Bussimatka Amerikan halki
Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen historiaan, jossa Yhdysvallat ovat kaikkea muuta kuin yhdistyneitä ja robotit ovat arkipäivää siinä missä fasismikin. Anomaleiksi kutsutut ihmiset elävät jatkuvassa pelossa, että heidät kärrätään keskitysleireille erikoisten kykyjensä vuoksi. Samalla kun Justice-niminen järjestö hallitsee maata rautaisin ottein.
Päähenkilö Pax on kolmekymppinen rasavilli, joka on karannut aikapäiviä sitten kotoa. Anomal-taitoinen nuori aikuinen on lahjakas sanaseppo termin useammassa merkityksessä. Hänen käsissään näet lyriikat muuttuvat fyysisiksi aseiksi, joilla voi tehdä oikeaa tuhoa.
Eräänä päivänä Pax saa tehtäväkseen kuljettaa mystinen paketti Amerikan halki Nova Scotian rannikolle. Palkkioksi tehtävästä hänelle tarjotaan mahdollisuutta aloittaa uusi elämä luvatussa paratiisissa, jonne Justice-järjestön ote ei yllä. Pax pakkaa mukaansa löydetyn perheensä ja suuntaa nokan kohti rannikkoa. Välttääkseen epäilyksiä, Pax ja hänen ryhmänsä tekeytyy kiertueella olevaksi punk-bändiksi, joiden reissu sattuu vaan kulkemaan pitkän kaavan kautta koko mantereen poikki.
Esikuvat tunnistaa helposti hahmojen sanailusta ja yleisestä habituksesta. Meno on kuin sekoitus Firefly- ja Buffy, vampyyrintappaja –sarjoja niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan peli saavuttaa saman hurmaavan nasevuuden, joka teki Whedonismeista niin suosittuja 2000-luvulla. Pahimmillaan dialogi on kuitenkin myötähäpeää herättävää fani-tekstiä, joka muistuttaa siitä, miksi näihin kyllästyttiin yhtä nopeasti kuin niistä hullaannuttiin.
Onneksi hahmot ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja särmikkäitä. Vaikka dialogi ajoittain kompuroi oikein urakalla, päähenkilöiden kohtaloista huomaa välittävänsä jo lyhyenkin demon perusteella. Parhaimmillaan peli on niissä hetkissä, jolloin reppureissaajat joutuvat kohtaamaan omat pelkonsa ja luottamaan toisiinsa. Erinomaisesti suunniteltu käyttöliittymä tekee dialogin valinnasta orgaanista, mikä puolestaan antaa pelaajalle tilaa miettiä valintojaan tunteiden, eikä meta-pelaamisen kautta.
Toimintaa ja henkilökohtaisia kriisejä
Dustborne avautuu rytmitetyissä kohtauksissa, joissa välillä pohditaan ryhmässä miten kimuranteista tilanteista päästään eteenpäin, ja välillä mätkitään niin robotteja kuin fasisteja nassuun kuin viimeistä päivää. Näistä jälkimmäiset ovat helposti heikoin anti, sillä taistelumekaniikat ovat tällä hetkellä vielä puisevia ja tunnottomia.
Kahakat helposti karkaavat käsistä, sillä ruudulla vilisee kerralla niin monta hahmoa, UI-elementtiä ja visuaalista piristettä, ettei taktikoinnista oikein tule mitään. Demossa myös ruudunpäivitys tuntui sakkaavan kerta toisensa jälkeen näissä tilanteissa, mikä teki varsinkin kombojen toteutuksesta rasittavaa.
Erikoistaidot ovat kuitenkin hauskoja ja varsinkin Paxin kyky käyttää huutoja ja naljailuja aseina toi aina hymyn huulille. Jää nähtäväksi, miten pitkälle ne kuitenkaan jaksavat kantaa kun koko versio julkaistaan elokuussa.
Itse pulmanratkonta ja hahmojen väliset dynamiikat toimivat hienosti. Kokonaisuus muistuttaa Telltalen pelisarjoja, mutta paremmin toteutettuna. Kolmannesta persoonasta kuvattu seikkailu noudattaa pitkälti tuttuja kaavoja, vaikkakin hahmojen dynaaminen kanssakäyminen onkin mukava piriste perinteisen menon keskellä.
Demossa ensimmäinen osio sijoittuu autiomaassa lojuvalle bensa-asemalle, jonne Pax ystävineen ajautuu epäonnisten sattumien kautta. Asemaa tutkiessa voi löytää muutamia eri ratkaisuja päästä tilanteesta, joista toinen ajaa porukan kohti väkivaltaisempaa päätöstä ja toinen hienovaraisempaan, joskin yhtä rikolliseen ratkaisuun.
Tilanteet tarjoavat jokaiselle joukkion jäsenelle jotain pientä tehtävää, ja kaikilta löytyy oma mielipide, joka vaikuttaa yhteiseen dynamiikkaan. Demosta on kuitenkin vaikea vielä sanoa, miten hyvin tai kauaskantoisesti nämä päätökset vaikuttavat lopputulokseen. Yksi Telltalen (sekä julkaisija Quantic Dreamin) suurimpia kömmähdyksiä onkin se, ettei mikään päätös oikeasti vaikuta tarinaan. Tällä hetkellä Dustborn vaikuttaa askeleelta kohti parempaa, mutta se jää nähtäväksi, miten paljon parempaan.
Potentiaalia
Aikani Dustbornin parissa vierähti mukavasti, mutta olisi vaikea väittää, että se teki lähtemättömän vaikutuksen. Tuttuus on monilta osin hieno asia ja riippakivi, joka painaa pelin harteilla. Tuo tuolla näyttää ja kuulostaa Borderlandsilta, tämä on lainattu Buffysta, nuo ovat tuttuja western-kliseitä. Kokonaisuus on tilkkutäkki, joka hymyilyttää pienissä määrin.
Muutaman tunnin perusteella Dustbornea uskaltaa kuitenkin suositella lajityypin faneille, joskin pienin varauksin.
On vielä mahdotonta sanoa, miten hyvin yksinpeliksi suunniteltu rooliseikkailu jaksaa kantaa omin voimin. Mikäli lopputulos on vain kokoelma muiden parhaita hittejä, siitä on vaikea innostua useampia tunteja putkeen. Tällä hetkellä Dustbornen vahvuudet ovat sen hahmoissa, jotka ovat sydäntä lämmittävä sekamelska rikkinäisiä ihmisiä, joille haluaa onnellisen lopun. Mitä enemmän tarina keskittyy heihin, eikä yritä hurmata kaikkia nostalgian voimin, sitä parempi lopputuloksesta tulee.
