Kyllä isä osaa, vai osaako?
God of War Ragnarökin tarina käynnistyy kylmän ja kalsean Fimbulwinterin lähestyessä loppuaan ja Ragnarökin kolkutellessa oven takana. Kratos ja teini-ikäiseksi pojankoltiaiseksi kasvanut Atreus ovat vältelleet piilopirtissään turhaa huomiota, mutta niin vain eräs kaunis päivä itse Odin ja Thor koputtelevat kaksikon mökin ovea. Kratoksen hieman kyseenalaisten kasvatusmetodien myötä yllättävän tasapainoisen oloiseksi nuorukaiseksi kasvanut Atreuskin kriiseilee hieman Loki-identiteettinsä kanssa, kuten teinipojan tällaisessa tilanteessa voi toki olettaakin. Eipä ole eristäytynyt parivaljakko Freyankaan suosiossa, saattoihan kaksikko tämän Baldur-pojan vuosia sitten manalan maille.
Edellisosansa tapaan eeppisen toimintakohtauksen saattelemana käynnistyvä tarina tarjoaa erittäin koukuttavat alkuasetelmat. Thorin ja Odinin kaltaisten hahmojen tuominen heti kättelyssä mukaan kuvioihin antaa odottaa suuria – unohtamatta sitä tärkeintä, eli Kratoksen ja Atreuksen välistä suhdetta. Hieman toisistaan erkaantuneiden isän ja pojan luonteet myös muuttuvat matkan varrella toisen taistellessa menneisyyden, toisen taas tulevaisuutensa mörköjen kanssa. Kehittäjät ovat lisäksi uskaltautuneet tekemään yllättävänkin rohkeita tarinallisia ja sen myötä pelillisiä ratkaisuja, mitkä saattavat herättää närää osassa pelaajista. Itse arvostin näitä uusia näkökulmia suuresti, vaikka kohtauksen sieltä ja kohtauksen täältä olisi voinut paremman rytmityksen toivossa saksia leikkauspöydän lattialle tai vaikkapa esittää välivideoiden muodossa.
Sonyn omistaman Santa Monica -studion käsikirjoittajat vyöryttävät ruudulle huimia tapahtumia toisensa perään, mutta silti Kratoksen ja Atreuksen suhde pidetään ilahduttavasti edelleen aikalailla tarinan keskiössä. Matkan varrella kohdataan sekalainen seurakunta ennestään tuttuja ja tuntemattomia hahmoja, joista osaa syvennetään hieman enemmän, mutta valtaosaan tutustutaan vain hyvin pintapuolisesti – jopa massiivisen pelastusoperaation vaativa Týr jää lopulta aivan sivustakatsojaksi. Tämä korostuu erityisesti aivan seikkailun loppupuolella, jolloin tiettyjen hahmojen kohtalo ei ainakaan allekirjoittanutta oikeastaan kiinnostanut lainkaan. Hahmokööriä olisi voinut loppupeleissä kenties hieman supistaa ja keskittyä paremmin niihin muutamaan oikeasti merkitykselliseen tuttavuuteen. Mutta eipä siinä, Ragnarökin juoni on silti kauttaaltaan priimatavaraa tunneskaalan vaihdellessa riemusta poskille vierähtäviin kyyneliin saakka.
Simppeliä pulmanratkontaa ja toimivaa taistelua
Seikkailukohtaukset soljuvat eteenpäin pulmanratkonnan, rimpuilun ja viholliskohtaamisten muodostaman kolminaisuuden siivittämänä. Siinä missä viimeksi mainittu on ehdotonta priimaa, jättävät erityisesti itseään toistavat puzzle-kohtaukset hetkittäin toivomisen varaa. Toki näiden tarkoitus on esitellä pelaajalle esimerkiksi aseiden toisistaan poikkeavia ominaisuuksia, mutta jossain vaiheessa homma alkaa hieman puuduttaa. Ymmärrän kyllä, että edes kaikkivoipa sodanjumala ei pääse aina rimpuilemaan seuraavalle tasanteelle ennen pienen piikkipuskan polttamista tai geysirin jäädyttämistä, mutta rajansa kaikella. Pieni nillitys, mutta nillitys kuitenkin.
Jo vuoden 2018 God of War oli pelimekaanisesti hyvällä mallilla. Esimerkiksi taistelumekaniikkoja ei ole lähdetty uudistamaan järin radikaalisti, vaikka toki mättökohtaukset saavatkin kylkiäisekseen uusia ominaisuuksia. Erityisesti alkupuolella erilaisia näppäinkomboja vyörytetään opittavaksi suorastaan hengästyttävä määrä. Mutta niin vain useamman aseen, taikojen ja kykyjen kombinaatio iskostuu hiljalleen selkärankaan aiheuttaen lopulta suorastaan riemunkiljahduksia monimutkaisten yhdistelmähyökkäysten osuessa suunnitellusti maaliinsa. Vaikka päätarina ja valtaosa sivutehtävistä tuli läpäistyä reilun 42 pelitunnin aikana, voi taistelua treenata vielä jälkikäteen Crucible-areenalla tai lukuisten vapaaehtoisten – aivan järjettömän vaikeiden – pomotaistelujen yhteydessä. Kehittäjille kiitosta myös poikkeuksellisen kattavista saavutettavuusoptioista, joiden ansiosta seikkailusta voi nautiskella vieläkin useampi innokas.
Isä, poika ja kaaoksen terät
Sekä Kratoksen että mukana kulkevan apurin välineistöä ja kykyrepertuaaria voi tuttuun tyyliin päivittää aiempaa ehommaksi. Tällä saralla huomasin olevani hetkittäin hieman hukkateillä, sillä esimerkiksi tiettyjen vehkeiden ominaisuuksia ei tuoda aina ilmi kyllin selkeästi. Lopulta päädyinkin valikoimaan vermeeni suhteellisen satunnaisesti päivitellen niitä aina sopivan tilanteen tullen, vaikka varaa taktikoinnille olisi taatusti ollut enemmänkin. Jokaisen aseen erillinen kykypuukin sisältää sen verran paljon opittavaa, että monet taidoista jäivät kokonaan hyödyntämättä matkan varrella – ne sinnikkäimmät pelaajathan toki ovat tästä pelkästään mielissään.
Yhdeksää valtakuntaa pääsee tutkimaan tarinatehtävien ulkopuolella kohtuullisen vapaasti, näistä osan tarjotessa muita avoimempaa lääniä koluttavaksi. Maisemat vaihtelevat kiitettävällä tavalla ja eri alueille jääneitä sivutehtäviä on miellyttävä palata suorittamaan reissujen välissä. Näiden päätarinaa pätkivien puuhastelujen joukossa on suoranaisia helmiä, joskin mukaan mahtuu myös muutamia hieman tympeämpiä "etsi tämä esine" tai "tapa vihollinen ja nouda arkun sisältö" -ratkaisuja. Ragnarök kärsii myös vienosta Assassin’s Creed -syndroomasta, sillä erilaista keräiltävää sälää on tarjolla ehkä turhankin paljon – kaiken talteen noukkivilla perfektionisteilla riittää tekemistä todella pitkäksi aikaa. Jonkin aikaa jo kertaalleen käytyjä alueita jaksaa kuitenkin samoilla uusien kykyjen myötä metroidvaniamaiseen tyyliin avautuneiden salaisten reittien toivossa.
Niin ihanan valmis, jo monta viikkoa ennen julkaisua
God of War Ragnarök on todella kaunis peli, vaikka silloin tällöin olenkin huomaavinani toteutuksessa menneen laitegeneraation riippakiven. En usko, että PlayStation 5:llä tahkotessa tarvittaisiin enää latausaikoja keinotekoisesti piilottavia ahtaita käytäviä, saati Yggdrasilin oksastossa jolkottelua seuraavan valtakunnan ovelle. Tämä on kuitenkin pientä, sillä peli on muutoin audiovisuaalisesti lähestulkoon täydellisyyttä hipova kokonaisuus. Grafiikkamoodejakin on tarjolla käytetystä HDMI-portista riippuen joko kaksi tai neljä erilaista. Nämä painottuvat tuttuun tyyliin joko visuaaleihin tai ruudunpäivitykseen, parhaimmillaan muuten jopa 120 ruudun sekuntivauhtiin – näistä luulisi jokaisen löytävän suosikkinsa.
Erikoismaininnan ansaitsevat jälleen säveltäjä Bear McCreary sekä vielä aiempaakin herkempään tulkintaan kykenevä Christopher Judge, Kratoksen ääninäyttelijä. On muuten myös poikkeuksellista huomata, että peli-iloa rikkovia bugejakaan ei tullut vastaan, ei vaikka arviokoodit tipahtivat medialle jo useampia viikkoja ennen varsinaista julkaisupäivää – kerrankin näin!
God of War Ragnarök osoittaa jo toistamiseen Kratoksen olevan kaikkea muuta, kuin raivokas jumalia liukuhihnalta teurastava sodanjumala. Hyvänä vastapainona toimii nuori ja naiivi Atreus, joka hänkin pyrkii löytämään omaa paikkaansa maailmassa saaden samalla ymmärrystä kovia kokeneelta isäpapaltaan. Ainakin tällaista 40 vuoden ikään ehtinyttä pelijournalistia kyseinen lähestymistapa miellyttää syvästi. En muuten todellakaan olisi sodanjumalia vanhoilla pleikkareilla tahkotessa uskonut, että sarjan suurin valttikortti tulee jossain vaiheessa olemaan puhutteleva ja sen myötä kerrassaan mainio käsikirjoitus.
Mikäli edellinen God of War herätteli positiivisia tuntoja, pistä ihmeessä myös tarinakaarta enemmän kuin mallikkaasti jatkava Ragnarök peluutukseen. Mitä arvosanaan sitten tulee, keikkui vaa'ankieli pitkään neljän ja viiden tähden välimaastossa, kellahtaen kuitenkin pitkän tuumailun jälkeen vahvan nelosen suuntaan. Ei siis hätää, God of War Ragnarök on kerrassaan loistava peli.
God of War Ragnarök julkaistaan 9. marraskuuta PlayStation 4:lle sekä PlayStation 5:lle.
