yhdessä päivässä, jonka aikana pelitunteja ehti kertyä mittariin viisi kappaletta. Niistä viidestä tunnista ainakin pari meni kiroillessa, kun yritin yhä uudelleen selvitä jostakin millintarkkaa ajoitusta vaativasta ongelmasta. Tällaisenaan Mr. Moskeeto ei ehkä ole täyden pelin hinnan arvoinen, mutta tarjoaa silti monet hyvät naurut sekä riippuvuutta aiheuttavan seikkailun, jota tekee jostain kumman syystä mieli jatkaa turhauttavista kohdista ja kankeasta ohjauksesta huolimatta.
