Uusi uljas maailma
Elden Ring on hyvä peli.
Se on tärkeintä sanoa heti alkuunsa. Vaikka kokonaisuus natisee liitoksissaan ja kärsii itse asettamistaan rajoituksista, se on silti hyvä ja viihdyttävä kokonaisuus. Sarjan fanit tulevat rakastamaan sitä.
Mutta sarjan fanit haluavat myös vain yhtä asiaa, eli lisää Dark Soulsia. Jos jotain on opittu pelaajista viime vuosikymmenten aikana niin se, etteivät he pidä muutoksesta. Muutos tarkoittaa mukavuusalueelta poistumista tai uusia faneja, jotka saattavat pitää eri asioista.
On kuitenkin selvää, että Miyazakin jättiläismäinen sarja haluaa muuttua. Siitä on merkkejä kaikkialla, mihin Elden Ringin maailmassa katsookin. Mutta samalla se taistelee itsensä kanssa siitä, kuinka paljon muutoksen virralle pitäisi lopulta antaa periksi.
Olipa kerran
Elden Ring on valtava eepos, joka yhdistää Miyazakin synkän fantasiamaailman George R. R. Martinin syvään historialliseen tietämykseen. Ainakin teoriassa. Totuus on, että on todella vaikea sanoa missä Miyazaki loppuu ja Martin alkaa. Haastattelujen perusteella jopa tekijätkään eivät sitä osaa sanoa. Mutta jos Martinin osallisuudesta ei olisi sanottu mitään, en uskoisi kenenkään edes arvaavan hänen olleen tässä mukana. Tarina, ympäristöt ja maailma ovat ehtaa Miyazakia niin hyvässä kuin pahassa.
Kauan sitten armollinen kuningatar Marika hallitsi välimaailman valtakuntaa. Hänen lapsensa, puolijumalat, seurasivat hänen jalanjäljissään. Suuri Erdtree, elämänpuu, tarjosi suojaa ja vaurautta kaikille. Kaikki tämä romahti hetkessä, kun ikiaikainen sormus, Elden Ring, tuhoutui. Marikan lapset ajautuivat sotaan keskenään, ja välimaailman kansat kärsivät sen seurauksena.
Satoja vuosia myöhemmin paikalle saapuvat likaantuneet, tarnished, jotka etsivät muinaista sormusta ja sen voimaa. Pahuuden vääristämät puolijumalat hallitsevat välimaailman eri kuningaskuntia irvokkaina vääristyminä entisestään. Hävityksen keskeltä nousee pelaajan valitsema hahmo, joka saattaa omata voiman pelastaa Marikan valtakunta.
Edessä on seikkailu, josta ei selvitä yksin. Pelaajalla on mukanaan erikoinen joukko muita matkalaisia, joista jokaisella on omat motivaationsa saapua tuhoutuneeseen valtakuntaan. Taustalla häärivät myös noidat, demonit ja muinaiset hirmuolennot, jotka kaikki haluavat osansa elämänpuun tarjoamasta vauraudesta.
Viimein seikkailu kaikille
Elden Ring paljastaa valttikorttinsa ensimmäiseen suureen pomotaisteluun mennessä. Tämä on helposti lähestyttävin Souls-peli, mitä on tehty.
Yhtäkään pomoa tai vihollista vastaan ei tarvitse taistella, kunnes on itse valmis. Maailma on avoin ja täynnä salaisuuksia, jotka kaikki helpottavat etenemistä. Mikäli jokin kohta tuntuu ylitsepääsemättömältä, Elden Ring tarjoaa tusinan verran vaihtoehtoja sen ylittämiseksi. Tarvittaessa ne voi ohittaa täysin. Peli on vaikea, jos siitä haluaa sellaisen. Mutta ensimmäistä kertaa Miyazakin teosten historiassa puhutaan teoksesta, joka aktiivisesti auttaa pelaajia eteenpäin.
Pelaajat voivat kutsua muita seikkailijoita avukseen niin tietokoneen kuin verkkopelaajien joukosta. Jopa neljän pelaajan co-op moodi on mullistava lisäys, joka tietyistä rajoituksista huolimatta antaa pelille uutta elinvoimaa. Suurten sankarien ohella löytyy myös pienen armeijan verran erilaisia sotilaita, jotka saapuvat kutsuttaessa auttamaan niin isoissa kuin pienissä kahakoissa. Kutsuttavia sotajoukkoja päivitetään sarjalle tutussa turvapaikassa, johon maailman hylätyt saapuvat etsimään hetkellistä leposijaa.
Toki aiemmat Dark Souls -pelit ovat tarjonneet samanlaisia helpotuksia. Mutta eivät kertaakaan tässä mittakaavassa tai näin auliisti. Puuduttavaa grindausta, eli kokemuspisteiden keräämistä yhdeltä alueelta, ei tarvitse harrastaa. Nokkelat seikkailijat oppivat nopeasti pistämään pomoja päiviltä kertaakaan miekkaa heilauttamatta. Mikäli yksinäinen matkanteko ei maita, Elden Ringin voi pelata lähestulkoon alusta loppuun kaverin kanssa vain pienin myönnytyksin.
Yhdessä kohti tuntematonta
Hahmoluokkia on suoraviivaistettu roimasti. Alussa valitaan yksi arkkityyppi, joka antaa mahdollisuuden harjoitella ensimmäisten tuntien ajan. Mutta mitä pidemmälle peli etenee, sitä vapaammaksi hahmonluonti muuttuu. Kaikki luokat voivat oppia esimerkiksi taikomaan tai käyttämään raskaita aseita. Rajoitukset loistavat poissaolollaan. Mitä enemmän maailmaa tutkii, sitä enemmän sieltä löytää uusia aseita ja taikoja avittamaan tulevissa koitoksissa.
Pelisarjalle ominaiset taukopaikat on nyt korvattu Point of Grace -nimisillä hohkaavilla tulilla, joiden periaate on kuitenkin sama. Toisin kuin aiemmissa osissa, tallennuspisteitä on tällä kertaa ihan kaikkialla. Nimi on kerrankin osuva, grace näet tarkoittaa armoa. Enää esimerkiksi isompiin pomotaisteluihin ei tarvitse juosta kokonaisen luolaston halki. Armon tarjoama piste löytyy yleensä heti konfliktin vierestä.
Sama pätee Marikan risteihin, jotka tarjoavat eräänlaisen checkpoint-systeemin tallennuspisteiden ohella. Mikäli koitos on liian vaarallisella alueella, peli tarjoaa mahdollisuuden joko palata takaisin vähän pidemmälle tai suoraan Marikan ristin luo. Ristit yleensä sijaitsevat lähempänä rähinää, mutta pelaaja syntyy uudelleen niiden luo täysin sielun ja ruumiin voimin.
Helpotusta tarjoavat myös auliisti annettut terveysjuomat, joita päivitetään kultaisilla siemenillä. Näitä löytyy ympäri maailmaa hohkaavien puiden juurista. Mikään ei estä pelaajaa aloittamasta seikkailuaan kiertoajelulla näiden luo. Samalla maasta löytyy riimukiviä, jotka palkitsevat pelaajaa kokemuspisteillä. Mikäli taistelut tuntuvat missään välissä vaikeilta, pelkkä maailman tutkiminen antaa keinot helpompaan etenemiseen. Jopa vihollisten tappamisesta palkitaan. Pienet ryhmät kantavat mukanaan täydennyksiä terveysjuomaan, joka ilmestyy pelaajalle automaattisesti, kun möröt on kellistetty.
Aseiden päivittäminen tapahtuu tuttuja sepille tarkoitettuja kiviä keräämällä. Näitä löytyy runsaasti ihan maastoa tutkimalla tai kaupustelijoilta. Peli jopa kannustaa eri kombinaatioiden kokeiluun. Koska Dark Soulsin rajoitukset loistavat poissaolollaan, pelaaja voi entistä huolettomammin tehdä seikkailusta omannäköisen. Tästä esimerkkinä oma hahmoni, verta imevällä uchigatanalla varustettu samurai, joka hallitsee lohikäärmeen tulen salat.
Ei ole aliarvointia sanoa, että nämä helpotukset tekevät Elden Ringistä huomattavasti miellyttävämmän kokemuksen. Ne antavat periksi juuri oikealta osa-alueelta, mikä kertoo Miyazakin tiimeineen löytäneen keinon päivittää sarjaa luopumatta sen sielusta. Elden Ring on parhaimmillaan haastava kokemus, joka kuitenkin kannustaa kokeilemaan uudelleen. Miyazakin visio sarjasta, jossa kaikki auttavat toisiaan selviytymään, on taas askeleen lähempänä toteutumista.
Rujoa kauneutta
Audiovisuaalinen toteutus on jälleen sarjalle tuttua korkeaa laatua. Ikääntyvän sarjan rajoitukset ovat entistä selkeämpiä, mutta kaunis hahmo- ja kenttäsuunnittelu peittää rosoisuuden. Maailma tarjoaa joka kulman takaa jotain ihasteltavaa. Oli kyseessä sitten metsien halki laahustavat kiihkouskovaiset tai vuorten jättiläiskarhut. Elden Ringin skaala on jylhistä maisemista tutulle sarjalle jotain täysin uutta. Jo demoissa nähdyt jättiläiset ovat vain pieni osa kaikkea, mitä häikäisevä maailma tarjoaa.
Kuollut valtakunta on myös yllättävän suuri. Kaikki arvaukset sen laajuudesta voi heittää jo nyt romukoppaan. Juuri kun luulee tietävänsä, mitä on odotettavissa, Elden Ring vetää maton alta. Se tavoittaa löytämisen ilon tavalla, jota harvat avoimen maailman pelit enää osaavat tarjota.
Aluksi kartta ammottaa tyhjyyttään. Kaukaisuudessa siintävät rauniot, vuoret ja uhmaavat tornit antavat osviittaa tulevasta. Mutta niiden saavuttaminen onkin eri juttu. Erämaasta voi löytää kartanpaloja, joista kootaan yhteen tilkkutäkki valtakunnasta. Nämä osat eivät kuitenkaan paljasta kerättäviä esineitä tai luolastoja. Ne täytyy löytää itse. Tässäkin Miyazakin visio yhteisestä koettelemuksesta tulee esille. Teitä ja hylättyjä rakennuksia asuttavat kauppiaat ja matkamiehet, jotka tarjoavat maksusta niin aseita kuin tietoa. Jopa vihollisten heikot kohdat voi saada selville reilusti etukäteen, kunhan ensin kaivaa hieman kuvetta.
Lumoavaa valtakuntaa kuitenkin varjostaa nopeasti vanheneva pelimoottori. Vaikka hahmot ovat selvästi paremman näköisiä kuin aiemmin, Elden Ring näyttää ja tuntuu ikäiseltään. Sen Dark Souls -historia hehkuu läpi uuden kuoren alta, eikä menneisyyden kajastus lämmitä.
Lopulta näistä kauneusvirheistä ei kuitenkaan välitä. Joskus rosoisuus on jopa hyvästä. Enkä huomannut kertaakaan miettiväni, että olisipa tuo vihollinen hitusen paremmalla resoluutiolla varustettu. Olin liian ihmeissäni pelin kauneuden ja kauhun sekoituksesta.
Tekninen toteutus ontuu
Samaa ei kuitenkaan voi sanoa teknisestä toteutuksesta, joka raskaammallakin PC-kalustolla kärsii huonosta ruudunpäivityksestä ja takkuilusta. Jopa 2K-resoluutiolla pelillä oli vaikeuksia pitää tasaista 60fps -tahtia yllä. Testissä käytettiin RTX2080ti -näytönohjainta, Ryzen 9 5900x -prosessoria ja 32gb DDR -muistia. Peli tallennettiin M2 SSD -levylle, eli nopeudesta ei tingitty. Tästä huolimatta jopa medium- ja low-grafiikoilla Elden Ring tutisee huomattavasti.
Hätä ei välttämättä ole kuitenkaan suuri. Dark Souls -sarja on aina kärsinyt ensimmäisten kuukausien ajan tällä alustalla. Mutta onhan se harmillista, että näin pitkään jatkunut sarja ei saa itseään niskasta kiinni. Pinnallisesti katsottuna pelin ei pitäisi olla haastava edes keskitasoiselle kalustolle. Piirtoetäisyydet on tiukkaan rajattu, kameraa ei pysty muokkaamaan oman maun mukaan ja ruudunpäivitys on lukittu kuuteenkymmeneen.
Tutinat ja ruudunpäivityksen nykiminen eivät myöskään tapahtuneet odotettavasti tai toistettavasti tietyillä alueilla. Joskus päivitys saattoi tipahtaa kymmeneen ruutuun sekunnissa täysin tyhjällä aavalla. Välillä taas pomotaistelut menivät päin mäntyä, kun kuva pysähtyi täysin kriittisellä hetkellä. Eri alueiden lataaminen on yleensä näkymätöntä, mutta aina ajoittain uusi laidun jää miettimään muutamaksi sekunniksi ylimääräistä. Hevosella laukatessa voi huomata selkeää pop-in-ilmiötä, jossa tekstuurit ilmestyvät jälkijunassa muuhun maailmaan verrattuna.
Mikään näistä ei pilaa kokemusta, mutta ne ovat huomattavia lapsuksia, joista kannattaa mainita. Pelille luvataan päivitystä julkaisun yhteydessä, jonka pitäisi korjata näitä vikoja. Arvosteluun sitä ei kuitenkaan ehditty saada.
Menneisiin nojaaminen käy kalliiksi
Pelikokemuksen pilaajaksi nousee kuitenkin osa-alue, jolta sitä ei odottaisi.
Elden Ring siirtää Dark Souls -sarjasta tutut mekaniikat liki täysin uuteen pelimaailmaan. Sekirosta tuttu hyppiminen on otettu myös mukaan, mutta loput kiipeilyyn liittyvät kikat on jätetty pois.
Eihän siinä mitään, vanhassa vara parempi. Nämä ovat toimineet jo yli kymmenen vuotta, mikseivät siis nyt?
Tuttu ja turvallinen ei toimi, koska Elden Ring on avoimen maailman peli. Se hylkää lineaarisen seikkailun rakenteet kokeillakseen jotain uutta, mutta tekee sen ohjausmekanismilla, joka nähtiin viimeksi kuusi vuotta sitten. Ahtaissa käytävissä liukuvan hahmon erikoisuudet antoi anteeksi. Meno oli hidasta ja määrätietoista, sillä kokemus rakentui kokeilun ja epäonnistumisen varaan. Vihollisia ilmestyi korkeintaan muutamia kerralla, jolloin niitä saattoi helposti ohjailla rivissä listittäväksi.
Elden Ringissä taistelut käydään avoimilla pelloilla, vuorten rinteillä ja korkeiden muurien huipulla. Jokainen osa-alue on yhteydessä toisiinsa ja niin myös niiden hirviöt. Minä hetkenä hyvänsä taistelukenttä saattaa vaihtua kuivasta tasangosta vesiputouksen äärelle.
Tämä vaatisi kameran ja kontrollien täydellistä uudelleen miettimistä, mistä Elden Ring kieltäytyy täysin. Näin ollen kamera on tiukasti lukittu samaan paikkaan kuin edeltävässä sarjassa, mikä johtaa huomattavaan turhautumiseen avoimissa ympäristöissä. Sama vika vaivaa vihollisiin lukittautumista. Mekanismi on tismalleen sama, kuin edeltävässä sarjassa, eikä sen implementointi avoimeen maailmaan toimi ollenkaan. Varsinkin hevosen selästä taistelu päätyy usein turhaksi huitomiseksi.
Vihollisten sijainteja on muutenkin vaikea paikantaa, ja kamera jää usein kiinni puihin ja kiviin. Varsinkin suuremmat mörököllit, joita pelissä on paljon, ovat tuskallisia kokemuksia. Taistelut vaativat usein lähikontaktia, mutta vanhentunut kamera ei osaa reagoida uuteen ympäristöön. Valtaosan ajasta pelaaja saa hutkia joko läpinäkyvää rautalankamallia tai pahimmassa tapauksessa tyhjää. Koska näkökenttä on rajattu, vihollisten hyökkäyksiä on näin ollen myös mahdoton arvioida. Potentiaalisesti eeppisistä taisteluista tulee turhauttavaa vääntöä, jossa taktikointi tuntuu arpapeliltä.
Kun Elden Ring palaa takaisin perinteisiin luolastoihin ja suljettuihin tiloihin kokonaisuus tuntuu taas kotoisalta. Näitä luolastoja on onneksi paljon, ja osa niistä toimii yhdistävinä tekijöinä kuningaskuntien välillä. Ne myös korostavat sitä ristiriitaa, jonka kanssa Miyazakin uutukainen elää. Se on periaatteessa kaksi peliä, joista toinen alkaa olla tiensä päässä.
Näiden kahden riitaisa yhteiselo tekeekin kokonaisuudesta vaikeamman suositeltavan. Jokaista edistysaskelta tasapainottaa horjahdus taaksepäin. Torrent-hevonen on tästä mainio esimerkki. Matkanteko rasvatulla salamalla on huisin hauskaa, kunhan kulkee vain ja ainoastaan eteenpäin. Torrentin kontrollit ovat näet liki samat kuin pelaajalla, mikä tarkoittaa konin tekevän satunnaisia 90 asteen käännöksiä pienestäkin hipaisusta. Idea on erinomainen, mutta se on rakennettu huteralle pohjalle. Hahmo ei osaa myöskään tähdätä ylös tai alas, mikä tekee vertikaalisista taisteluista raivostuttavia. Varsinkin silloin, kun huomaa ettei hahmo välttämättä pysty kävelemään pienenkään kiven ylitse.
Edeltävän sarjan perinteiset älyttömyydet ovat myös mukana. Mutta ne ovat niitä, joita on oppinut sietämään. Kaatunutta vihollista ei voi lyödä; pelaajaa saa. Vihollisten hyökkäykset tulevat seinien läpi. Suuremmat örkit saattavat tippua tekstuureista läpi, jolloin niiden heikkoihin kohtiin ei pääse käsiksi. Näitä katsoo nykyään kuin rakasta koiraa, joka ei opi uusia temppuja. Viat ovat hellyyttäviä, koska ne ovat tuttuja. Ne hyväksyy eräänlaisella sokealla rakkaudella.
Ärsytystä aiheuttavat sen sijaan valikot, jotka tuntuvat läpeensä tympeiltä nykypäivänä. Torrent on jälleen käypä esimerkki tästä. Kulkupelin saa mukaansa pelin alkupuolella, mutta sen sijaan, että hevosen kutsuminen olisi sijoitettu yhden napin taakse, koni taiotaan paikalle käyttämällä mukana kärrättävää esinettä. Näin ollen pelaaja saa jatkuvasti rämpyttää pikavalikon läpi löytääkseen oikean hilavitkuttimen ja toivoa, että samalla ei saa turpiinsa jostain mihin ahtaalle ängetty kamera ei näe. Kaiken huipuksi koninkaulus lähetetään matkoihinsa eri napista, kuin millä se kutsutaan.
Pikavalikot olivat aikanaan toimiva ja oivaltava ratkaisu, kun sarja oli vielä kapaloissaan. Mutta siitä on vuosikymmen aikaa, eikä mikään ole muuttunut. Tarvittavia esineitä on nyt entistä enemmän, ja niiden käyttämiseen vaaditaan olympiatason sorminäppäryyttä.
Elden Ringissä on myös jotain, mitä en olisi odottanut tältä sarjalta. Se sisältää merkittävän määrän tasohyppelyä. Useat eri paikat vaativat loikkimista niiden saavuttamiseksi, ja muutamat luolastot on rakennettu täysin nopean liikkumisen varaan. Mutta kuinka moni muistaa Dark Soulsin sen tarkkuudesta, kun puhutaan hyppimistä tai hienovaraisesta liikkumisesta ahtaissa tiloissa? Aikanaan kömpelyys viehätti, sillä se lisäsi vaaran tuntua. Siinä oli jotain Jackass-henkistä yrittää tasapainoilla puomilla saadakseen katonrajaan piilotetun esineen.
Mutta Elden Ring on rakennettu täysin tämän liikkumisen varaan. Maailma on tehty tutkittavaksi alhaisimmista katakombeista korkeimpiin vuorenhuippuihin. On siis tavattoman harmillista, että jokainen hetki on muistutus pelin ainoasta selkeästä epäonnistumisesta. Varsinkin silloin, kun sen hetkellisesti unohtaa. Tietyt linnakkeet ovat klassista Dark Soulsia alusta loppuun. Niissä korkeintaan kiipeillään tikapuissa ja tahmainen meno tuntuu jopa nostalgiselta. Heti alueelta poistuminen muistuttaa, että tuo maailma on jäänyt jälkeen. Mutta uusi ei vielä tiedä, mitä tehdä ilman sitä.
On jonkinlaista runollista ivaa, että tämänlainen melankolia osuu juuri tämän sarjan kohdalle.
Kokemisen arvoinen askel kohti tulevaa
Elden Ring on monella tavoin suuri harppaus eteenpäin lajityypin luojalle. Se on ensimmäinen sarjassaan, jota uskaltaisi suositella kenelle tahansa hyvistä seikkailupeleistä kiinnostuneelle. Miyazaki tiimeineen on viimein löytänyt vaikean ja lähestyttävän välisen tasapainon, joka palkitsee yhtä paljon kuin rankaiseekin. Sisällön puolesta tekemistä riittää varmasti kymmeniksi, ellei sadoiksi, tunneiksi. Sarjan pitkäaikaiset fanit upottavat varmasti seuraavat pari vuotta tämän tutkimiseen ja rikkomiseen.
Mutta samalla Elden Ring on turhauttava muistutus kaikesta siitä, mistä Miyazakin sarja ei ole suostunut luopumaan. Sen aataminaikaiset valikot, kömpelöt kontrollit ja surkea kamera kuuluvat menneeseen. Niitä sietää, koska peli on muilta osin laadukas.
Lopulta selitysten on kuitenkin loputtava. Joskus hyväkin peli voi jäädä hitusen vajaaksi tavoitteistaan. Näin on myös Elden Ringin kanssa. Se ansaitsee kaiken suitsuksen hienosta maailmasta ja upeista vihollisista, jotka painajaismaisella kauneudellaan pitävät yllä sarjan korkeita standardeja. Mutta ensimmäistä kertaa Miyazakin luomus ei tunnu vaikealta siksi, että sen viholliset olisivat monimutkaisia tai lineaarinen edistyminen hidasta. Se on vaikea siksi, että se on kömpelö ja vanhentunut kaikilta niiltä osin, joilta se ei saisi olla.
Fanit tulevat antamaan tämän anteeksi. Itsekin tein niin. Mutta liki neljänkymmenen tunnin aikana huomasin tekeväni niin yhä uudestaan ja uudestaan. Se tarkoittaa sitä, että Elden Ringiä pelaa mielellään vioista huolimatta, mikä on merkki hyvästä pelistä.
Mutta se myös tarkoittaa sitä, että sarja on saavuttanut tietyn pisteen, josta se ei ole vielä päässyt ylitse. Dark Souls on jäänyt taakse ja Elden Ring on ensimmäinen osa jotain ihan uutta, joka vielä etsii omaa tyyliään. Vaikeustaso on viilattu viimein kohdalleen. Nyt on muiden osa-alueiden vuoro.
Elden Ring on hyvä peli. Sen jatko-osa on toivottavasti parempi.
Päivitysten tärkeys – lisäys arvosteluun 24/02/2022
Elden Ring sai tänään päivityksen (ver.1.02) niin konsoleille kuin PC:lle. Alkujaan sen ilmoitettiin kohdistuvan pelin teknisiin osa-alueisiin, erityisesti ruudunpäivitykseen. Päivitys tuli saataville vasta, kun PC-version arvostelu oli jo kirjoitettu ja julkaistu odotettuna aikana. Reiluuden nimissä halusin kuitenkin kokeilla, miltä peli tuntuu niille, jotka pääsevät kokemaan sen heti uudella päivityksellä. En ollut kuitenkaan varautunut siihen, että From Softwaren päivitys toisi muutoksia myös pelin kontrolleihin ja kameraan, eli juuri niihin asioihin, jotka haittasivat pelaamista arvosteluversiossa.
Mitä päivitys sitten sisältää? Virallisen tekstin mukaan suurimmat korjaukset kohdistuvat seuraaviin osa-alueisiin.
Improved player controls
Addition and adjustment of BGM
Text adjustments
Balance adjustments
Erikoista kyllä, ruudunpäivitys itsessään ei ole merkittävästi parantunut. Neljän tunnin testauksen perusteella Elden Ring kärsii yhä merkittävistä hidastuksista. Mutta tämä itsessään ei olisi lisäyksen arvoista. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota pelattavuuteen, joka uuden päivityksen myötä on saanut pieniä mutta merkittäviä parannuksia.
Esimerkiksi hyppiminen, joka aiheutti arvosteluversiossa ongelmia tahmaisen vasteajan ja liian herkkien kääntymisten suhteen, on korjattu. Edelleenkään ei voi puhua mistään tasohyppelyn riemuvoitosta, mutta jopa muutaman sadasosasekuntin korjaus saa kokonaisuuden tuntumaan erilaiselta. Hahmo ei enää liu'u samalla tavalla odottamattomasti, eivätkä äkilliset 90-asteen käännökset tunnu arkipäivältä. Vaikka maasto edelleen tuottaa ongelmia, monessa kohtaa ylitsepääsemättömät kivenmurikat eivät enää aiheuta mitään ongelmia. Näin myös lähitaistelu tuntuu, jos ei täydelliseltä, niin tiukemmalta ja hallittavammalta.
Toinen merkittävä muutos kohdistuu kameraan. Vaikka nykyinen versio on edelleen turhan lähellä hahmoa omaan makuuni, sen kohdistaminen, eli mihin kamera asettuu normaalisti, on nyt korkeammalla ja hitusen etäämmällä. Vaikka Sekirosta tuttua dynaamista kameraa ei ainakaan pikaisen testauksen perusteella nähdä, tuntuma ei ole yhtä klaustrofobinen kuin vielä kaksi päivää sitten. Suuret viholliset yhä katoavat helposti näkyvistä, eikä tähän välttämättä saada muutosta, mutta isommat kahakat eivät enää taannu epäselvään sekoiluun.
On myös tärkeää huomioida, että kameran korjaus vaikuttaa myös vihollisiin lukittumiseen. Vaikka lukitusmekanismi menee vieläkin sekaisin turhan helposti, viholliseen kohdistaminen ei ole yhtä kaaoottista kuin ennen päivitystä.
Miksi tästä ei uutisoitu aiemmin on mysteeri. En myöskään tiedä miksei tätä päivitystä tarjottu jo ennen embargoa. Ehkä se ei vain ollut valmis. Mutta sen tuomat uudistukset ovat merkki kahdesta asiasta. Niistä ensimmäinen on se, että Elden Ring tiedostaa omat vajavaisuutensa, mutta on ottanut jo askelia niiden parantamiseen. Ongelmat on sidottu sarjan meneeseen, jotka vaativat täydellisempää muutosta tulevaisuudessa, mutta tämäkin on silti askel parempaan. Toinen merkki on se, että pienimmätkin muutokset voivat olla elintärkeitä pelin kannalta. En osaa tarkkaan sanoa, montako millisekuntia ohjausta on korjattu tai tiukennettu. Mutta pelattuani molempia tiedän kuitenkin, että julkaisussa nähdään niistä parempi versio.
Mitä tämä tarkoittaa pelin arvosanalle? Kuten varmasti moni on jo huomannut, Elden Ring on ansainnut yhden tähden lisää. Kyseessä on edelleen hyvä peli, eivätkä päivitykset poista kaikkia sen ongelmia, mutta ne ovat merkittävä muutos parempaan. Säädöt osoittavat, että Miyazaki tiimeineen ymmärtää muutoksen päälle. He viilaavat teostaan loppuun asti, jopa julkaisun yli jos on pakko. Mutta ennen kaikkea se osoittaa, että pienelläkin skarppauksella voidaan saavuttaa paljon.
