Fillari vaihtuu kuntopyörään
PlayStationilta lähtöisin oleva Electronic Artsin toisen maailmansodan
Medal of Honor -räiskintäpelisarja on aikanaan saanut osakseen mainetta
ja mammonaa, mutta pari viimeistä osaa nykykonsoleille eivät vakuuta.
Sarja on jäänyt pahasti polkemaan paikalleen ja kilpailijat ovat ajaneet
ohi. Frontline, jossa matkattiin surullisen kuuluisalta Omaha Beachilta aina
Natsi-Saksan sydämeen, oli keskinkertainen tekele, jonka muutamat käsikirjoitetut
kohtaukset ja hyvä äänimaailma jaksoivat juuri ja juuri kuljettaa
pelin alusta loppuun. Valitettavasti vuotta myöhemmin kauppoihin ilmaantunut
Rising Sun ei paranna ratkaisevasti edeltäjästään millään
osa-alueella. Itseasiassa peliä pelatessa tuntuu siltä kuin sarja
olisi ottanut takapakkia.
Pelin kampanja pyörähtää käyntiin 7. joulukuuta 1941
kello 8:15, kun japanilaiset aloittavat USA:n armeijalle tuhoisan yllätyshyökkäyksen
Pearl Harboriin. Sen enempää selittelemättä peli heittää
pelaajan suoraan keskelle kaaosta korpraali Joseph Griffinin saappaisiin. Japanilaisten
pommituksesta selvittyään Griffinin tie johtaa valtameren toiselle
puolelle, jossa nuo pienet pirulaiset ovat kovaa vauhtia miehittämässä
Tyynenmeren saaria. Sodan edetessä historiallisesti oikeat paikat, kuten
Guadalcanal, Filippiinit ja Singapore, tulevat tutuiksi urhoolliselle Amerikan
toivolle.
Valitettavasti pelin historiallinen potentiaali hieman erilaisesta näkökulmasta
toiseen maailmansotaan hukataan pitkälti jo ensimetrien aikana. Kohtalaisesti
kirjoitetun Pearl Harborin kohtauksen jälkeen karu totuus valkenee pelaajalle,
kun pelissä siirrytään Medal of Honorien tavaramerkiksi muodostuneisiin
järkyttävän selvästi rajattuihin, umpilineaarisiin putkiin.
Vielä ensimmäisen PlayStationin aikoihin tällainen kenttäsuunnittelu
olisi kelvannut, mutta Xboxilla pitää pystyä parempaan. Kehitystä
vajaassa kymmenessä vuodessa ei tällä osa-alueella ole tapahtunut
kuin hieman tarkentuneissa pinnoitteissa.
Rising Sunin tehtävät ovat pitkälti paikasta toiseen siirtymistä
vihollisten täyttämissä kentissä, ja siinä samalla
pitäisi kerätä mukaansa esimerkiksi salaisia sotadokumentteja,
vapauttaa sotavankeja tai sabotoida vihollistukikohtia. Niin sanotuissa viidakoissa
rämpiessä pelaajalla on useimmiten yksi tai useampi kaveri mukanaan,
kun vastaavasti kylissä ja kaupungeissa joutuu monesti taivaltamaan yksin.
Luvatusta hiiviskelystä ei voi oikeastaan puhua, vaan peli on pääasiassa
vain ase kainalossa juoksentelua, mikä käy nopeasti puuduttamaan.
Aivot narikkaan
Sen ohella, että peli taluttaa pelaajaa kaulapannassaan mitäänsanomattomissa
putkissa, tylsistymistä nopeuttaa myös huono tekoäly. Viholliset
eivät aina havaitse pelaajaa ennen kuin vasta kättelyetäisyydeltä
ja suojautuminen on mitä on. Naurettavinta on se, kun viholliset juoksevat
laumoittain suoraan KK kuumana hönkivän pelaajan tulilinjalle, vaikka
omaisivat paremmat selviytymismahdollisuudet pysymällä piiloissaan.
Parantamisenvaraa on myös omien tekoälyssä. Mukana olevista tovereista
on harvoin todellista apua ja pahimmillaan ne vain pyörivät tulilinjalla
vaikeuttaen pelaajan tähtäilyä.
Electronic Arts on kuitenkin onneksi muistanut värittää peliä
co-op-pelimuodolla, jossa kampanjan voi selvittää kaksistaan kaverin
kanssa. Se tekee muuten ankean pelin pelaamisesta huomattavasti hauskempaa.
Peliä ei kuitenkaan tällöin voi kutsua enää edes helpoksi,
mitä se on yksikseen pelatessa, koska onnettomilla tekoälyhahmoilla
ei ole mitään mahdollisuuksia kahta ihmispelaajaa vastaan.
Co-opin ohella Rising Sun tarjoaa niukan moninpelin neljälle pelaajalle.
Kymmenkunta moninpelikarttaa ovat mukiinmeneviä, mutta valitettavasti pelimuotoja
ei ole enempää kuin kaksi. Kaikki vastaan kaikki ja joukkuepohjainen
deathmatch eivät kauaa jaksa innostaa, kun moninpeliin ei edes saa botteja
mukaan. PS2-version nettipeli puuttuu Xbox-versiosta EA:n ja Microsoftin välisten,
Liveä koskevien erimielisyyksien takia.
Parannettavaa piisaa
Medal of Honor: Rising Sunin pelattavuus ei ole parasta, mitä Xboxilla
on nähty. Suurimmat ongelmat liittyvät tähtäykseen, joka
tuntuu olevan sekä liian hidas että epätarkka. Ampuminen menee
helposti soheltamiseksi, kun pienet korjausliikkeet välittyvät peliin
yliherkkinä. Pelin 20 autenttisen aseen joukosta löytyy myös
muutamia voimakkaasti potkivia konekiväärejä, joiden rekyylin
kontrollointi Rising Sunin kontrollimallilla on tuskaa.
Hieman onnistuneemmin on sen sijaan toteutettu nurkkien takaa kurkkiminen ja
kyykistyminen. Ominaisuus on sijoitettu näppärästi vasempaan
tattiin, jota normaalisti käytetään liikkumiseen, mutta vetämällä
vasen liipaisin pohjaan, tatista saadaan käyttöön kakkostoiminnot.
Samalla voi tähdätä tarkemmin kuin lonkalta ammuttaessa tai käyttää
aseen mahdollista zoomia. Harmi vain, että ominaisuudella ei ole suurta
merkitystä pelaamisen kannalta, sillä pelissä ei pahemmin tarvitse
nurkkien takaa varovasti kurkkia tai kyykystä laatikoiden yli ampua.
Medal of Honor -sarjan edellinen esiintyminen Xboxilla ei vakuuttanut graafisesti,
eikä leukoja loksauta tämäkään. Muutamat tekstuurit
ovat kuin viiden vuoden takaa ja tehosteissa on selvästi säästelty.
Geometrian mallinnuskaan ei ansaitse kehuja, sillä kentät ja objektit
ovat loppujen lopuksi varsin pelkistettyjä. Ainoastaan muutamat viidakkokohtaukset,
joissa aluskasvillisuutta on tyydyttävästi, yltävät nykymittapuun
mukaan siedettävälle tasolle. Kaupungit ja sisätilat ovat sen
sijaan erittäin kolkkoja ja hahmojen animaatiot hyppivät paikoin ärsyttävästi.
Grafiikkaa vaivaa myös lähes täydellinen interaktiivisuuden puute,
sillä vain harvat esineet ovat rikottavissa, eivätkä luodit jätä
jälkiä mihinkään. EA:lle tyypillisesti Rising Sunissakaan
ei roisku verta – näkyvästi vahingoittuvista hahmoista nyt puhumattakaan.
Näin heikon visuaalisen esityksen voisi kuvitella pyörivän Xboxilla
mallikkaasti, mutta kun ei. Peli pyörii parhaimmillaankin vain kohtalaisesti
ja siellä täällä on havaittavissa tahmaamista, joka tiukimmissa
paikoissa voi äityä niin pahaksi, että koko peli näyttää
kirjaimellisesti diashow'lta. Laiskan viimeistelyn puolesta puhuvat myös
enemmän tai vähemmän vakavat graafiset bugit, kuten repeilevät
ja välkkyvät tekstuurit.
Medal of Honor: Rising Sun kuuluu ensimmäisiin videopeleihin, jotka ovat
saaneet THX-hyväksynnän äänitoteutuksestaan. Samalla Rising
Sun todistaa sen, että pelin kyljessä hienolta näyttävä
THX-leima on lähinnä vain muodollinen, sillä pelin äänimaailma
ei ole mitenkään erikoinen. Dolby Digital 5.1 on tuettuna ja musiikit
ovat kudottu aiemmista Medal of Honoreista tutuista mahtipontisista sankarisävelmistä,
mutta äänitehosteet eivät yllätä. Konepistoolit naputtavat,
sniperin laukaukset kajahtelevat ja kranaatit paukkuvat vain vähän
sinne päin. Todellista ryskettä ja rytinää saisi olla enemmän.
Kaikesta huolimatta äänimaailma lukeutuu pelin vahvimpiin ominaisuuksiin.
Haiskahtaa rahastukselta
Medal of Honor: Rising Sun on suurella rahalla tehty räiskintäpeli,
jonka kehityksessä on käytetty runsaasti aitoa materiaalia toisesta
maailmansodasta. Kehitystiimi on tutustunut suurimpiin sotanäyttämöihin,
tutkinut aseita ja kalustoa sekä haastatellut sotaveteraaneja. On kuitenkin
tyrmistyttävää huomata, että kaikki tämä työ
on käytännössä hukattu sarjan perisynneissä pysymiseen.
Aiempi osa, Frontline, sai kritiikkiä putkimaisuudestaan, tekoälystään
ja muusta sellaisesta, mutta EA ei ole vaivautunut korjaamaan ongelmia hakiessaan
jälleen kerran vahvasti ennalta suunniteltua, elokuvamaista kokemusta.
Kun käsikirjoitetut kohtauksetkaan eivät ole missään nimessä
mahtavia, tällainen suunnittelu ei valitettavasti jaksa enää
imaista pelaajaa mukaansa.
Peliä on vaikea suositella kenellekään etenkin täysihintaisena.
Pelikokemus on yksin pelatessa puuduttava ja kaverin kanssa aivan liian helppo.
Lisäksi kampanja on ohi reilusti alle 10 tunnissa; nopeimmat juoksevat
kentät läpi viiteen tuntiin. Ainoastaan toiseen maailmansotaan hurahtaneille
FPS-faneille Rising Sun voi tarjota historiallisen, joskin vahvasti jenkkihenkisen,
kuvamateriaalinsa kera pieniä kiksejä. Medal of Honor -sarjaa parempaakaan vaihtoehtoa kun ei maailmansotaa janoaville pelureille Xboxilta löydy.
