Rare teki aikanaan monen monta laadukasta peliä Goldeneye 007:stä ja Battletoadsista aina Banjo-Kazooieen ja Perfect Darkiin asti.
Yksi studion mielenkiintoisimmista tekeleistä on Nintendo 64:lle julkaistu Blast Corps. Vaikka peli kehuja saikin, se ei silti yltänyt aivan niin koviin myynteihin kuin olisi toivottu. Rymistelyn huonosta laadusta ei pitäisi olla kyse, sillä nimike sai julkaisunsa yhteydessä kosolti kehuja. Ja vieläpä ihan syystä.
Ohjusta naamaan
Männävuosien Super Power -lehden mukaan Blast Corps sopi kaikille pelaajille, jotka ovat jo ehtineet kyllästyä kaupunkien rakentamiseen Sim City 2000:ssa. Ja miksipäs ei, sillä toisin kuin Maxis-pelitalon hittipelissä, keskityttiin Blast Corpsissa rakennusten lanaamiseen.
Homman pihvi on tämä: kuljetusajoneuvo matkaa paikasta A paikkaan B, eikä sen matkaa voi pysäyttää millään. Masiinan kyydissä on ydinohjuslasti, joka voi räjähtää pienemmästäkin törmäyksestä. Pelaajan tehtävänä on luonnollisesti tuhota kaikki rakennukset ja muut esteet tämän hitaasti etenevän vaaravaunun tieltä. Mikäli ei ollut tarpeeksi nopea ja ajokki törmäsi esteeseen, oli lopputuloksena valtava punainen räjähdys sekä koko piirikunnan tuhoutuminen.
Ihan näin ajatuksen tasolla pelin idea on suorastaan hölmö. Eikö ajokkia voisi pysäyttää siksi aikaa, että tönöt ja kaikki aidanseipäät on hävitetty tieltä? Miksi pytinkejä ei ole tuhottu jo etukäteen tai taloja edes tyhjennetty asukkaista ennen ydinajoneuvon saapumista pitäjään? Eikö tarjolla olisi loogisempia vaihtoehtoja tuhotyön tekemiseen kuin vaikkapa tuhoutumattomalla lavalla varustettu kuorma-auto?
Oli järkeä tai ei, niin näistä aineksista sai kuitenkin aikaiseksi varsin huvittavan pelin.
Se ei ollut rikki, kun saavuin paikalle
Pilvenpiirtäjiä, donitsikuppiloita, farmeja, linnoja ja tavarakontteja päästiin tuhoamaan kahdeksalla välineellä. Ne vaihtelivat erilaisista kippa-autoista, puskutraktoreista ja ohjuksilla lastatuista koslista aina isokokoisiin robotteihin.
Suurinta tuskaa aiheutti lava-auto, jonka lavalla olisi tarkoitus osua tuhottaviin rakennuksiin. Ajokilla piti siis driftata, jotta tönöihin osuttaisiin perä edellä. Tämän härvelin ohjaus ei ollut helpointa mahdollista, sillä tuhottaviin kohteisiin tuli usein töpsähdettyä auton nokka edellä. Onnistuessaan tämä kieputtelu oli tosin varsin hupaisan näköistä.
Sen sijaan selkeästi hauskimpia tuhon airueita olivat jättimäiset robotit, joita oli käytössä kolme kappaletta. Kaksi niistä vyöryi tavalla tai toisella päin rakennuksia ja kolmas perstaklasi rakennuksia ilmasta käsin. Tämä kolmikko oli selkeästi tuhovoimaisin hupi, jota Blast Corps -tiimillä oli tarjottavana.
Tuhovälineiden lisäksi ajettavissa oli muutamat kappaleet perinteisempiäkin ajokkeja pakettiautosta ja poliisiautosta muskelikaaraan. Näitä käytettiin pääasiassa monissa sivutehtävissä, joissa ajettiin enimmäkseen aika-ajokisoja. Oli sivuviihteenä toki myös Pac-Man-kloonia, tiettyjen rakennustyyppien tuhoamista mahdollisimman nopsaan sekä pommiboksien tönimistä kohteisiinsa.
Omakotiasujan painajainen
Haastetta tuotoksessa riitti. Etenkin muutamat kentät saivat puremaan sekä omaa että vierustoverin hammasta ja puimaan nyrkkiä ikkunan ohi kulkeneille naapureille. Monissa kohdin tämän reaktion aiheutti aiemmin mainittu driftaava lava-auto.
Tietyissä kohdin avuksi tuli kaikkien meidän näppärien blastcorpsaajien tietämä Z-nappia hyödyntävä temppu. Jos pelaaja koetti poistua ajoneuvostaan aivan kiinni rakennuksen seinässä, niin muutaman d'oh-huudahduksen jälkeen tuo rakennus räjähti yllättäen. Itse muistelisin löytäneeni tämän mahdollisen bugin täysin vahingossa. Erään tehtävän alussa näet oli tarve tuhota patsas junaraiteilta ja muistini mukaan koetin poistua ajoneuvosta hieman liian lähellä tätä pystiä. Tehokas, mutta hieman huijaamiselta tuntunut keino. Tämäkään temppu ei tosin kaikkea ratkaissut, mutta siitä oli pariin tilanteeseen huomattavaa apua.
Salaisuuksiakin piisasi. Kertaalleen selvitettyihin kenttiin pääsi nimittäin takaisin tuhoamaan loppujakin rakennelmia, sytyttämään hätävaloja sekä etsimään sivutehtäviä avaavia tiedemiehiä ja satelliittihärveleitä. Osa tuhottavista asioista saattoi olla pelialueen laitamilla olevalla saarella, kun taas tiedemiehiä piti etsiä vaikkapa junatunnelin syövereistä.
Parhaimmat pelaajat pääsivät lopulta matkaamaan myös oman planeettamme ulkopuolelle. Tuhotöihin pääsi kuuhun, Merkuriukseen, Venukseen, Marsiin ja Neptunukseen. Itse en aikoinaan saanut kaikkia näitä kenttiä avattua, mutta ehkä tätä urotekoa pitäisi kokea nykytaidoilla uudemman kerran.
Kuin Indie Jones
Retro Gamerin haastattelema entinen rarelainen Martin Wakely kertoo, että peliä kehittämässä ei ollut koskaan enempää kuin seitsemän yhtäaikaista työntekijää. Suurimman osan ajasta tuotosta kehitteli neljän rarelaisen ryhmä. Tämän tyylinen menettely kuulostaa nykystandardeilla enemmänkin indiestudion menolta.
Rarea perustamassa ollut Chris Stamper oli Wakelyn mukaan koettanut saada pelin konseptia käyntiin jo vuosien ajan. Hänen mukaansa rakennusten tuhoaminen olisi hauskaa, eikä lopputulos anna aihetta kiistelyyn.
Jos Blast Corpsin makuun haluaa päästä nykyraudalla, niin mikä olisi paras vaihtoehto? Selkeä vastaus on Xbox Onelle julkaistu Rare Replay. Kyseessä on kattavanpuoleinen paketti, joka tuo muassaan Blast Corpsin lisäksi 29 muuta Raren peliä. Mukana ei tietenkään ole Nintendon hahmojen seikkailuja, kuten vaikkapa Donkey Kong Countryä tahi Diddy Kong Racingia. Myöskään Goldeneye 007:ää ei paketista kannata etsiä.
Xbox Onella Blast Corps toimii muutaman tehtävän pelailun perusteella kuten alkuperäinenkin. Joten pelaamaan siitä!
