Koko ihmiskunnan puolesta
Taustatarina heijastelee nykyhuolia: Ihmiskunnan energia-ahneus ei tunne rajoja, ja kotiplaneettamme kestokyky alkaa olla ylitetty. Ratkaisuksi on löytynyt Kuun helium-3-varannot, joista fuusioreaktorilla tuotettava sähkö vaikuttaa rajattomalta resurssilta. Virtaa Maahan kuljettava mikroaaltovoimalinja on kuitenkin hiljentynyt jokin vuosi takaperin, ja siitä vastuussa ollut Maailman avaruusjärjestö (World Space Agency, WSA) on hiljaksiin ajettu alas.
Yksinäinen astronautti joutuu virittämään viimeisen raketin matkakuntoon, ampumaan itsensä Kuuhun ja selvittämään, mitä on ongelman taustalla. Lahoavan infrastruktuurin läpi kulkiessaan sankarimme tutustuu Kuun siirtokunnan viimeisiin vaiheisiin.
Deliver Us the Moon on formaatiltaan terästetty kävelysimulaattori, ja se tuo vahvasti mieleen etenkin Everybody's Gone to the Rapturen: Maisemat ovat autioita, kulku on verkkaista ja peli on lähinnä lähihistorian salaisuuksien avaamista lyhyiden äänitteiden kautta. Erityisesti tunnelma tuo mieleen Rapturen, sillä menneisyydessä lähestyvä pienimuotoinen maailmanloppu on kaikessa läsnä.
Noin viidessä tunnissa läpi hipsuteltu kiertokävely on nätisti paketissa lopputekstien alkaessa, mutta se jättää sopivasti langanpätkiä roikkumaan jatko-osaa varten, ja sellainen on nyt siis saatu Deliver Us Marsin muodossa.
Raahaa aasisi Marsiin
Uuden pelin alkaessa on kulunut muutama vuosi. Maapallo nilkuttaa jälleen eteenpäin, ja uudelleenkäynnistetty WSA on avaruuslentokunnossa. Kuun siirtokuntaa rakentamassa olleen Isaac Johansonin tytär Kathy on astronauttivuosikurssinsa priimus, joka onnistuu tyrkyttämään itsensä lennolle Marsiin. Punaisen planeetan pinnalta on vastaanotettu kummallinen viesti, jonka alkuperää täytyy lähteä selvittämään.
Matka naapuriplaneetalle ei suju tietenkään ongelmitta, ja laskeutuminenkin jättää toivomisen varaa. Niinpä Kathy pääsee samoilemaan Marsin pinnalla yksin, seuranaan lentorobotti AYLA ja radion kautta huutelevat, toisaalle tipahtaneet matkakumppanit. Patikoinnin ja mönkijäajelun lisäksi taivalta taitetaan kiipeilyhakkujen varassa kiviseinillä kavuten.
Marsin salaisuuksia selvitellään osittain samaan tyyliin kuin Kuun, mutta paljon on muuttunutkin.
Vaivalloista vaellusta
Deliver Us Mars on merkittävästi enemmän peli kuin edeltäjänsä, lisäksi sillä on pituutta ainakin tuplasti. Kiipeily tuo liikkumiseen uutta haastetta, ja sähkösäteiden yhdistelystä erilaisten signaalinjakajien ja -himmenninten avulla on tehty oma mielenkiintoinen minipelinsä. Jopa välivideoiden katselua edellyttävä salauksenpurku toimii jonkinmoisena aivojumppana.
Valitettavasti suuri osa tekemisestä on jonkinlaista slow-time-event-puuhastelua, esimerkiksi avaruusaluksen laukaisuvaiheessa vain haeskellaan katseella aktiivista nappia ohjauspaneelista ja painetaan, väännetään tai liu'utetaan se oikeaan asentoon. Liikkuminen tapahtuu enimmäkseen ahtaissa putkissa, joissa täydellisyydentavoittelijat koluavat jokaisen nurkan sarjakuvalehtiä ja rannetietokoneita etsiessään.
Valitettavasti pelistä paistaa tietynlainen hiomattomuus. Puhtaiden graafisten räpsyntöjen lisäksi ympäristöön vaikuttaminen ja jopa liikkuminen häröilee pahasti. Eräänkin kiipeilyseinän yläreunalla ihmettelin, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, ja ehdin pudotakin puolen tusinaa kertaa kuolemaan. Lopulta kameran ahkera kääntely sai Kathyn hyppäämään seinältä reunan yli tasanteelle, jolle alun perinkin piti päästä, mutta mikä ei jostain kumman syystä ollut onnistunut. Tällaiset kauneusvirheet käyvät hermoille, varsinkin kun niiden takia joutuu hakkaamaan samaa kohtaa useamman kerran.
Ei kahta ilman...?
Deliver Us -pelit kertovat ajankohtaisen tarinan, jossa ympäristökatastrofit, maailmankuvien polarisoituminen ja itsekkyys ovat johtaa useampaankin maailmanloppuun. KeokeN esittää juuri sen tärkeän kysymyksen, jonka Elon Muskin pitäisi kysyä itseltään: olisiko sittenkin parempi yrittää pelastaa tämä ainoa planeetta, jolla ihminen on asunut sen sijaan, että asettaisimme tavoitteeksi tähdet?
Melodramaattisen kerronnan tehoa syö joitain poikkeuksia lukuunottamatta aika onneton kasvojen mallinnus. Koskettavat kohtaukset muuttuvat surkuhupaisiksi, kun silmissä ei ole mitään eloa tai huulet eivät liiku vollottamisen tahtiin. Ainoastaan Kathylle on eräissä kohdin onnistuttu luomaan hienovaraisen ilmeikkäitä katseita, mutta valitettavasti nämä ovat poikkeuksia.
Vaikka Deliver Us the Moon ja Deliver Us Mars ovat suoraan sanottuna aika kehnoja pelejä, niiden tarina on kantanut sen verran hyvin, että jään mielenkiinnolla odottamaan, täydentyykö sarja vielä jossain vaiheessa trilogiaksi. Kolmannella yrityksellä tekniikkakin voitaisiin saada kuntoon, ja juonenkäänteiden ansiosta omalla odotuslistallani on Deliver Us...
No, pelatkaa itse, niin voidaan keskustella aiheesta.
