Haze

Pitkään PS3:n fps-messiaaksi huhuiltu Haze ilmaantui pelikauppojen hyllyille ilman mittavaa rummutusta. Yllättävää sinänsä, sillä pitkäksi venähtänyt kehityskaari sekä Ubisoftin satunnaisin väliajoin tiputtamat hypekuurit ovat ehtineet kasvattaa odotuksille siivet, ja peliä on yleisesti pidetty eräänä PS3:n merkittävimmistä yksinoikeuspeleistä.

Into on pysynyt pinkeänä jo siksi, että pelin kehittäjätiimi Free Radicalin miehistö on hankkinut kannuksensa muun muassa N64-klassikko Goldeneyella ja Timesplitters-räiskinnöillä. Kehityksen edetessä internetin viidakkorumpu on kuitenkin tampannut huolestuttavia rytmejä pelin laadusta, mutta huoli pois: tällä haavaa odotuksia tuskin olisi täyttänyt minkäänlainen jumalpeli. Olisi silti kuvitellut Hazen kykenevän kampeamaan itsensä keskinkertaisuuden suosta ja edes osin täyttää sille asetetut odotukset.

Ei tilaa ajatuksille

Hazen alkumetreillä pelin sankari, tyhjänä vatipäänä paikkansa hyvin Mantel-yhtymän sotilaana täyttävä kersantti Shane Carpenter löytää itsensä keskeltä kuumaa taistelutannerta. Palkka-armeijan ja lääketeollisen yrityksen ristisiitos Mantel käy paraikaa armotonta viidakkosotaa Promise Hand -nimistä sissiryhmää vastaan. Mantelin keltakypäräiselle demokratiakoneistolle on kerrottu, että he ovat paikalla pelastaakseen maan natiiviväestön Promise Handin etnisen puhdistuksen ikeen alta, mutta faktat eivät luonnollisesti ole ihan näin ruusuisia. Tarinan polttopisteeksi muodostuu Mantelin sotilaiden käyttämä taistelutaitoa (ja -henkeä) parantava Nectar-huume.

Jonkun olisi ollut hyvä muistuttaa Free Radicalia ja Ubisoftin PR-tiimiä siitä, että merkittävien juonenkäänteiden teho livahtaa pohjalukemiin, jos skuuppi paljastetaan ennen aikojaan. Poikkeuksena juonellisten teosten spoilereita välttävään linjaan Hazen määräävästä juonimutkasta on toitotettu ämyrit kaakossa viimeiset puoli vuotta. Tuskin löytyy niin syvällä kiven alla majaillutta pelaajaa, joka ei olisi tietoinen Hazen juonen sisältämästä takinkääntömanööverista. Mainittakoon se vielä kerran: pelaaja hyppää Mantelin leivistä Promise Handin riveihin osapuilleen kolmannella pelitunnilla.

For God and Country

Sen enempää spoilaamatta kerrottakoon, että kahdesta ominaisuuksiltaan erilaisesta osapuolesta huolimatta Haze on nykymittapuulla äärimmäisen perinteinen fps. Vyölle saa samanaikaisesti kaksi asetta ja kourallisen kranaatteja, demokratian työkalujen edustaessa tuttua linjaa rynkkyineen ja haulikoineen. Omaksi lempparikseni muodostui Mantelin solttujen vakiovarustukseen kuuluva järkyttävän rekyylin omaava D6-pistooli, jolla tiputtaa vaikka norsun. Lyijylääkityksen ohella vihollisille voi tarjoilla aseen tukkia, ja Promise Handiin värväydyttyä pelaaja voi käyttää kranaatteja miinoina.

Kahden eri osapuolen leivissä taistelu on pikanteilla eroavaisuuksilla maustettua kevyttaktikointia. Sekä Mantel että Promise Hand taistelevat joukoissa, joten pelaajalla on useimmiten rinnalla vähintään yksi taistelutoveri. Mantelin sotakoneiston öljynä toimivaa Nectaria lasketaan verenkiertoon L2:ta pumppaamalla. Tähtäystä ja liikkumista voitelevan huumeen varjopuoli on se, että yliannostus tai osuma selässä kulkevaan Nectar-tankkiin saa kirjaimellisesti näkemään punaista. Päässä soi, ase laulaa tahtomattaan, eikä vihollisia erota omista.

Mantelin sotilaiden kylmääminen Promise Handin taistelijana kiteytyy sekin Nectariin, joskin sisseillä on muutama ässä hihassaan. Iholle pääsevän sotilaan aseen voi sosialisoida parempaan haltuun reaktionopeutta kysyvällä manööverillä. Kaatuneilta vihollisilta kerättävä Nectar-tankki muuttuu oikeissa käsissä solttujen pasmat sekoittavaksi Nectar-kranaatiksi, ja sama pätee sissiarsenaaliin kuuluviin heittoveitsiin. Pahasti haavoittuneena voi esittää kuollutta, mikä on kätevä tapa päästä pinteestä.

Tarinan mä kertoa tahtoisin

Yksinpeli ei ole pituudella pilattu, sillä keskivertopelaajalta kampanjaan kuluu pari-kolme iltaa. 3D-räiskintöjen suurkuluttajat paahtavat pelin läpi yhdeltä istumalta. Positiivisena puolena Haze sisältää kimppapelin jaetulla ruudulla ja verkossa, mikä on plussaa jo siksi, että kilpaa tulilinjalle juoksevista tekoälykavereista on laihanlaisesti apua. Jalkapatikan lomaan ujutetut ajoneuvo-osiot ovat myös pykälän verran miellyttävämpiä ihmiskaverin kanssa, sillä kaikissa ajoneuvoissa on paikat kuskille ja ampujalle.

Haze luottaa fps-peleissä normiksi muodostuneeseen tarinankerrontaan, eli pelimoottorilla toteutetut lyhyehköt välipätkät halkovat muuten toiminnantäyteistä pelikokemusta. Kone tempaistaan käyntiin rytinällä, kun pienen esittelykierroksen jälkeen pelaaja heitetään suoraan suden suuhun liiskaamaan Promise Handin sissejä tiheissä viidakkomaisemissa. Pelaajan vierellä Nectar-pöllyssä uhoavat Mantelin soltut ovat pahvikuvamaisia munaskuitaan nykiviä alfauroksia, joita kohtaan ei tunne rahtuakaan sympatiaa tai toverihenkeä.

Kun viimeiseen asti pohjustettu puolenvaihdos lopulta tapahtuu, ex-kavereidensa takaa-ajama pahasti haavoittunut Carpenter löytää itsensä Gandhin ja Che Guevaran parhaista aineksista kootun kapinallisjohtajan hoteista. Haze pitää huolen siitä, että pelaaja on totaalisen kyrpiintynyt Mantelin junttilaumaan siinä vaiheessa kun vaihdetaan leiriä.

Epämiellyttävintä Hazen tarinassa on se, kuinka pahasti pelaajaa aliarvioidaan. Juoni on hataran scifi-verhon taakse kiedottu poliittinen kannanotto pyssynpiipulla tarjoillun demokratian kaksinaismoralismista, mutta kahden tuuman rautalangasta väännetty kerronta tarjoillaan niin karrikoidusti ja yltiömustavalkoiseksi pestynä, että syvyys on Cosmopolitanin luokkaa. Oli Nectar sitten vertauskuva Afganistanin huumekaupoista tai Irakin öljysodasta, viittaukset ajetaan niin pontevin työnnöin pelaajan otsalohkoon, ettei sijaa vapaalle tulkinnalle jää edes vahingossa. Dialogi ajaa myötähäpeän väreitä pitkin niskavilloja, ja niin hahmojen persoonallisuus kuin tarinan peruspilarit ovat kokopuusta veistettyjä.

Kas, pikseli

On todella vaikea päästä sinuiksi sen kanssa, että Haze on pitkän kehitystaipaleen kulkenut PS3-yksinoikeuspeli. Latausajat ovat pitkähköjä, pieniä graafisia bugeja juoksee eteen joka toisen nurkan takaa ja pelin puitteet ovat korkeintaan puolivälin nextgeniä. Vaikka hahmojen tyylillä toteutettu elehdintä luo tunnelmaa, grafiikka on yleisesti ottaen valjun ja viimeistelemättömän oloista kautta linjan. Verrattuna vaikkapa Unchartediin tai jopa Resistanceen Haze jää kauas taakse. Eräänkin kerran käynnistin PS3:n kertaalleen uusiksi luullessani tekstuurien bugittavan. Pelisession katkaisseen jääkaappireissun jälkeen hetkeksi ruudulta irtaantuneet silmät eivät ottaneet uskoakseen, että peli on tosiaan näin nukkavierun näköinen.

Sen minkä peli grafiikassa häviää, se kuittaa osittain äänisuunnittelussa. Tunnelmallinen musiikki nostaa pulssia, pelaajan ympäröivä äänimaisema on täynnä kaoottista taistelukentän mylvintää ja kakofonia kurmottaa aisteja. Mikä tärkeintä, aseiden äänissä on kerrankin kunnolla munaa. Suursodan tunnelmaa Hazessa piisaa, ja se on pääasiallisesti äänimaailman ansiota. Ikävä kyllä myös äänisuunnittelun terävin kärki on jätetty höyläämättä, sillä audiopuoli kärsii viimeistelemättömyydestä. Niin vihollisten kuin omien liukuhihnalta laukomia taistelutantereen puheenparsia on määrällisesti todella vähän, eikä aikaakaan, kun hermot huutavat hoosiannaa jatkuvasti toistuvien lämärivitsien ja puolen puupennin mietelauseiden takia.

Ikävintä ja ikävystyttävintä Hazessa on kuitenkin sen tavanomaisuus. Kuivakka yksinpeli on nopeasti läpäisty vähävarainen kattaus, eikä co-op -pelimuoto saati yltiöperinteisyyteen kompastuva moninpeli juuri sydäntä lämmitä. Maineikas tekijätiimi ja korkeat tuotantoarvot ovat materialisoituneet masentavan keskinkertaiseksi toimintapeliksi, joka ei loista millään osa-alueella. Tarina, puitteet ja suunnittelu edustavat direktiivit täyttävää, kuluneille konventioille kumartavaa linjaa, lopputuloksen lässähtäessä pinnallisen luisevaksi näkkileipäräiskinnäksi. Timeshift ja Turok toivottavat Hazen tervetulleeksi keskivertokerhoon.