Don't Nodin perinteitä kunnioittaen tuore Lost Records -sarja julkaistaan episodipohjaisena kertomuksena, ja tällä kertaa draama saadaan päätökseen kahdessa osassa. Näistä ensimmäinen julkaistiin aiemmin keväällä, joten nyt arviossa olevaa kakkososaa jouduttiin odottamaan parisen kuukautta. Ensimmäistä episodia Bloom & Ragea tarkasteltiin helmikuun ennakkoarviossa, ja nyt kokonaisuuden saavuttua pääsemme viimeisen tuomion äärelle.
Spice Girls, valitsen sinut!
Neljän tytön tehotiimi on palannut vuosien jälkeen Velvet Coven kylään. Ensimmäinen episodi, eli pelin termein nauha, esitteli henkilöhahmot ja perustilanteen. Perinteisen dontnodimainen kävelysimulaattoriseikkailu kuvataan kahdessa vuorotellen käsiteltävässä ajassa: vuoden 1995 seikkailuissa ja tapahtumissa sekä nykyhetkessä, jossa keski-ikäistyneet rouvat ovat palanneet takaisin paikalliseen kapakkaan käsittelemään menneisyyttä.
Koko ensimmäinen episodi kului maailmaan tutustuessa ja hahmoja esitellessä. Jännitteen määrä kasvoi episodin loppua kohti, sillä realistisesta otteestaan huolimatta mukana on aimo ripaus maagista realismia. Virkistävästi päähenkilö Swannilla ei ole sentään maagisia kykyjä, vaan ainoa erikoistoiminto on videokameran käyttäminen muistojen tallentamiseen. Jotain erikoista on kuitenkin ilmassa. Ja minkä vuoksi naisnelikosta vain kolme on saapunut paikalle jälleennäkemiseen?
En spoilaa arvostelussa juonta, mutta paljastan tapahtumista sen verran, että ensimmäinen episodi päättyi melkoiseen loppuhuipennukseen, joka avaa nykyajassa käsiteltäviä asioita. Myös koko pelin lopetus kakkosnauhan päätteeksi on huikea, vaikkakin jatko-osalle jätetään tilaa jopa hitusen liian ilmeisen alleviivaavalla tavalla.
Keskustelujen valinnoissa on onnistuttu innovoimaan uudenlainen tapa valita vastausvaihtoehto. Vastaamiseen on usein vain rajallisesti aikaa, mutta hiljaisuuskin on vaihtoehto. Usein pää kannattaa jopa pitää tiukassa paikassa ummessa, jos kaikki vaihtoehdot vain eskaloisivat tilannetta. Hiljaisuudella ja ympäriinsä katselemalla käyttöön voi avautua uusia vaihtoehtoja, joten hätiköinti ei kannata.
Kuin kuu ja aurinko
Kahdessa episodissa on selkeitä eroavuuksia. Velvet Coven kurjuudesta ja valkoroskaisuudesta huolimatta ensimmäinen episodi on hyvin valoisa. Nuorten naisten seikkailut ruostuvilla leikkipaikoilla ja hylätyissä metsästysmajoissa rakentavat upealla tavalla ystävyyttä ja nuoruuden hehkua. Vertaus Stand by Me -elokuvaan ja -kirjaan ei ole kaukaa haettu.
Sen sijaan toinen episodi on teemaltaan synkempi. Jos ykkösosassa punk-bändin perustaminen edusti nuoruuden anarkiaa, feminismiä ja vapautumista konformismin kahleista, merkitsee se kakkososassa pesäpallomailoja, eläinmaskeja ja muutenkin synkkää väkivallan uhkaa. Jännittävät tilanteet materialisoituvat konkreettisiksi uhkiksi. En ottanut kellolla aikaa, mutta kakkosnauha vaikutti myös lyhyemmältä kuin ensimmäinen.
Don't Nodin pelit käsittelevät usein raskaita teemoja, kuten transsukupuolisuutta. Niin tälläkin kertaa. Kasvukertomus osaltaan vaatii naisten poistumista pikkukaupungista, jotta he kykenevät murtautumaan ulos alueen näköalattomuudesta. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa syy hajaantumiseen ympäri mannerta, vaan kakkosepisodi antaa eksplisiittisiä vastauksia siihen, miksi naiset eivät ole kohdanneet vuosikymmeniin.
Vaihtelevaa suorituskykyä
Kertomus on laadultaan ja teemaltaan erinomainen. Don't Nodin käsikirjoittajat ovat näyttäneet jälleen kerran kykynsä, mikä onkin täysin odotusten mukaista ottaen huomioon, että sama tiimi on luonut muun muassa Life is Strangen ja sen kakkososan.
Suurin harmituksen aihe on todella huonosti toimiva optimointi. RTX 3080 -näytönohjaimeni huusi jatkuvasti hallelujaa, ja ainoa tapa jolla sain seikkailun pyörimään edes mitenkään säädyllisesti oli tunkemalla DLSS-tuki maksimiin, graafiset herkut minimiin ja resoluutio 1080p:n tasolle. Olen pitkään odottanut hetkeä, jolloin pikku hiljaa vanhaksi käyvä näytönohjaimeni jäisi vanhaksi 4K-pelaamiseen, mutta en todellakaan odottanut sen tapahtuvan tällaisessa hitaassa seikkailupelissä.
On harmillista, että perusasiat pääsevät pilaamaan hyvää kokemusta nykimisellä. En ole varma, onko samoja ongelmia konsoliversiolla, mutta muutamia mentaalisia arvostelupisteitä tällainen kompurointi laskee. Ei anneta sen kuitenkaan pilata hienoa tarinaa. Jään uteliaisuudella odottamaan, millaiselta luvattu jatko Lost Records -sarjaan vaikuttaa seuraavalla kerralla.
KonsoliFIN on ylpeä OpenCriticin jäsen
