Yhtiön taivalta juhlistetaan tänä vuonna parinkin projektin voimin. Toinen niistä on nyt käsittelyssä oleva Atari Mania, jonkinlainen WarioWaren ja ylhäältä päin kuvatun pulmailuseikkailun sekoitus.
Talonmies Pikkarainen kohtaa menneisyyden haamut
Varsinaisessa seikkailuosiossa pelaajan ohjastama talonmies tutkii kuolleen pikselin aiheuttamia vaurioita ja kummallisuuksia monikerroksisessa Atari-holvissa. Enimmäkseen tämä tarkoittaa käytännössä pienien pulmapähkinöiden selvittämistä, joskin päähenkilö kohtaa matkallaan odotetusti hirviöitäkin. Taistelut poikkeavat totutusta hyvinkin paljon, sillä ne taltutetaan mikropelejä suorittamalla. Mikroiluja väännetään yleensä noin 10 per taistelu, ja viimeisessä, yleensä hiukan pidemmässä missiossa, kohdataan aina varsinainen monsteri. Sen suoritettua mörkö siirtyy ajasta ikuisuuteen, jonka jälkeen seikkailu voi jatkua.
Jokainen mikropeli on jonkin sortin versiointi vanhasta Atari-pelistä, minkä lisäksi Atari Manian maailma vilisee muutenkin viittauksia aina 70-luvulta lähtien. Aikakaudesta inspiraationsa ottava musiikki sisältää paikoin hyvinkin kivoja melodioita, kun taas pikseligrafiikka ei herätä sen suurempia hurraa-huutoja. Molemmat ajavat kuitenkin hyvin asiansa. Valikoista löytyy myös pakolliset retrofiltterit, mutta koin kuvan näyttävän miellyttävämmältä ilman ylimääräisyyksiä. Jostain syystä ainakin Switch-versio kärsii selkeästä napinpainallusviiveestä, joka tuntui vähän helpottavan, kun filtterit otti pois, mutta ei täysin.
Atari Manian yksi yllättävämpiä aspekteja on huumoria viljelevä dialogi hahmojen välillä. Ääninäyttelyä ei ole, vaan keskustelut etenevät pelkkien tekstiboksien ja ”pulinapörinän” saattelemana. Komiikka on tunnetusti subjektiivista, mutta ainakin omalla kohdallani vitsit osuivat enimmäkseen maaliin. Niissäkin toisaalta viljellään niin paljon viittauksia, että jotkut läpät menevät väkisinkin ohi, jos Atari-läksyt ovat tekemättä.
Onko pakko yrittää uudestaan, jos ei tahdo?
Atari Manian maailmojen tutkiminen on mukavaa ajanvietettä, mutta valitettavasti sen uumenista löytyy yksi aspekti, joka laskee rankalla kädellä arvosanaa: sen vaikeustaso ja sitä myöten haasteen tasapaino on mikropelien osalta pahasti pielessä. Vaikka edellä mainitussa WarioWaressa oli periaatteessa sama ongelma (ensimmäisellä kerralla on hyvin vaikea ennakoida ja onnistua mikropeleissä niiden arvaamattomuuden vuoksi), osasi esikuva silti tehdä epäonnistumisesta hauskaa tahattomalla komiikallaan, eikä uudelleen yrittäminen haitannut läheskään niin paljoa.
Ja kyllä, joku voisi sanoa, että ”git gud”, mutta tässä tapauksessa uudelleen yrittäminen ei vain ole hauskaa, koska Atari Manian haastavuus tuntuu monesti liiankin epäreilulta. Keskinkertaiset ohjeistukset, epämääräiset osumakohdat, viiveongelmat ja kontrollien paikoin kummalliset lainalaisuudet pilaavat fiiliksen harmittavan usein. Joukossa on hyviäkin mikropelejä, useitakin, mutta eteneminen seisoo silti aivan liian usein vääristä syistä.
Harmi homma. Atari Manian idea on hauska ja mielenkiintoinen, ja olisin kovasti halunnut pitää siitä enemmän. Heitän tässä jo nyt sellaisen lupauksen, että jos viiveongelmat ja osumapisteet saadaan korjattua, nousee arvosana välittömästi yhdellä tähdellä.
