Koolla on väliä
Jo lukuisia osia pullollaan olevaan Legend of Zelda -saagaan mahtuu monenmoista seikkailua aikakausien, vuodenaikojen, rinnakkaismaailmojen ja merien halki. Tällä kertaa vihreisiin sonnustautunut pojankloppi joutuu kohtamaan Hyrulen maailman aivan uudesta perspektiivistä Capcomin kehittämässä perheenlisäyksessä, Legend of Zelda: The Minish Capissa. Kehittäjätiimiltä löytyy kokemusta sarjan vaativien puitteiden täyttämiseen Oracle of Seasons-, Oracle of Ages- ja Four Swords -pelien verran, mutta olisiko Nintendon sittenkin ollut syytä työstää rakastetun legendan uusin osa täysin omin voimavaroin?
Tuttuun tapaan pelin päähahmo Link on inkarnaatio edellisten osien samanoloisista nuorukaisista. Sepän ammattia harjoittavan isoisänsä kanssa asuva pojankoltiainen liittyy Hyrulen taruston vihreänuttuisten sankareiden joukkoon, kun vaaralliseksi velhoksi osoittautuva Vaati päättää kuokkavierailla vuotuisilla Picori-festivaaleilla. Muinaisen legendan mukaan maailman verhouduttua lähes kokonaan pimeyden varjoon juuri pikkuruinen Picori-kansa ilmestyi taivaista tuoden ihmisten sankarille miekan sekä valon kultaisen mahdin. Miekan pyhän terän avulla pahuus lukittiin maagiseen arkkuun, ja koko komeus on säilynyt muistoesineenä halki vuosisadan. Vaati onnistuu murtamaan terän ja muuttamaan prinsessa Zeldan kivipatsaaksi, mutta aiheuttamastaan tuhosta huolimatta hän ei tunnu löytäneen etsimäänsä.
Picori-miekan pirstoutumisen myötä satavuotinen pahuus temmeltää jälleen Hyrulen nurmikentillä, ja Linkin on aika setviä asiat kuntoon. Edessä on klassisen sarjan perinteitä kunnioittava seikkailu, joka kierrättää entuudestaan tuttua kaavaa pussillisella uusia piristeitä. Pelin huomattavin uutuuspiirre on kyky kutistua lähes huomaamattoman kokoiseksi lilliputiksi, jolloin maailma avautuu eteen ruohonkorsitasolta aivan uusiin mittoihin. Matkan varrella mukaan tarttuva Ezlo-niminen puhuva ankkalakki johdattaakin Linkin tuossa tuokiossa itse miekantakojien, Picoreiksikin kutsuttujen Minishien, jäljille.
Uudet tuulet puhaltavat
Kutistumisideaa käytetään paikoitellen jopa nerokkaasti kokonaisten kylien ja pomoluolastojen löytyessä kukkapuskan kokoisilta alueilta. Uudelleenmuotoiltu Hyrulen valtakunta on tämän takia melko ahtaanoloinen paikka verrattaessa esimerkiksi A Link to the Pastin kahteen rinnakkaisulottuvuuteen. Matkatavaratilaan supistetut pääkallopaikat kutistavat automaattisesti itse maailmankarttaa sekä eri alueiden välisiä matkoja huomattavasti. Puunkannoiksi ja posliiniruukuiksi naamioituihin kutistusportaaleihin astuminen ei suinkaan pienennä oitis pelimaailmaa Minish-kansan perspektiiviin, vaan Link näkyy ruudulla muutaman pikselin kokoisena länttinä, jolle kaikkein mitättömimmätkin kivenmuruset ja tienreunukset ovat ylitsepääsemättömiä esteitä. Kääntöpuolena pienimmätkin onkalot ja reiät voivat olla reitti kohti kulloistakin määränpäätä.
Luolastoihin, kyliin, onkaloihin ja tietyille poluille pujahtaessa mikroskooppinen maailma tulee esille aivan uudessa valossa. Näissä kolkissa graafinen ilme todella mykistää yksityiskohtaisuudellaan Linkin puikkelehtiessa valtavien lehtien ja kivenjärkäleiden kokoisten sadepisaroiden keskellä vastustajinaan jättimäisiä kastematoja ja hyönteisiä. Kokonaisalueen vähemmän massiivisesta koosta huolimatta Hyrulen maisemat ovat enimmäkseen huolellisesti suunniteltuja, mutta mukaan on lipsunut myös kyseenalaisia ratkaisuja. Joissakin tapauksissa pommeilla räjäytettäviä sisäänkäyntejä ei ole merkitty aivan yhtä selkeästi kuin edellisosissa. Toki muureista saattaa löytyä murtumia ja romahtaneita ovia, mutta paikoitellen räjähdysherkkiä seinämiä on osattava etsiä toisenlaistenkin vihjeiden avulla.
Linkin liikevalikoima kasvaa pelin kuluessa monipuolisemmaksi kuin sarjan edellisissä 2D-seikkailuissa, mistä suuri kiitos kuuluu eriskumallisimmalle tarvikevalikmoimalle miesmuistiin: myyrärukkasilla raivataan tietynlaisia seinämiä, puuskaruukulla imetään ilman lisäksi ympärillä olevia esineitä ja Paccin sauvalla käännetään tavaroita ylösalaisin. Kyseisten kapistusten toimintoja varten suunniteltuja ongelmatilanteita on oikeasti hauska ratkoa, olipa kyseessä sitten tavallisempi pulma tai hoksottimia vaativa pomotaistelu. Oppiipahan Link kaikkien näiden vuosien jälkeen hyppimisen jalon taidonkin, mikä alun kauhistelemisen jälkeen osoittautuu oikein näppäräksi toiminnoksi.
Perinteisempään asevalikoimaan lukeutuu miekkaa, jousipyssyä, bumerangia ja pommeja. Picori-terän uudelleentakominen vaatii useita vaiheita, joissa kussakin ase kehittyy asteittain. Jokaisen kehitysaskeleen myötä Link oppii tekemään itsestään kopioita värikkäästi hehkuvien laattamuodostelmien avulla. Mitä lähemmäksi valmista lopputulosta lähestytään, sitä useampia kaksoisolentoja terän mahdilla saadaan aikaiseksi. Kloonit ovat kuitenkin vain väliaikasia avittajia, jotka seuraavat tarkasti oikean Linkin liikkeitä, ja katoavat tuhkana tuuleen läheisestä tuttavuudesta seinien ja muiden esteiden kanssa. Tämä luo ahtaisiin pujottelusokkeloihin pientä lisähaastetta, kun jokaisen Linkin reitti on otettava erikseen huomioon. Lisäksi kopioituminen on ihanteellinen ratkaisu tapauksissa, joissa suurehkon esineen työntäminen ei ota onnistuakseen tavallisella lihasvoimalla.
Kutistettuna virsi kaunis
Vaikka The Minish Capin vaivaiset kuusi pomoluolastoa on hoidettu ehkä liiankin nopeasti pois päiväjärjestyksestä, voi peliaikaa kasvattaa runsaasti jahtaamalla kaikkia pelin salaisuuksia ja sivutehtäviä. Erityisesti Kinstone-palojen kerääminen ja yhdistäminen muiden Hyrulen asukkaiden kanssa on antoisaa puuhaa, jota aina seuraa enemmän tai vähemmän hyödyllinen tapahtuma. Yleisin tapaus on aarrearkjujen ilmaantuminen ympäri Hyrulen maisemarikkaita alueita, mutta onnetar avaa paikoitellen jopa salaisia reittejä ja aarrekätköjä. Lisäksi Hyrulen muurien suojissa sijaitseva kylä on vilkas markkinapaikka, jossa ihmisiä vilisee runsain mitoin ties missä puuhissa. Heiltä usein saakin neuvoja ja tehtäviä, joista saattaa olla hyötyä tulevaisuudessa. Myös erilaiset kisakojut ovat vahvasti läsnä katukuvassa, ja niiden parissa voi viettää mukavia ja kenties pelkitseviakin hetkiä.
Four Swordsin hieman sarjakuvaista ilmettä lainaava The Minish Cap täyttää myös audiopuolen vaatimustason varsin mallikkaasti. Mitäpä Zelda-peli olisi ilman klassisia teemakappaleita, enemmän tai vähemmän sovitettuina versioina? The Minish Capin tulkinnat istuvat pelin seikkailuhenkeen ja ympäristöön mainiosti, olipa kyseessä mystinen suo tai taivaalla häämöttävä pilvisokkelo. Muusta äänimaailmasta mainittakoon, että seikkailun aikana tutuksi tulevat hahmot saattavat tuttuun Nintendo-tyyliin jokeltaa joitakin epämääräisiä ääninäytteitä puheenvuorojensa aikana, kun taas Link huutelee väsymättä tuttuja sotakarjahduksiaan ensimmäisestä kuperkeikasta viimeiseen miekansivallukseen asti.
The Minish Cap on todellinen Zelda-seikkailu termin positiivisessa merkityksessä, mutta kokonaisuuden suurin särö on varsinaisen päätarinan lyhykäisyys. Uuden perspektiivin, hauskojen tarvikkeiden, kekseliäiden ongelmatilanteiden ja vaihtelevien pomotaisteluiden sekoitus olisi varmasti jaksanut viehättää vielä monen luolaston verran. Pelin vaikeustaso ei kenties hio sarjan korkeinta ääripäätä, joten seikkailu soveltunee hyvin sekä uusille tulokkaille että vanhoille konkareille. Näin jälkeenpäin on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, minkälaista jälkeä itse Nintendo olisi saanut aikaiseksi, kun jo Capcomin käsissä Legend of Zelda: The Minish Capista kehkeytyi yksi viime vuoden parhaista Game Boy Advance -peleistä.
