Märkä helvetti syö miestä
Japanista ryömii esiin kauhupeli, joka yrittää rikkoa itseään toistavan pelityypin kaavoja. Forbidden Siren sijoittuu japanilaiseen maalaiskylään, jossa tapahtuu kummia. Kylän vesi on värjäytynyt punaiseksi ja sen asukkaat saaneet päähänsä nousta kuolleista ihmislihaa maistelemaan. Kornien pyssypirskeiden sijaan pelaajan täytyy vältellä zombeja hiiviskelemällä, vähän Metal Gear Solid -tyyliin.
Sirenin viekkaat shibito-zombit ovat kaukana Residen Evilin aivottomista örisijöistä. Ne partioivat reviireillään systemaattisesti, osaavat käyttää tuliaseita ja seurata pakenevia saaliitaan vaikka maailman ääriin.
Pelistä löytyy kymmenisen pelattavaa hahmoa, joita yhdistää yksi asia: jokainen on saanut mystisen kyvyn nähdä muiden olentojen silmillä. He osaavat hypätä katselemaan etenemisreittiä kyttäävän shibiton vinkkelistä, ja livahtaa ohi kun hirviö vilkaisee toisaalle. Juuri tämä kyky tekee Sirenin pelaamisesta niin omalaatuista. Suurin osa pelistä on silkkaa silmistä toiseen hyppimistä ja suotuisten etenemisreittien etsimistä. Telepatian avulla ihmisillä on edes pieni toivo selviytyä.
Tämän tästä pelaaja tulee odottamatta nähdyksi, ja nokkela kuurupiilo tekee tilaa "kirmaa pakoon pää kolmantena jalkana" -taktiikalle. Vain harvoissa tehtävissä pääsee käyttämään kättä pidempää, tuliaseita vielä harvemmin. Kosketus zombin kanssa tietää kuolemaa, ja pelaaminen muuttuu loputtomaksi uudelleenyritysrumbaksi. Vaikka teoriassa tehtävät voi läpäistä ensimmäisellä yrityksellä, yleensä paksu leidi laulaa vasta, kun mörököllien sijainnit muistaa ulkoa. Läpäisy vaatii monta repullista Sisu-pastilleja, mutta kärsivällisyys palkitaan ruhtinaallisesti.
Tarina maistuu
Käsikirjoittaja heittelee pelaajaparkaa eri aikojen, hahmojen ja takaumien välillä kuin David Lynch hapoissa. Kauhuleffoja ja kansantaruja sekoittava juoni aiheuttaa kylmiä väreitä ja pitää mielenkiinnon yllä. Jokainen häiriintynyt välianimaatio tai nurkassa lojuva lehtileike valottaa kokonaisuutta piirun verran lisää. Mysteerit alkavat ratketa vasta pitkän puurtamisen jälkeen.
Pelattavat hahmot ovat inhimillisiä. Shibitojen ruokalistalla tutisee muun muassa kuusikymppinen metsästäjäpappa, hienohelmainen uutisankkuri ja avuton pappi. Pelkääviin poloisiin on helpompi samaistua, kuin konepistooli kädessä syntyneisiin ramboihin.
Välillä mukana roikkuu suojeltava seuralainen. Kun urhea pikkupoika johdatti sokeaa tyttöä vaarojen halki, kärsin nautinnollisista Ico-flasbackeistä.
Tehtävien tavoitteena on yleensä vältellä shibitoja, kunnes vaaravyöhykkeeltä pääsee pakoon. Se vaatii etenemisreitin suunnittelua, hyvää ajoitusta ja joskus vielä uloskäyntiä vartioivan zombin harhauttamista. Kuolema heittää armotta takaisin tehtävän alkuun.
Ohjaamisen opettelu vaatii aikansa, sillä komentoja piisaa parinkin pelin tarpeisiin. Löytyy kyykistelyä, olan yli katselua, näköaistin kaappaamista ja taskulampun välkyttelyä. Liikkuminen voi tuntua aluksi turhan kankealta, mutta siihen tottuu nopeasti.
Nälkä kasvaa syödessä
Sankarten tie käy halki synkkien metsien, rähjäisten maatilojen ja ummehtuneiden soiden. Kaikkialla on märkää ja sumuista. Surumielinen rankkasade piiskaa selviytyjiä suurimman osan ajasta, eikä näkyvyyttä ole muutamaa metriä enempää. Taskulampulla näkee paremmin, mutta se on viisainta pitää visusti kiinni. Äänimaailma on niin väkevä, ettei Sirenin tarvitse häpeillä edes Silent Hillien edessä.
Ensimmäisten pelituntien aikana saattaa ohjain lentää seinään useammankin kerran, mutta lopulta törkeän vaikeustason oppii hyväksymään. Tehtäviä ei pidä yrittääkään läpäistä yhdellä kerralla. Sen sijaan kannattaa suosiolla uhrata muutama uudelleenyritys pelialueen kartoittamiseen ja shibitojen paikallistamiseen. Näin säästää aikaa ja hermoja.
Jos kaamea selviytymisseikkailu suttuisessa ja sekavassa painajaismaailmassa kuulostaa mielekkäältä, Forbidden Siren saattaa olla hyvä ostos. Mitä pitempään peliä jaksaa pelata, sitä vaikeampi siitä on päästää irti. Useimmille tämä lienee silti liian sitkeä pala.
