Tecmo tunnetaan parhaiten Dead or Alive 3 -mätkinnästä sekä Dead or Alive Beach Volleyball -väsäyksestä. Pelitalo kokeili kannuksiaan myös kauhupeligenren puolella ja julkaisi viime vuoden lopulla Playstation 2:lle Fatal Framen, joka sai tunnustusta konseptistaan sekä hyvin toteutetusta äänimaailmasta, vaikkei pelinä suurta suosiota nauttinutkaan. Tästä rohkaistuneena Tecmo päätti kääntää Fatal Framen myös Xboxille, vaikka alkuun peli uhkasi jäädä kokonaan ilman Euroopan julkaisua. Porttausta ei onneksi hylätty, eikä käännöstyötä jätetty vain minimiporttauksen tasolle. Microsoftin siipien alla Tecmo lisäsi koko joukon pelillisiä parannuksia, extroja sekä uuden loppuratkaisun tarinaan. Samalla vaihtui nimi titteliksi: Project Zero.
Jos kartanoon haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt
Miltä tuntuisi astua yön pimeydessä valtavaan talonrähjään, jossa kaikki ei taatusti ole kohdallaan, mutta silti selvittää talon synkkä menneisyys? Aivan, harvan tervejärkisen iltapiknikki ja "cup of tea". Nimeltämainitsemattoman japanilaisen asuinalueen paikallinen tutkijaryhmä, kuuluisan novelisti Junsei Takaminen johdolla, lähtevät tutkimaan syrjäisen Himuro-suvun isoon kartanoon huhuja, joiden mukaan kartano pitää sisällään verisen historian rituaaliteloitusten ja kauheuksien tyyssijana. Ryhmän tuloksia ei kuitenkaan saatu julkistettu, sillä novelisti ja tutkijat eivät koskaan palanneet kartanosta kertomaan näkemäänsä.
Nuori journalistimies Mafuyu Hinasaki ei aikaile tutkia tätä uutta ja karmeaa tapausta. Hän haluaa löytää suuren innoittajansa novelisti Takaminen, joka oli keräämässä kartanosta aineistoa uuteen novelliinsa ennen katoamistaan. Epäröimättä kartanon uumeniin käydessään Mafuyu kuitenkin huomaa, ettei ole tervetullut vieras. Jatkaessaan pelonsekaisin tuntein tutkimuksiaan, hän kohtaa selittämättömiä näkyjä ja tapahtumia talon sisäkäytävillä kunnes, jotain tapahtuu. Mafuyun sisko Miku huolestuu veljensä katoamisesta ja yllätys yllätys, taas kutsuu tuo inha kartano luokseen.
Survival-opas: kamera mukaan
Pelaaja aloittaa Mafuyun hahmona intro-luontoisessa osiossa, jossa kontrollit ja kartanon säkkipimeä ympäristö tulevat aloittelijalle tutuiksi. Heti alkuun huomio kiinnittyy kartanon erittäin synkkään ympäristöön, jossa valonlähteet ovat yhtä kortilla kuin lumihiutaleet Etelä-Jemenissä, eli pimeää on. Apunaan vain oikealla tatilla suunnattava pieni taskulamppu ja kamera kuva-aineiston keräämiseksi, pelaaja aloittaa kartanon tutkimisen. Mafuyu-hahmolla pelaaminen jää intron tunnusmerkkejä mukaillen ensimmäiseen piinaavan vihamieliseen kontaktiin, jonka pohjalta pelaaja aloittaa kartanokierroksen sekä itse pelin uudestaan Mikun näkövinkkelistä. Ja kun Miku löytää kadonneen veljensä kameran, pelaajan tiedostaessa tämän olevan pelin ainoa ase, voi tutkimusretki kartanon uumeniin alkaa.
Kauhupelien konkareille ei tule yllätyksenä Project Zeron pelimekaniikka, joka on kuin suoraan Resident Evil -sarjasta lainattu. Hyvin simppeliä ja yksinkertaista kontrollisysteemiä sekä kolmannen persoonan vinkkeliä höystetään ennaltamääritellyillä kamerakulmilla, joilla kyllä dramatisoidaan pelinäkymiä, mutta saatetaan myös paikoin pelattavuutta ikävästi disorientaation partaalle. Esineiden ja avaimien etsiminen, kerääminen sekä yhdisteleminen toimittaa kevyen ongelmanratkomisen logiikkaa ja pelissä etenemisen edellytystä.
Puzzle-puolen vastaavalta ei siis Pulitzerin palkintoa kaapista löydy, mutta pientä omaperäistä peliin on kuitenkin ujutettu. Mm. salaovia sekä "pahan" läsnäoloa pystyy Mikun kameran kautta havaitsemaan, ja näin kamera toimii eksoottisesti myös ongelmanratkaisijana. Henkien läsnöolon tuntee ohjaimen täristessä, mikä osaltaan lisää pahaenteistä tunnelmaa. Itse antiikkinen kamera on jäänne Mikun ja Mafuyu:n edesmenneeltä äidiltä, jolla on havaittu olevan salaperäisiä voimia. Voimien alkuperä on tuntematon, mutta niiden vaikutusalue on manaamisen puolella. Hinasakin koko suku Mikua myöten omaa myös voimakkaita kuudennen aistin yliluonnollisen näkemisen taitoja. Tästä yhdistelmästä on apua kartanon vihamielisessä ympäristössä.
Ja boy, että osaakin olla vihamielinen kartano. Tunnelma on vahvasti epämukava pelaajan ohjatessa Mikua pilkkopimeässä kartanossa painostavan äänimaailman hallitessa koko peliä. Tuntemattomia kuvajaisia kulkee kartanon seinien läpi, liikkuu katonrajan tuntumassa, ja osa näistä olennoista haluaa myös lähempää tuttavuutta pelaajan kanssa. Tämä epävarmuuden tunne kontakteissa luo alati piinaavaa ja turvatonta fiilistä peliin. Kauhupelille ansio on huomion arvoinen.
Haastavaa on haamukuvaus
Mikäli vastaan tulee olento jossainpäin kartanoa, kameran käyttöönotto on suositeltavaa, välittömästi. Tämä tapahtuu painamalla B-namiskaa, jolloin kameran etsin heittää pelaajan ensimmäisen persoonan näkymään. Jahka kohteen saa kunnolla näkyviin, oikea liipaisin nappaa toivon mukaan hienon kuvan kohdatusta henkiolennosta. Jos taas vastaan tulee vihamielinen haamuolento, pitää olla astetta skarpimpi. Kamera tunnistaa pahat henget sekä sielut automaattisesti, mutta vaatii manaukseen tarvittavan "latausajan", eli mitä pidempään ilkeän haamuolennon saa pidettyä kameran etsimessä, sen suuremman vahingon tähän saa tehtyä. Taistelusysteemi on verrattavissa höyryjyrän kanssa leikkimiseen, jossa jyrän edestä saisi hypätä vasta kun kosketus on väistämätön. Jännitystä lisäävänä tekijänä tämä toimii erinomaisesti.
Haamujen manaus ja karkottamisen haastavuus ei pääty tähän, sillä osa näistä pahan hengen kuvatuksista on kykeneväisiä väistämään kameran etsintä tai häviämään kokonaan kameranäkymästä, ilmestyen mistä suunnasta tahansa, millä nopeudella tahansa pelaajan eteen ja kimppuun. Tällöin iskee useimmille horkkatautisille pelaajille holtiton paniikki ja virtsankarkaamiskyvyn menetys. Jokaisen haamun liikekuviosta pääsee kuitenkin selville, joten maltti on valttia. Osa kiusankappaleista on myös huomattavasti voimakkaampia kuin toiset, jolloin fotoa saa ottaa ihan tosissaan ja välillä tarvitaan jo äitiäkin apuun. Haamuilta ei pelaaja myöskään pääse karkuun niinkuin tavallisia monstereita kauhupeleissä yleensä, seinärakenteet kun eivät juuri hidasta antifyysistä olomuotoa omaavia kiusankappaleita. Tämä ominaisuus pelissä lisää sykettä entisestään.
Jottei haamureportterin ura menisi täysin painajaisen puolelle, kameraan on mahdollista saada erilaisia päivityksiä sekä tehokkaampia manauskykyjä. Poismanatuista olennoista ja neutraalien aaveiden kuvaamisesta saa erityisiä manauspisteitä, joilla voi kehittää kameran perusominaisuuksia tai avata astetta arvokkaampia erikoiskykyjä, kuten olennon hetkellistä hidastamista tai pakottamalla tämän jopa perääntymään. Kartanon huoneista ja käytäviltä löytyy lisäksi voimakkaampia kameralevykkeitä sekä erikoisominaisuuksilla varustettuja lisäosia, joten taistelutilanteisiin saa lisäapua, kun pitää pupillinsa laajentuneina.
Kauhean kankeata
Mikun animointi on tehty erittäin yksinkertaiseksi, muistuttaen sekin Resident Evil -sarjaa. Kömpelön jäykkää kävelyä ja liikkumista voi tehostaa juoksunamiskalla tai 180-asteisella pikakäännöksellä kameraa käytettäessä. Animaatio/kontrolli/puzzle-mekaniikka on itse asiassa niinkin lähellä RE-sarjaa, ettei suoralta ripoff-kopioinnin fiilikseltä voi välttyä. Konseptin kopioiminen ei itsessään ole niin rikollista kuin laiskuus, jolla toteutus on hoidettu. Pelkästään sankarittaremme kuolonkankeaan animointiin sekä ongelmanratkaisumetodeihin panostamalla olisi saatu huomattavasti originaalimpi, ja ennenkaikkea hiotumpi lopputulos.
Pelin ulkoasu on synkkä ja tämä osaltaan vaatii graafisilta osa-alueilta hienovaraista tyylikkyyttä sekä hiottuja yksityiskohtia. Johtuen PS2-porttauksesta, maksimaalista viimeistelyä on kuitenkin turha odottaa, eikä detaljitasosta voi juuri puhua. Tekstuurit ovat myös hieman suttuisia, eikä Mikunkaan polygonimäärä juuri päätä huimaa. Tästä huolimatta pelin graafinen rosoisuus on tietyllä tapaa myös sen kantava voima. Myös pelin lähes mustavalkoinen näkymä on jännityksen luomisen kannalta tehokas. Pahojen henkien ja olentojen toteutuskin on onnistunutta. Puoliksi läpikuultavan hohtavat olennot vääristynein tai ontoin kasvonilmein lähestyessään pelaajaa, antavat juuri sopivan kontrastin synkän pimeään ympäristöönsä nähden. 16:9-laajakuvatukea ei valitettavasti ole, vaan pelikuva on venytetty laajakuvatelevisioiden omistajille Halon tyyliin.
Project Zeron bravuuri on ehdottomasti sen äänimaisema. Dolby Digital 5.1-tuki on niinkin hyvin toteutettu, että se vie itse peliä kuin pässiä narussa. Taustalla soiva musiikki ei niinkään nosta hikeä pintaan, kuin pelin lukuisat dynaamiset äänitehosteet ja niiden arvaamattomuus. Pelaaja ei missään vaiheessa pääse ajoituksista kiinni, vaan on täydellisesti pelintekijän armoilla. Ympäristö on koko ajan läsnä, tuoden painostavuutta erinomaisesti esille ja bassopuolellakin murahdellaan vakuuttavasti toimintatilanteissa. Äänentaso kannattaakin säätää korkeammalle kuin normaalisti, sillä pelin audiopuolen tehokkuus ja jännityksenluonti tulee näin parhaiten esiin.
Samanlainen vai erilainen kauhupeli?
Project Zero on hämmentävä kauhupelisekoitus. Niin uusia, kuin kuluneitakin peligenren oivalluksia tarjotaan hieman epätasaisessa paketissa. Project Zero on paljon velkaa Resident Evil- sekä Silent Hill -sarjoille kokonaistoteutukseltaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Varsinkin pelimekaniikkaa on häpeilemättä lainattu suoraan RE-sarjasta vaivautumatta kuitenkaan hiomaan sen kömpelöitä lapsuksia, kuten umpijäykkää liikkumista ja edestakaisin harhailua. Riivattujen henkien kohtaaminen on kuitenkin onnistunut uudistus lajityyppiin ja zombielahtauksiin kyllästyneille. Onnistuneesti painostava Dolby Digital 5.1-äänimaailma paikkaa jopa yllättävän paljon pelillisiä puutteita ja luokin tunnelmaa kuin suolapanos haavoihin. Project Zero ei teknisesti tai sisällöllisesti ole mikään mestariteos, mutta mikäli pelaaja pystyy aidosti virittäytymään kauhupelin polveilevan tarinan tunnelmiin, tarjoaa se puutteineenkin runsasta pulssin nousua, jännitystä sekä kylmiä väreitä.
