Edellinen sarjan osa näki päivänvalon kesällä 2020. Tuolloin alla hyrisivät vielä aiemman sukupolven laitteet, ja konsolipuolella supernopeiden SSD-muistien mahdollisuuksista vasta haaveiltiin hitaita valikoita sekä pitkänsitkeitä latausruutuja ihmetellessä. Luontaisen evoluution vuoksi EA Sports UFC 5 ottaakin suurimmat kehitysaskeleensa nimenomaan teknisellä puolella, vaikka varsinainen sisältö on kovin tuttua.
Koreammat kuoret
Ensimmäistä kertaa Frostbite Enginellä pyörivä lopputulos onnistuu kieltämättä vakuuttamaan visuaalisella annillaan. Hahmojen eleet sekä liikkeet vaikuttavat selkeästi aiempaa luonnollisemmilta. Myös ruudunpäivitys on nykystandardit täyttävän sulavaa, eikä valikoissa surffaillessa tarvitse haukotella. Päivitetty moottori onnistuu säväyttämään tehokkaimmin uusinnoissa. Sopivien filttereiden, osuvien äänitehosteiden ja yltiödramaattisten kuvakulmien avulla tyylitellyt hidastukset aiheuttavat ruudun toisella puolen tahattomia irvistyksiä, kun Juhaa sattuu kunnolla leukaan. Toki välillä loppufiilistelyt saattavat lipsahtaa tahattoman komiikan puolelle, mikäli huipennus ei sujukaan täysin fysiikan lakien mukaisesti.
Inhorealistista menoa korostetaan entistä verisemmillä näkymillä. Matsien tiimellyksessä esimerkiksi silmäkulmat aukeavat, ja tatami värjäytyy hiljalleen punaisemmaksi kiivaan taiston edetessä. Kyseessä ei ole pelkkä visuaalinen jippo, sillä tuomarit saattavat puhaltaa pelin poikki, mikäli kaverin yleiskunto alkaa näyttää liian huolestuttavalta. Uudistuksen konkreettiset vaikutukset jäävät hieman vähäpätöisiksi, sillä raitapaitojen tai lääkintäryhmän puuttuminen ottelun kulkuun on harvinaista.
Pidempiaikaiset loukkaantumiset näyttelevät uran aikana niin ikään roolia, kun kivuliaita osumia joutuu paikkaamaan joko rahalla, skippaamalla treenejä sekä kuluttamalla arvokkaita kehitysresursseja. Kaivatun lisämausteen tuova systeemi toimii periaatteessa kuin pitääkin. Ikävät vahingot tuntuvat kuitenkin sattuvan suurimmalla todennäköisyydellä nimenomaan harjoitusten aikana. Tämä kannustaa ottamaan tietyllä tapaa varman päälle ja simuloimaan sparrailuita aktiivisen osallistumisen sijaan, mikä ei tainnut olla kehittäjien tarkoitus. Sekä lääkintäryhmän keskeytykset että loukkaantumismekaniikka ovat silti osuvia lisäyksiä, kun puhutaan lähtökohtaisesti erittäin arvaamattomasta lajista.
Sisältä samaa
Perusrakenteiltaan UFC 5 seuraa jopa yllättävän tuttuja latuja, etenkin huomioiden pitkän tauon osien välillä. Soolotaistelijan pääruoka, eli uramoodi on käytännössä identtinen edellisen kanssa, aina samasta valmentajasta ja perusharjoitteista lähtien. Toki uusille pelaajille tiedossa on ainakin alkuun koukuttava kehitysmatka alemmista luokista kohti UFC-kehien huippumatseja, mutta sarjan pidempiaikaisilla ystävillä saattaa iskeä väsymys ennen G.O.A.T -tittelin ja mestaruusvyön haalimista.
Moninpelin saralla kevyin kattaus koostuu yksittäisistä matseista sekä tasaisin väliajoin vaihtuvista haasteista. Varsinainen online-uramoodi mahdollistaa kokonaisen hahmokavalkadin luomisen eri luokkiin, ja pääseepä soolopuolen taistelijaakin hyödyntämään sekä kehittämään myös verkkoaalloilla. Julkaisun liepeillä nettitoteutus vaikuttaa vallan onnistuneelta. Matseihin pääsee ripeästi, ja väännöt ovat tasaisia pelin asetellessa saman tason kavereita vastakkain. Verkkoviive ei nouse riesaksi asti, ja tappionkin jälkeen on lohduttavaa tienata kokemuspisteitä sekä valmistautua seuraavaan selkäsaunaan. Nähtäväksi ainoastaan jää, miten aggressiivisesti EA pyrkii keräämään rahat pois oikopolkuja etsiviltä nettitaistelijoilta. Toistaiseksi kauppapaikalla tarjoillaan ainoastaan kosmeettista sälää, mutta jo nyt sikahintaiset polettipaketit aina 100 euroon saakka eivät lupaa hyvää tulevaisuuden kannalta. Parhaimmilleen kokemus toki nousee saman sohvan nahisteluissa, sopivan rennolla mielellä varustetussa kaveriporukassa.
Ei yllätyksiä tässä matsissa
Jopa harmittavan tutun tuntuinen uramoodi ei poista sitä faktaa, että UFC 5:n parissa viihtyy pääsääntöisesti ihan hiton hyvin. Arcademaisista mätkinnöistä usein uupuvat vaaran tunne ja jännitys ovat oktagonissa alati läsnä, kun mittelöt saattavat loppua jo parin dramaattisen täsmäiskun jälkeen. Toisaalta monen erän mittaisiksi venyvät väsytystaistot muodostuvat niin ikään hermoja kutkuttaviksi näytelmiksi, kun molemmissa kulmauksissa puhti alkaa selvästi loppua ja paremmuus pitäisi silti selvittää.
Pystytaistoissa kontrollit ja hahmojen yleinen liikkuvuus sekä massantunne ovat rautaa niin nyrkkeilyn kuin potkujen monipuolisen liikekavalkadin osalta, eikä huoleton rämpyttäminen yleensä johda kuin ennenaikaiseen tappioon. Meno latistuu kuitenkin jälleen siinä vaiheessa, kun vastaan asettuu painijatyyppi, joka mielii väkisin halailemaan maton pintaan. Onneksi painikohtauksia on sulavoitettu edellisistä ja vääntäminen tuntuu edes etäisesti loogiselta – ennen kaikkea ylös pääseminen onnistuu helpommin, eikä mukaan tungeta sekavia minipelejä hommaa sekoittamaan.
Vaikka sarja ei vuosittain päivitykään, voi tuoreinta osaa luonnehtia lähinnä uuden konsolisukupolven iteraationa varsinaisen innovoinnin sijaan. Tällä kierroksella kohennettu ja entistä sulavampi ilme oikeuttavat silti pelin olemassaolon, ja jopa ostopäätöksen. Ensi kertaa varten konkreettisia kehitysaskeleita myös varsinaisen sisällön puolelle täytyisi alkaa ilmestymään. Mikäli sarja ei kuitenkaan ole ennestään tuttu ja vapaaottelun maailma kiinnostaa, voi arvosanaan huoletta lisätä vielä yhden tähden: kehittäjien ilmeinen rakkaus lajiin sekä sopiva tasapainottelu hauskuuden ja vaativuuden välillä muodostavat vallan toimivan sekä näyttävän paketin.
