Melkoinen show
Maailma ei olisi kaatunut, vaikka Project Zero ei olisikaan päätynyt Euroopan markkinoille. Kauhuun keskittyvistä toimintapeleistä kun tuskin ihan heti tulee puute. Ranskalaisfirma Wanadoo uskoo kuitenkin Project Zeron pärjäävän kovassa kilpailussa. Pelin erottaa edukseen se, että vaikka se pohjimmiltaan noudattelee lajityyppinsä perussääntöjä, ei uusia ideoita ole niitäkään pelätty. Japanistahan tämäkin, Tecmon luomus ei pullistele ulkoasullaan eikä se liiemmin panosta jouhevaan pelattavuuteen, mutta dramaattiset käänteet ovat tinkimättömän työn tulosta. Pelimaailma vie mukanaan ja siksi pikkuasiat jäävät omaan arvoonsa.
Himuron kartano houkuttelee yhä uusia vierailijoita. Kirjaansa valmistellakseen Junsei Takamine lähtee koluamaan salaisuuksia sisäänsä kätkevää taloa. Kun kirjailijaa ei ala kuulua takaisin, on Mafuyu Hinasaki -nimisen uteliaan nuorukaisen vuoro lähteä valaisemaan kartanon hämärää menneisyyttä ja selvittämään oppi-isänsä kohtaloa. Selvennystä asiaan ei tule, vaan huoli Mafuyu-veljestä syöksee Miku-tyttösen seikkailun syövereihin. Jos japanilaiset nimet eivät alun pitäenkään jää mieleen, saa jatkossa olla varuillaan, sillä tarina polveilee moneen suuntaan ja koskee useampaa henkilöä. Miku Hinasaki on Project Zeron epätodennäköinen sankari. Teinityttö on yhtä pihalla kuin pelaaja ja tarjoaa näin ollen luontevan samaistumisen kohteen. Aivan kenestä tahansa ei silti ole kyse, vaan Mikulla on kykyjä, joita vaaditaan arvoituksen ratkaisemiseksi.
Liipaisinsormi janoaa uhreja
Tapahtumapaikan synkkä historia kummittelee sen käytävillä ja ilmentyy harhailevien aaveiden muodossa. Project Zero voisi hukkua loputtomaan Resident Evil -kloonien mereen ilman sen poikkeavaa näkökulmaa genreen. Toimintaa kun tiiraillaan kameran läpi. Pyssynpaukkeen sijasta kummajaiset tottelevat kameran räpsytystä. Kamera ei ole mikään näppärin mahdollinen vaan perintö menneiltä vuosilta, mutta toisaalta se imee kummituksia sisäänsä. Suuri osa peliajasta kuluu sen paranteluun. Omaperäinen ote ei ole jäänyt pinnallisuuden asteelle, vaan kameran käyttö luo pelille myös tunnelmaa. Hieman hapuilevan ohjauksen antaa anteeksi, kun toteaa pahimman näkymän heilumisen johtuvan omista kauhusta jähmeistä sormistaan. Kameralla tähdätessä kuvakulma on ahdistavan kapea. Paikallaan ei tarvitse seisoskella kamerakaan kädessä, vaan paremman otosta voi metsästää eri kulmista. Ottamiaan valokuvia voi selata jälkikäteen, mikä selittää pelin vaatiman tilan muistikortilta.
Filmirullalle keräiltävät haamut ovat onnistuneen pelottavan näköisiä. Ne liikkuvat sulavasti rynnäten lopulta pelaajan kimppuun. Tällä hetkellä pitäisi liipaisinsormen olla vetreimmillään ja kummituksen päädyttävä fotoalbumiin. Yksityiskohtaisesti luotuja haamuja voisi jäädä ihastelemaan loputtomiin, ellei hetkellinen herpaantuminen johtaisi hengenvaaraan. Vihollisen päästessä iskemään näytetään Miku pyristelemässä pois pahan kourista. Visuaalisella osastolla ei säästellä, vaan pääosassa ovat kiihkeästi vuorottelevat väriskaalan ääripäät, musta ja valkoinen. Erityisen houkuttelevan näköistä pelistä ei näillä keinoilla saada, mutta onneksi tyyliä ei rikota kompromissein. Äänipuoli tukee niinikään tunnelmaa ja hiljaisuus on sen tärkeimpiä elementtejä. Suvantohetkinä hahmot supattavat kuiskaten, niin että volyymitasoa tulee nostettua pahaa aavistamattomasti.
Hyvä voittaa huonon
Kauhun tunne on alati läsnä ja Project Zero onnistuu harvinaisen hyvin nappaamaan pelaajan huomion ja leikittelemään tämän näkö- ja kuuloaisteilla. Kummitukset ovat kuin kotonaan Himuro-kartanossa ja huomaamattomasti taustalla liikkuvan hahmon paljastuminen viholliseksi pelästyttää pahemman kerran. Jokainen kartanon kolkka tuntuu olevan osa isoa näyttämöä, jolla haamut tekevät parhaansa saadakseen pelaajan kauhun valtaan. Kokemuksesta oppii, eikä mitään seikkaa voi pitää merkityksettömänä. Paikoin huomaa kuulevansa olemattomia, mutta se johtuu pelin taidokkaan painostavasta tunnelmasta. Pelin ikäsuositus rajoittaa lapset kohderyhmän ulkopuolelle ja tämä ei johdu verellä läträämisestä. Project Zeron kauhu syntyy pikemminkin hienovaraisesta kohtauksien rakentamisesta.
Mikun ohjaaminen on jäykkää ja hahmo juuttuu liian helposti seinään. Tarina pysyy vähän kankeasti kasassa kartanosta löytyvien tekstinpätkien turvin. Silti Project Zeron oivallukset tekevät siitä harkitsemisen arvoisen kauhuseikkailunsa puhki pelanneille. Juonen kulku jakaantuu muutamaan iltaan hyvien kuolleiden ystävien seurassa. Jokainen ilta on pakattu täyteen menoa ja kohtauksia, joiden mukaan peli rytmittyy. Tarina on liiankin tutuista alkuasetelmistaan huolimatta kiehtova, mutta järin pitkää peliä sen ympärille ei ole kyetty rakentamaan. Project Zeron kaltainen peli ei ole myöskään niitä parhaita toisen läpipeluukerran kannalta. Xbox-pelaajille on luvattu amerikkalaisittain Fatal Frame -nimellä tunnetusta pelistä uusin ominaisuuksin ryyditetty painos.
