Taas katala Al-Qatala
Jotta voi tehdä hyvää, pitää tehdä ensin hieman pahaa. Lause, johon kiteytyy uusimman ja lähes kaikkien Call of Duty -pelien ajatusmaailma. Modern Warfare II jatkaa suoraan vuonna 2019 ilmestyneen ykkösosan juonta. Fiktiivinen Urzikstanin valtio ja sen sisällä vaikuttava Al-Qatala-järjestö ovat sekaantuneet amerikkalaisilta kadonneiden risteilyohjusten tapaukseen. Merikontteihin piilotetut ohjukset nostavat kansainvälistä hälytystasoa päädyttyään vääriin käsiin, joten monet kriisit ratkaissut iskuryhmä lähetetään estämään uhka.
Mukana on lähes kaikki Modern Warfaresta tutut hahmot ja osaksi myös samat viholliset. Tällä kertaa käsikirjoitushuoneessa on vedetty hatusta useampi Amerikan arkkivihollinen aina Meksikon kartellista itäiseen naapurimaahamme, terroristivaltio-Venäjään saakka. Tuttuun tyyliin audiovisuaalisesti näyttävä toteutus tarjoaa vain kädenlämpimän tekosyyn matkustaa ympäri maapalloa ampuen kaikkea mikä liikkuu – turvallisuuden nimessä.
Maa-, meri ja ilmahyökkäykseen!
Pelaaja astuu vuorotellen eri hahmojen saappaisiin, kun syyllisiä ja heidän apureitaan jäljitetään hiljaa hiipien tai rynkyt laulaen. Amsterdamin venesatamassa isketään veden alta, Espanjan rannikolla väijytään kiikaritähtäimen läpi, ja päästäänpä Meksikossa tykittämään ilmatukea lennoston näkökulmasta. Teos viihdyttää vanhaan malliin, jos pystyy vain ummistamaan silmänsä kampanjan avoimesti sotaa ja Yhdysvaltojen maailmanpoliisin roolia ihannoimalle asenteelle. Vihollisten hengillä ei ole arvoa, ja kuulusteluunkin kuuluu kiduttaminen – koska miksi ei.
Parhaimillaan Modern Warfare II on tehtävissä, joissa on selkeä tavoite ja rajat. Tunnelmallinen hiiviskely äänenvaimentimien kanssa saa itsensä tuntemaan koulutetuksi ammattisotilaaksi, kun taas avoimemmissa kentissä lopputulos on liian usein joka suuntaan räiskimistä ja yllättäviä kuolemia. Pidin jopa yllättävän paljon osiosta, jossa taisteluparia neuvottiin etenemään ja eliminoimaan viholliset videokameralähetettä seuraamalla.
Rapatessa roiskuu yleisen hektisyyden ja sekavuuden takia. Siviiliuhrit päättävät tehtävän, siviilirakennuksien tuhoaminen samoin. Omia ei saa ampua, ja joskus myös kiinni jääminen palauttaa edelliseen tallennuspisteeseen. Varsinkin ilmasta käsin vihollisten ja siviilien erottaminen tuntuu ajoittain todella vaikealta – mikä pitää oikeassakin sodankäynnissä paikkansa. Codin tapauksessa saa sentään yrittää uudestaan.
Kaunista mutta onttoa
Kampanja tarjoaa monipuolisesti tekemistä, vaikka uudistuksia ei ole kovinkaan paljoa. Taisteluvarustus on laajentunut hieman, sillä repusta kaivetaan eri tilanteiden vaatimia apuvälineitä. Myöhemmissä kentissä tavaroita pitää rakentaa omin kätösin ympäristöistä kerättävistä materiaaleista. Ominaisuus jää melko päälle liimatuksi lisäksi ja vaatii turhaa näpertelyä nurkissa vihollisen painaessa päälle. Yhdessä kentässä päästään myös ajamaan ajoneuvoilla, minkä olisi voinut karsia suoraan pois. Mikään ei ole niin hienoa kuin juosta oman, karanneen autonsa perässä. Vain Benny Hill -tunnusmusiikki puuttuu taustalta.
Graafisesti Infinity Ward tarjoaa parastaan. Unreal Engine -pelimoottori taikoo todella hienoja ja uskottavia maisemia, oli sitten päivä tai yö. Kehut pätevät myös autenttiseen äänipuoleen. Modern Warfare II:n yksinpelikampanja viihdyttää varmasti pelisarjan ystäviä, mutta olisin ehdottomasti kaivannut siltä rohkeampaa otetta. Nyt käsikirjoituksen käänteet tuntuvat naurettavilta, teemat eivät ole uudistuneet vuosikymmeniin, eikä tarinalla ole muuta kuin viihteellinen arvo – jos sitäkään. Aseet ovat ratkaisu kaikkeen. Jopa kotiansa puolustavien ihmisten rauhoittamiseen.
Aivottomana räiskintänä Modern Warfare II täyttää kuitenkin kaikki hitin vaatimukset: komean ulkoasun, näyttäviä toimintakohtauksia ja tarkat kontrollit. Jää kuluttajan valittavaksi kaipaako ostamaltaan tuotteeltaan merkityksellisestä sisältöä ja päivänvaloa kestäviä arvoja.
