Tyrannit pois vallasta
Vuonna 2001 julkaistu Red Faction oli aiemmin mm. Freespace -avaruussimulaattoreilla vaikuttaneen Volitionin lopullinen isku pelintekijöiden kuumaan kaartiin. Red Faction tarjosi pelaajalle toimintaa ja scifi-tarinaa niin, että heikompia hirvitti. Kovalla äänellä mainostettu Geo Mod -tekniikka ei ollut niin uskomatonta kuin olisi toivonut, mutta toi oman värinsä loistavaan kokonaisuuteen. Pari vuotta myöhemmin Volition yrittää uudelleen tuoda nämä samat elementit jatko-osassa esille, vaan lopputulos ei yllä enää alkuperäisen Red Factionin hohtoon.
On vuosi 2161. Kansleri Sopot on luonut armeijansa nanoteknologialla vahvistetuista sotilaista. He ovat taitavia, vaarallisia ja älykkäitä. Jopa liian älykkäitä, sillä Sopot on alkanut pelätä luomuksiaan. Niinpä hän päättää tuhota koko 2000 nanosotilaan armeijansa. Vaan 6 heistä ei lopeta taisteluaan, ja liittoutuvat kapinallisjärjestö Red Factionin kanssa. Nämä 6 päättävät suistaa Sopotin vallasta. Lyhyen introtehtävän jälkeen, tästä peli alkaa. Pelin sankari Alias, räjähde-ekspertti, on yksi näistä 6 nanosotilaasta. Hänen rinnallaan taistelevat ryhmän johtaja Molov, kuski Shrike, tarkka-ampuja Quill, raskaisiin aseisiin erikoistunut Repta ja stealth-tekniikassa erikoistunut Tangier. Kaikkia yhdistää se, että he ovat omalla alallaan parhaita ja he haluavat Sopotin hengiltä.
Tarinan kapinahenkisyys ja ideologia ei enää yllä samalle tasolle kuin alkuperäisen RF:n, vaan tarina jääkin melko pinnalliseksi vaikkakin kiristyy loppua kohden. Välianimaatiot ovat lyhyitä vilahduksia ja tunnelmaa ei enää yritetä luoda sortajan kukistamisella. Paha kansleri Sopot jää lopulta väsyneen oloiseksi, kun nanosotilaat jyräävät tehtävä tehtävältä kohti häntä. Aliaksen ja kumppanien erinomaisuus tekee pelistä melkein liiankin itseääntoistavan, kun taktiikaksi muodostuu aina sama, voimalla päin. Yksittäisistä sotilaista ei ole harmia, vaan tarvitaan raskaasti aseistettu osasto pysäyttämään Aliaksen etenemistä. Muut viisi nanosotilasta esiintyvät pelissä harvoin, ennen kuin peli tekee täyskäännöksen noin puolivälin jälkeen. Harmillisesti mitään Halon tapaista avaruusoopperaa ei ole tiedossa, vaan peli turvaa raskaaseen toimintaan.
Yksinpelikampanjan 11 tehtävää on jaettu lyhyempiin osiin, eikä tallennusmahdollisuutta ole, vaan pelitilanne tallentuu automaattisesti näiden osien välissä. Kuten jo monissa konsoliräiskinnöissä on huomattu, tämä on toimiva ratkaisu eikä sitä siksi kannatta muuttaa. Mutta hyviin ratkaisuihin on hyvä löytää parannuksia, kuten RF2:ssa on tehty. Pelin voi aloittaa mistä tahansa jo saavutetusta checkpointista, eikä tehtävää tarvitse aina pelata kokonaan jos haluaa kokea uudestaan jonkin tietyn huippukohdan.
Moninpelimuotoja on melko rajoitetusti ja ne koostuvat yleisistä pelimuodoista. RF2 ei myöskään tue Xbox Liveä eikä system link -ominaisuutta, vaan ainoa vaihtoehto on 1-4 pelaajan moninpeli. Mukaan saa botteja, jotka tuntuvat pelaavan kohtalaisesti. Kelpaavat ainakin harjoitusvastustajiksi. Yhdessä pelissä voi olla maksimissaan 6 hahmoa mukana eli esimerkiksi 4 pelaajaa ja 2 bottia tai 1 pelaaja ja 5 bottia. Varsinkin verkottumisen puute jättää moninpelin RF2:ssa kuitenkin aika sivurooliin.
Toverit, tarttukaa aseisiinne
Pelin toiminta onkin jotain aivan muuta kuin normaaliräiskinnöissä. Ensimmäisessä osassa vaisumpaan rooliin jäänyt Geo Mod -tekniikka saa RF2:ssa kunnollisen lisäpotkun nivusiin. Pelin ympäristöissä on kiitettävästi tuhoutuvaa materiaalia, ja vaikkei vielä kaikki seinät tuhoudukaan, niin jälki tulitaistelun jäljiltä kerrostaloissa on mielenkiintoisen näköistä. Harmillisesti tavan rynkyt yms. tekevät edelleen vain luodinreikiä seiniin eivätkä poraa betonia tuhannen päreiksi, mutta tässä Volition on keksinyt mielenkiintoisen ratkaisun. Aliaksen perusaseena ei ole sen enempää eikä vähempää kuin kranaatinheitin, joka kyllä tekee mielekästä jälkeä ympäristöön. Aseistuksessa ei muutenkaan ole RF2:ssa menty metsään. Mukana on 14 erilaista asetta, joista kevyimpiä pystyy käyttämään tuplana eli molemmissa käsissä jolloin ohjaimen oikea liipaisin laukaisee oikean puoleisen aseen ja vasen vasemman puoleisen. Muista aseista löytyykin sitten kaksi erilaista tulimoodia, Muutamia scifi-aseita lukuun ottamatta suurimmalla osalla aseista on jonkinlainen vastine nykypäivän maailmastakin. Aseet myös näyttävät ja kuulostavat miehekkäiltä. Raskaan konekiväärin laulaessa tuhon sinfoniaa sen myös kuulee sohvalle. Tarjolla on myös 4 erityyppistä räjähdettä: sirpale- , EMP- ja palokranaatit sekä seinään kiinnitettävä räjähde.
Vaikka toiminta jalkaisin onkin upeaa, vielä parempaan pelikokemukseen päästään kun hypätään lentoaluksen, panssarivaunun, taistelurobotin tai sukellusveneen aseisiin. Varsinkin tankilla ja robotilla toimintaa riittää eikä se menetä mielenkiintoaan hetkeksikään. Ajoneuvokentät myös tuovat kaivattua vaihtelua muuten varsin tasaiseen jatkumoon. Toiminnan toimivuudesta vastaa mainiosti toimivat kontrollit. Molemmille liipaisimille jaettu ampuminen ja tattien reagointinopeus tuntuvat alusta asti luonnollisilta ratkaisuilta, joiden käyttöä ei tarvitse erikseen opetella.
Myös tekoäly toimii. Viholliset hakevat suojaa ja yksin jäädessään koittavat jopa peloissaan juosta karkuun lähimmän nurkan taakse. Tekoälyn toimivuutta latistaa kuitenkin pelin yleinen "lataa - ammu, lataa - ammu" -linja. Normaalilla vaikeustasolla joutuu harvoin keksimään muita ratkaisumalleja kuin aseet laulaen vihollista päin -juoksemisen. Valitettavasti loppupäässä viholliskanta alkaa noudattaa Halon flood -linjaa, eli paljon voimaa ja vähän älyä, mikä vain lisää päättömien tulitaistelujen määrää.
Näyttävää ja äänekästä
RF2 on näyttävän näköistä katseltavaa. Kentät ovat täynnä pieniä yksityiskohtia ja vaikka toisinaan ovatkin käytäväjuoksua, ne säilyttävät aidon tuntuisen tunnelmansa. Mihinkään äärimmäisyyksiin ei ole ryhdytty, vaan rakennukset 2100 -luvulla näyttävät melko samoilta kuin nykyään. Pois lukien kansleri Sopotin oma majapaikka, joka on kerrostalon kokoinen patsas Sopotista itsestään. Sopotia ylistäviä julisteita ja muuta propagandahömppää kentät suorastaan pursuavatkin, mikä kuuluu kuvioon. Valoefektejä käytetään taitavasti, mistä loistavana esimerkkinä sukellusvenetehtävä, jossa vihollisen alukset tunnistaa kauempaa keulavaloistaan. Räjähdykset ovat pelissä näyttäviä ja Geo Mod -tekniikka vastaa siitä, että jälkeä myös syntyy. Seinän räjähtäminen naamalle näyttää kieltämättä upealta. Peli myös pyörii sulavasti. Kertaakaan ei ilmennyt hidastumista pelissä, vaikka toimintaa oli ruutu pullollaan.
Yllättäen välianimaatioita on vähän. Onneksi ne vähätkin ovat upean näköisiä, mutta silti tällaisessa pelissä olisi kuvitellut, että tarinaa olisi viety eteenpäin sulavasti pelin sekaan ujutetuilla välivideoilla. Äänimaailma kuulostaa uskottavalta. Räjähdykset ovat äänekkäitä ja aseet laulavat erityisen upeasti. Tuki Dolby Digital 5.1 -systeemille löytyy. Tavallisista huudahduksista koostuvat vihollisten puheet eivät juuri innosta, mutta muuten pelimaailmasta lähtee jos jonkinmoista ääntä tyylikkäästi toteutetun musiikin soidessa taustalla. Musiikilla onkin saatu peliin aimo annos lisää kapinahenkeä, sen yhdistellessä marssi- ja konemusiikkia sopivalla tulevaisuus-teemalla.
Toimivaa ja yllätyksetöntä
Red Faction 2 on ollut monien odotuslistalla, koska ensimmäinen osa asetti juonellisesti riman korkealle. Jostain syystä Volition ei ole jaksanut panostaa jatko-osan juoneen alkuunkaan, vaan on tyytynyt muka-vallankumous -teemaan, jossa on olevinaan kiinnostava sankari ja olevinaan ilkeä pahis. Teknisen toteutuksen loistaessa olisi ykkösosan rautaisen tarinan kaltainen juoni nostanut pelin ehdottomasti liki yhdeksän pisteen peleihin, ja kunnollinen moninpeli olisi vienyt sen jopa yli yhdeksän. Nyt peli on mitä on, näyte siitä että Volition kykenee tekemään loistavan pelin jos se vain jaksaa yrittää. Tällä kertaa se ei valitettavasti jaksanut.
