Jokaisessa meissä asuu pieni skeittari
Tony Hawk -sarjan pelejä ei ole koskaan tunnettu niinä kaikkein tarkimmin tehtyinä tai huolellisimmin suunniteltuina julkaisuina. Uskomatonta graafista loistoa tai loistavaa äänimaailmaa on ollut turha hakea. Ratkaisevaksi tekijäksi on aina noussut äärimmäisen addiktiivinen pelattavuus, joka on saanut fanit ja muutkin palaamaan sarjan pariin. Menestystä on kuitenkin turha pistää vain pelattavuuden piikkiin, sillä aihealue on helposti lähestyttävä erilaisille kulttuurivähemmistöryhmille.
Uuden nimen lisäksi Tony Hawk’s Undergroundissa on puhuttanut myös lyhyt valmistusaika. Tavallisesti noin vuodessa kyhätty jatko-osa herättäisi välitöntä vastenmielisyyden tunnetta, mutta kun kyseessä on maineikas Tony Hawk -sarja, syytä on miettiä kahdesti. Pelimekaniikkahan on tunnetusti jo valmiiksi huippuluokkaa, mutta heittääkö sarjan kuopus tarpeeksi uutta sekaan viehättääkseen sekä konkareita että uudempia pelaajia?
Toni Haukka goes underground
Osuvasti lyhennetty THUG sijoittuu romanttiseen underground-skeneen. Pelaajan ohjattavaksi uskotaan New Jerseyn slummialueella asuva amatööri, joka unelmoi ammattilaisen urasta. Ura lähtee urkenemaan, kun surkimukselle tarjotaan mahdollisuus sponsorisopimukseen. Valitettavasti edellytyksenä on skeittivideon kuvaaminen, ja kun budjetti on minimaalinen, on luuserimme lähdettävä maailmalle reissaamaan ja etsimään eksoottisia kuvauspaikkoja. Sponsorisopimus tietysti tipahtaa, mutta edessä on vielä monia yllätyksiä.
Juonessa on omat vikansa: ajoittainen hajanaisuus ei tee hyvää ja realismista ei ole tietoakaan. Vaikka jälkimmäinen ei niinkään häiritse, ei se juuri auta muutenkin rönsyilevässä ja väkinäisen tuntuisessa sekamelskassa. Juoni vaikuttaa olevan ennemminkin tekosyy erilaisten tehtävien suorittamiselle kuin oikea lisä peliin, mutta silti pakkopullan makua ei tunnu missään vaiheessa.
Same old, same old
Sarjan edellinen osa näytti vihjeitä siitä, mihin tulevaisuudessa tultaisiin pyrkimään. Kehnohkot minipelit eivät juuri jaksaneet säväyttää, mutta aikarajat poistettiin ja tehtävät sijoiteltiin eri puolille kenttää. Siitä huolimatta THUG:in pelisysteemiin on tehty jotakuinkin yllättäviä muutoksia. Vaikka pääpaino on edelleen rullalautailussa, on temppuilu ja pisteiden keruu jätetty vähemmälle huomiolle. Suurin osa tavoitteista tuntuu ennemminkin pyörivän asioiden etsimisen kuin jättimäisen pistesaaliin metsästyksen ympärille. Yleensä nämäkin tehtävät vaativat jonkinlaisia taidonnäytteitä, mutta silti moinen ratkaisu tuntuu vähintään kummalliselta.
Odotettavasti pelimekaniikan suhteen muutoksia ei juuri ole tehty. Skeittauksen uudistuksetkin ovat jääneet vähiin, sillä suurin yksittäinen lisäys on mahdollisuus ottaa lauta pois alta ja antaa airwalkkien purra sementtiä. Tämän uudistuksen arvo on suhteellisen vähäinen satunnaisen kombottamisen kannalta, mutta on erittäin hyödyllinen hankalien paikkojen saavuttamiseen. Silloin tällöin pelaaja päästetään myös moottorivetoisen nelipyöräisen puikkoihin, vaikka yleensä näiden ulkonäkö muistuttaakin enemmän golf-kärryn kuin Ferrarin suunnittelua. Molempia ominaisuuksia tosin riivaa sama ongelma, mitä rullalautaakin on jo viiden pelin ajan riivannut. Etenkin jalkaisin liikuttaessa häiritsee kontrollien holtittomuus.
Suurimmaksi yksittäiseksi ongelmaksi pelattavuuden kannalta muodostuu GameCuben ohjain. Näppäimet ovat tuttuun tapaan sijoitettu samantyyppisesti kuin PlayStation 2:lla, eikä uusien kontrollien omaksuminen vie juurikaan aikaa. Sen sijaan ristiohjaimen minimaalinen koko tekee pikku-ukon ohjaamisesta erittäin vaikeaa, eikä analoginen tatti tarjoa juurikaan helpotusta. Usein ohjattavuudesta tulee sekavaa edestakaisin vaihtelua molempien välillä. Osa vaihtoehtoisista ohjaimista ratkaisee ongelman, mutta ilman kyseisiä vehkeitä kaatumiset menevät usein ohjaimen piikkiin.
Nopeasti, mutta taidolla tehty
Tony Hawkeissa on kieltämättä aina ollut hyvä tasosuunnittelu. Kentät ovat olleet mielikuvituksellisia perusideansa puolesta, mutta myös selkeitä ja hyviä käyttötarkoitukseensa. THUG ottaa askeleen eteenpäin tekemällä kentistä entistä tyylikkäämpiä, monimutkaisempia ja näyttävämpiä, mutta samalla ne menettävät jotain tärkeää. Monimutkaisuuden ja suuren koon myötä kentistä on tullut vaikeaselkoisempia. Hyviä paikkoja pisteiden hankinnalle on entistä vaikeampi löytää, mikä näkyy matalampina vaatimuksina pisteytyksen suhteen. Toisaalta usein kentiltä löytyy piilotettuja, täysin temppuiluun tarkoitettuja alueita. Omien kenttienkin tekemiseen kannustetaan parannellun kenttäeditorin turvin: omien tehtävien ja muutenkin tyylikkäämmän jäljen tekeminen on mahdollista.
Ensimmäistä kertaa mukana on myös mahdollisuus tehdä omia temppuja ja deckejä. Vaikka Cube-versiosta ei löydykään online-ominaisuuksia Playstation 2 -version tavoin, on itse tehtyjä temppuja ja muuta sälää mukava jakaa kavereiden kesken. Tällä kertaa omien skeittaajien tekeminen on pakollista. Parannellun hahmoeditorin ansiosta, valittamista ei luulisi löytyvän. Uusien vaatekappaleiden lisäksi on mahdollista muokata eri ruumiinosien kokoa, hiusten- ja ihon väriä, tosin erilaisten naamojen vähyys on valitettavaa.
Musiikillahan tällaisia pelejä ei kaupata. Siitä huolimatta Neversoft on tuhlannut pienen omaisuuden ja hankkinut oikeudet noin 70 lisensoituun biisiin. Samoilla vanhoilla linjoilla liikutaan: suurin osa musiikista on väsähtänyttä punk-rockia, mutta mukana on myös annos hip-hoppia. Mielenkiintoisempaa suuntausta edustaa pieni määrä drum and bassia, joka yllättäen sopii erittäin hyvin pelin tunnelmaan. Ääniefektit ja -näyttely ovat myös samaa vanhaa luokkaa. Molemmat hoitavat hommansa niin kuin pitääkin.
Musta lammas?
Vaikka Tony Hawk’s Underground on tyyliltään erilainen kuin edeltäjänsä, se ei silti ole huono. Tietyillä osa-alueilla olisi parantamisen varaa, mutta peli on silti kelvollinen kantamaan sarjan kunniakasta nimeä. Ohjaindilemmasta huolimatta tämä on veteraaneille täyttä nannaa, mutta muiden olisi ehkä viisaampaa ensin katsoa THPS-pelien suuntaan. Siltikin, Tony Hawkin uusin maittaa yhtä hyvin kuin sarjan muut pelit.
