Veljekset kuin ilvekset
Olipas
kerran peruskliseinen fantasiamaailma, jota asutti ihmisten lisäksi
kärttyinen demonikansa. Ihmiset olivat nahistelleet demonien kanssa
aikojen alusta asti, eikä muutosta ollut näkyvissä. Sitten syntyivät
veljekset Darc ja Kharg, joista toinen sattui olemaan demoni.
Ihmiskuntaa edustava Kharg ja alakerran asukki Darc joutuivat eri
teille jo ennen puumiekkaikää, joten pojat varttuivat tietämättä
toisistaan. Twilight of the Spiritsin tarina kerrotaan molempien
veljesten näkökulmasta.
Peli alkaa Khargin kotikylästä, joka
sijaitsee jossain takahikiän tuolla puolen. Ensimmäiset tunnit
painitaan teiniangstin kanssa ja puolustetaan tuppukylää hirviöiltä,
mutta pian seikkailu vie suureen maailmaan. Tarina vilisee huiman
originaaleja elementtejä tyyliin muinaiset ennustukset ja ilmalaivat.
Keskitylsän
Kharg-osion jälkeen peli paljastaa todelliset kyntensä ja karistaa
kertaheitolla valtaosan kliseistään: Pelaaja istutetaan demonisen
Darcin housuihin. Tarinan pimeämpi puolisko seuraa Darcin kehitystä
ruoskitusta orjasta uljaaksi sotasankariksi. Synkeät sävyt ja tuore
näkökulma lisäävät mielenkiintoa heti kilolla. Kun kerronta jälleen
loikkaa Khargin puolelle, alkaa tämänkin kohtalo kiinnostaa enemmän.
Näkökulmien
välillä pompitaan neljän-viiden pelitunnin välein, mikä riittää hyvin
mielenkiinnon säilymiseen. Aina on pakko päästä näkemään, miten toisen
veljeksen tarina jatkuu. Jännitystä lisää rutkasti se, että veljekset
ovat vastakkaisilla puolilla. Kuten odottaa saattaa, pelin aikana
tarinat sotkeutuvat hiljalleen toisiinsa ja kipinät lentävät.
Miekkamies ei aivoja kaipaa
Arc
the Lad pelittää perinteisen ropekaavan mukaisesti. Ensin
juoksennellaan kohti seuraavaa juonipistettä, sitten seurataan tarinaa
kuljettavaa dialogia, taistellaan hirviöitä vastaan ja sitten taas
juoksennellaan. Välillä poiketaan majataloon nuolemaan haavoja ja
tallentamaan. Japsiropeja pitempään tahkonneet joko tuntevat olonsa
kotoisaksi, tai kuolevat tylsyyteen. Itse tasapainoilin vähän siinä
välillä.
Ainoa pelillinen elementti piilee taisteluissa, muu
pakertaminen on silkkaa läpihuutoa. Onneksi mättö maistuu. Arcin
sankarit hutkivat ötöjä vuoropohjaisesti ylhäältä päin kuvatulla
taistelukentällä. Jokainen tappelupukari saa vuorollaan liikkua
rajallisen matkan. Sen jälkeen lyödään, taiotaan tai käytetään
esinettä. Vaikka mättö muistuttaa strategiapeliä, taktikointi jää
vähäiseksi. Onhan tantereella kiva etsiä sellaista lyöntikulmaa, jossa
miekka maistaa useampaa mörköä kerralla, ja joskus maastoakin käytetään
minimaalisesti hyväksi.
Hakkeluksen tekeminen on kuitenkin
kaikessa yksinkertaisuudessaan hauskaa. Hahmot kehittyvät mukavan
ripeästi, ja tasolta nousun vaikutukset tuntee heti. Usein tekee mieli
unohtaa tarina hetkeksi ja jäädä paikoilleen kehittämään hahmoa. Final
Fantasy -kaavaan tottuneille miekankalistelu saattaa kuitenkin tuntua
aluksi liian hidastempoiselta.
Virkistävästi taistelut eivät
puhkea satunnaisesti, vaan kahinat käydään ennalta määrätyissä kohdissa
tarinaa, tai maailmankartan reittipisteissä.
Hyvän ja pahan tuolla puolen
Isohko
hahmovalikoima pursuaa stereotyyppisiä mutta kiinnostavia tuttavuuksia.
Löytyy villiä viidakkopoikaa, kostonhimoista ihmissutta ja jaloa
teiniprinsessaa. Kloonatun näköisisestä sivuhahmokatraasta on liian
helppo tunnistaa tarinaan sotkeutuvat osapuolet näiden räväkästä
ulkomuodosta. Matkaava sankariporukka erottuu kloonien merestä
friikkisirkuksen lailla.
Vaikka hahmosuunnitttelu välillä
säväyttää, otusten polygonimallit ovat tylsän kulmikkaita. Sinänsä
mielenkiintoiset pelialueet ovat yleensä pieniä, parin-kolmen
kuvaruudun kokoisia aukioita.
Äänimaailma on kuolettavan tylsä.
Musiikit eivät innosta missään vaiheessa, ja ääninäyttely loistaa
useimmiten poissaolollaan. Hyvä näin, sillä englanninkielinen toteutus
aiheuttaa yökkäreaktion. Nolot taisteluhuudot ja hajanaisen dialogin
saa onneksi huijauskoodilla muutettua japaninkielisiksi. Googlettakaa
itse.
Pelin suurin valtti on kiinnostava tarina. Kliseet
saattavat karkottaa paatuneimmat konkarit, mutta lopuille tarjotaan
nautittava seikkailumatka. Mustavalkoiet ajatusmallit saavat kyytiä,
sillä tarinan osapuolista ei löydy selkeitä hyviksiä tai pahiksia.
Näinhän se on oikeassa maailmassakin, vaikka se välillä tuppaa
unohtumaan.
