Parhaat tarinapelit kertovat matkasta, ja mikä olisi klassisempi matka kuin periamerikkalainen road trip? Kun mukaan sotketaan vielä yliluonnollisia voimia ja suuria tunteita, ovat seikkailun ainekset kasassa.
JFK elää!
Salaliittoteoreetikot sen tiesivät: John F. Kennedyä ei murhattu! Vaihtoehtoisessa Amerikassa epäonnistunut salamurhayritys johti kummalliseen maailmaan, jossa osavaltiot ovat irtautuneet itsenäisiksi toinen toistaan dystooppisemmiksi valtioiksi. Mystinen broadcast-ilmiö läväytti maailmaan energiapurkauksen jonka seurauksena osa ihmisistä sai supervoimia. Lisäksi kaupunkeihin tupsahti paranoiaa aiheuttavia kaikuilmiöitä, jotka kaappaavat ihmisten ajatukset salaliittojen maailmaan.
Siellä missä on poliisivaltio, on myös vastarintaryhmiä. Joukko yliluonnollisilla puhevoimilla varustettuja sankareita lähtee matkalle länsirannikolta kohti Nova Scotiaa mukanaan tärkeää varastettua informaatiota. Peitetarinana ryhmä esittää Dustborn-nimistä punk-bändiä, jonka repertuaari pitäisi tosin kehitellä kasaan matkan varrella, jotta tunarointi keikoilla ei tuota liikaa epäilyksiä.
Von Clausewitzin hengessä tappelu on keskustelun jatke, ja päällepäin kävelysimulaattorilta vaikuttavasta menosta kuoriutuu paikka paikoin esiin tappelupeli. Puhevoimat ovat kaksikäyttöisiä, sillä muita ihmisiä voi rauhoitella tai pakottaa omaan tahtoonsa keskusteluosioissa, mutta tappelukohtauksissa niitä voi käyttää erilaisina erikoisiskuina.
Hahmot kuin diskopallot
Hahmokavalkadi ja heidän vuorovaikutuksensa pelaajan ohjaaman päähenkilö Paxin kanssa toimii loistavasti. Hipsterisakki on monimuotoista jo lähtöhetkellä, ja lähes jokaisella etapilla mukaan liittyy entistä mielenkiintoisempaa porukkaa. On kehostaan epävarmaa voimanaista, Flow-festivaalien pukukaapista revittyä hupailijaa ja kuskina toimivaa robottia. Maailmanrakennus ja hahmojen välinen vuorovaikutus toimii oivallisesti.
Huolimatta diskopallona säkenöivistä hahmoista on maailmanrakennuksen taustavire synkkä. Supervoimilla varustetut ihmiset joutuvat pysymään piilossa viranomaisilta, ja kaikujen aiheuttamat ihmisten vääristyneet ajatukset synkistävät kaikkea entisestään. Keskusteluvalinnat ohjaavat sivuhahmojen ajattelutapaa narratiivisille peleille tyypillisen onnistuneesti.
Tämän kaiken huomioon ottaen ovat komedialliset tappelut todella kerrontaa rikkovaa. Jos aluksi hiipparoidaan synkässä liikkumattomia robotteja täynnä olevassa maanalaisessa laboratoriossa, katoaa jännityselementti nopeasti, kun robotteja päästään kombomätkimään pesäpallomailalla. Poliisit ja prätkäjengiläiset käyvät pelaajan kimppuun kiltisti hyökkäysaalloissa komisarion hymistellessä alaistensa turpasaunaa taka-alalla.
Genresekasotkua illalliseksi
Dustborn on outo julkaisu. Päällisin puolin se vaikuttaa napakalta parin vuoden takaisen Road 96:n kaltaiselta tarinapeliltä, mutta jotenkin erikoisella tavalla mielenkiintoisen kerronnan sekaan sotketaan kaikenlaista rytmipelin ja arkadetappelun kaltaista puolivillaista sisältöä. Paremmalla fokuksella lopputulos olisi ollut paljon timanttisempi. Tappelun määrään voi tosin itse vaikuttaa asetuksista, ja laitoin ne suoraan minimiin häiritsemästä varsinaista tarinankerrontaa.
Ei meno nytkään ole mitenkään kurjaa, mutta takaraivossa kolkuttaa jatkuvasti se, että julkaisijaksi siirtynyt Quantic Dream (mm. Heavy Rain ja Beyond: Two Souls) olisi voinut ehkä jotenkin ohjata pelistudion suuntaa keskittymään mainiosti toimivaan narratiiviseen sisältöön.
Tällaisenaan Dustborn on harmillinen sekasotku, jossa herkkupalat puuroutuvat puisevaksi velliksi. Juoni on pelaamisen arvoinen, mutta kokonaisuutena paketti on vähäisempi kuin osiensa summa.
