Agatha Christien luoma älykkö nähtiin syyskuussa Haunting in Venice -elokuvassa (suomeksi Venetsian aaveet), minkä lisäksi muutama kuukausi sitten julkaistiin Agatha Christie - Hercule Poirot: The London Case -seikkailu. Näistä jälkimmäinen ei saanut arvostelussamme (klik) paljoa kehuja.
Mutta miten pärjää vastikään julkaistu Agatha Christie - Murder on the Orient Express, Microids-studion työstämä seikkailu, joka tuo hahmon nykypäivään?
Only Murders on the Train
Murder on the Orient Express, eli Idän pikajunan arvoitus, on Christien vuonna 1934 julkaisema salapoliisiromaani, joka sijoittuu nimensä mukaisesti junaan. Kehuja kerännyttä tarinaa on kuvailtu hyvällä syyllä jopa klassikoksi.
Tuore peli ottaa käsittelyyn kyseisen alkuperäisteoksen, sijoittaa sen vuoteen 2023 ja lisää mukaan tukun uusia juonenkäänteitä.
Muutokset tulevat ilmi jo ensimmäisen minuutin aikana, kun viiksekäs etsivämme astuu hotellin aulaan – ja kaivaa taskustaan esiin kännykän. Nyt ei todellakaan olla 1930-luvulla.
Kuten klassikkotarinassa, myös tällä kertaa pääasiallisena tapahtumapaikkana on juna, jossa tapahtuu (yllätys, yllätys) murha. Levollisen lupsakkana alkanut matka keskeytyy veriteon ohella myös siksi, että kulkuneuvo jää jumiin lumisten huippujen väliin. Apua ei ole luvassa toviin, sillä alueella ei tietenkään ole matkapuhelinverkkoa. Ei siis auta muu, kuin pistää Poirotin kuuluisat harmaat aivosolut töihin ja alkaa selvittämään murhaajan henkilöllisyyttä ja motiivia.
Mikäli alkuperäiset juonikuviot ovat tutut, on pelaajalle luvassa paljon tuttua, sen enempää paljastamatta. Microids-studiolla ollaan kuitenkin lisätty tarinaan täysin ylimääräinen hahmo, amerikkalainen poliisi Joanna Locke. Hänen roolissaan hypätään useampaan takaumaan tutkimaan täysin toista rikosta, joka kenties nivoutuu yhteen junamysteerin kanssa.
Harmaat aivosolut poissa raiteiltaan
Pääasiallisena puuhana on ohjata Poirotia ja tutkia hänen hahmossaan peliympäristöä hahmoille puhuen ja aivopähkinöitä ratkoen. Pulmat vaihtelevat täysin triviaaleista itse murhamysteerin selvittämiseen.
Etenkin matkan alussa ohjelmassa on turhaa puuhaa vaikkapa jälkiruokareseptin pähkäilemisen muodossa. Niin, onko tuo lautasella oleva marja nyt mansikka vai vadelma? Sitä sietää pohtia useampi tovi. Mukaan mahtuu kuitenkin myös viihdyttävää puuhaa vaikkapa jääkaapin sisällön Tetris-tyylisestä järjestelystä lähtien. Pelinkehittäjät pitävät menon vaihtelevana erilaisten pulmien avulla, mikä ansaitsee kehut.
Välillä tehtävänä on pähkäillä, missä järjestyksessä tietyt tapahtumat ovat ajoittuneet eri palasia oikeaan järjestykseen liikutelleen. Myös kaikkien oleellisten hahmojen profiilit on tarpeen fundeerata kuntoon valitsemalla listalta uuden tuttavuuden kansalaisuus, ikä ja ammatti.
Mikäli aivopähkinät eivät aukea millään, on mukana varsin passeli vinkkisysteemi, joka vihjaa oikeaan suuntaan ja tarvittaessa paljastaa ratkaisun. Vinkkaaminen toimii, kunhan on jonkin sortin pulman ääressä. Mikäli ei tiedä lainkaan mitä tehdä ja mihin mennä, ei mekaniikasta ole suurta apua. Onneksi miellekartta, josta kohta enemmän, kertoo useimmiten mihin nokka kannattaa kääntää.
Ei sillä, että vinkkisysteemin käyttö mitenkään pakollista olisi, sillä vääristä vastauksista ei rangaista minkään vertaa. Poirot tai Joanna toteaa vastauksen vain olevan väärä ja pelaajan annetaan valita uudestaan. Väärin ei siis käytännössä anneta valita, eteenpäin päästään ainoastaan sillä yhdellä ja oikealla vaihtoehdolla. Jopa loppuvaiheen kohtaus, jossa selvitetään syyllistä oikein olan takaa, ei anna pelaajan mokata. Eipä tule tehtyä vääriä päätelmiä, mutta ei tämä tämä tunnu siltä, että pääsisi olemaan johtopäätöksiä tekevä mestarietsivä.
Seikkailu muistuttaa monessa kohtaa sivusta seurattavaa tarinaa varsinaisen pelin sijasta.
Näitä viiksiä vahaan kai viimeiseen asti
Miellekartta, joka esitetään erilaisina viivojen yhdistäminä palleroina, on apuna, jotta pelaaja pysyy mukana tarinassa ja olennaiset asiat numerokoodeista nimiin eivät unohdu. Usein tällä kartalla on myös pylperöitä, joille on tarpeen tehdä jotain. Onko henkilö x syyllinen, valitse tästä. Mikä onkaan se koodi, mitä ollaan selvittämässä, pähkäile se tässä kohti.
Olennaista on, että näkymässä ei ole tarpeen vedellä itse viivoja eri ajatusten välillä, kuten niissä toisen studion työstämissä Poirot-seikkailuissa. Hyvä niin.
Miellekartta on käytössä sekä Herculen että Joannan ollessa ohjattavana. Jälkimmäisen etsivän tutkintalinjat toimivat jonkin sortin vaihteluna junassa edestakaisin pyörimiselle, joskin ne ovat aiheiltaan ja tunnelmaltaan raskaampia. Joannan seikkailujen puolella hommat ovat enemmänkin poliisitointa Poirotin perinteisemmän etsiväpähkäilyn sijasta.
Itse pidin viiksekkään älykön puuhista enemmän, siitäkin huolimatta, että hän seikkailee lähinnä siinä yhdessä ja samassa liikennevälineessä kappaleesta toiseen. Puksuttimessa on tarpeeksi luonnetta ja pituutta, jotta asia ei häiritse. Ja siitäkin huolimatta, että hahmo ei ole täysin sellainen, kuin kirjojen ja elokuvien perusteella muistelee. Tässä pelissä Poirot nimittäin kieltäytyy auttamasta avunpyytäjää, koska tämän naama ei kuulemma miellytä. Mitä ihmettä, eihän Hercule nyt noin sanoisi.
Tuplasti etsivää
Ensifiilikset etsiväseikkailun ulkoasusta ovat varsin positiiviset. Maisemat eivät ole hassumpia aina junan kiiltävistä pinnoista lähtien. Lähempää katsottuna vaikkapa maisemat ikkunasta ulos pällisteltynä eivät ansaitse ihan samanlaista kiitosta. Eniten harmitusta aiheuttavat sen sijaan itse hahmot, jotka ovat animoinniltaan tönkköjä ja ilmeet kaipaisivat myös hieman lisää työstämistä.
Ääninäyttely on puolestaan enimmäkseen kelvollista, ja välillä eläytymisen kanssa on haasteita. Se tärkein, eli Poirotin ääni, ei ole hassumpi. Joannan ääninäyttely sen sijaan jättää hitusen kylmäksi, vaikka ei nyt suoranaisen huono olekaan. Useampi hahmo puhuu jonkin sortin aksentilla, missä homma myös ontuu toisinaan. Esimerkiksi italialainen aksentti kuulostaa todella stereotyyppiseltä, kun taas ruotsalaiseksi paljastuva hahmo on puhetapansa perusteella saanut elämänsä aikana liiankin monta osumaa päähänsä.
Musiikkipuoli jakanee niin ikään mielipiteitä. Suurin osa sävellyksistä miellyttää soljuessaan kuulijansa korvaan, jopa niin paljon, että ne sopisivat mainiosti vaikkapa konjakkiloungessa soitettavaksi. Musisoinnissa on usein sopivan huolestunut, hienostunut tai vaikkapa kiireinen tunnelma, mutta harmillisesti tarjolla ei ole kovinkaan montaa kappaletta. Positiiviset huiput huomaa etenkin siinä kohtaa, kun vastaan tulee huono karnevaalirenkutus, jota joudutaan kuuntelemaan luvattoman pitkä tovi.
Uudelleenpeluuarvoa Idän pikajunan arvoituksella ei ole turkasen paljoa. Joka kappaleeseen on kuitenkin piilotettu pieni määrä kultaisia viiksiä, joita etsiä ja kerätä. Itse en onnistunut haalimaan täyttä saalista kuin muutamassa tarinan osasessa, joten ne eivät tule vastaan aivan noin vain. Lopputekstien jälkeen voi halutessaan palata tiettyihin kappaleisiin uudemman kerran, mutta mahdollisuus ohittaa tai nopeuttaa dialogia olisi tässä kohti ollut enemmän kuin paikallaan. Myös jonkin sortin summaus tarinan päätteeksi olisi ollut mukava: montako kertaa vihjeitä oli tarpeen käyttää, monastiko pelaaja valitsi ensin väärän vaihtoehdon, syytti vääriä henkilöitä ja niin edelleen.
Pituutta seikkailulla on kymmenisen tuntia. Tutun tarinankaaren lopuksi Microidsin väki on päättänyt heittää soppaan vielä lisää aineksia yhden juonenkäänteen verran. Tämän asian selvittely jatkuu ainakin omasta mielestäni hitusen liian pitkään. Kupletin juonta olisi voinut lyhentää loppupäästä jonkin verran. Peukkua yrittämisestä kuitenkin.
Entä onko tarina hyvä? Alkuperäiset juonikoukerot olivat itselleni enemmän kuin tutut, mutta ne koki noin periaatteessa mielellään. Lopun ylimääräiset yllätykset eivät olleet aivan yhtä kiintoisia, joskaan eivät nekään kamalaa makua suuhun jätä. Kokonaisuus on kuitenkin kaiken kaikkiaan kömpelön tuntuinen. Sen tarkkaa syytä on vaikea sanoa, mutta tiettyjen juonenkäänteiden sommittelu pelin muotoon lienee se suurin syypää.
Yksi aspekti on hieman harmillinen ainakin omasta mielestäni aiemmin mainittujen asioiden ohella. Nimittäin. Kun klassikkotarina tuodaan nykyaikaan, ei siitä oteta kovinkaan paljoa iloa irti. Välillä kysellään puhelimitse alibia, toisinaan tehdään netistä hakuja, mutta enemmänkin tällä muutoksella olisi varmasti voinut tehdä.
Pieniä kitinöitä voisi vielä mainita aina Poirotin hitaanpuoleisesta kävelyvauhdista siihen, että hahmojen jorinoita ei vaan voi millään ohittaa. Ja näkymän zoomaaminen olisi kiva lisä.
Poirot-faneille ja miksei muillekin
Agatha Christie - Murder on the Orient Express on kahtiajakoinen kokemus.
Matkan alussa tekee nimikkeelle mieli antaa neljä tähteä viidestä, etenkin koska se huuhtoo tämän vuoden edellisen Poirot-seikkailun tympeän maun onnistuneesti suusta. Eteenpäin puksuttaessa alkavat ne haljummat puolet kuitenkin nostamaan päätään sen verran, että kolme on lopulta oikea määrä tähtösiä. Pökkelöt hahmot, osittain typerät aivopähkinät, oikeisiin ratkaisuihin pakottaminen, höpö ääninäyttely ja yleinen kömpelyys jättävät pistemäärän kolmeen.
Tämä ei tarkoita, etteikö tarinan parissa voisi viihtyä. Agatha Christien luomuksen ystävät saavat varmasti tuotoksesta iloa irti. Ja onhan kyseessä joka tapauksessa tämän vuoden parempi Hercule Poirot -peli. Se ei välttämättä tarkoita paljoa, sillä myös tämä kokemus saa kaipaamaan vielä jotain lisää.
Josko tulevaisuudessa jossain kaukana siintäisi aidosti mainio seikkailu, joka pistäisi vauhtia harmaisiin aivosoluihin?
Lisää aiheesta:
