Kaanonia, sitä se on
Tein kerrankin arvostelua varten taustatyötä verestämällä muistiani sekä The Thingin että sen vuonna 2011 ilmestyneen saman nimisen esiosan parissa. Näiden tarinahan lomittuu takaperoisesti toisiinsa Carpenter-klassikon jatkaessa suoraan siitä, mihin uudempi elokuva jää. Noh, jälkimmäisen rainan laadusta ja sen osallisuudesta kaanoniin voi olla montaa mieltä, mutta aivan vastaavalla tavalla pelisovitus on raapusteltu laajentamaan alkuperäisteoksen tarinaa sen tipahtaessa aikajanalla vain hieman MacReadyn ja kumppaneiden kommellusten jälkeen. Juoni ei lopulta räjäytä maailmoja, mutta eipä elokuvankaan tarina lopulta mikään järin kummoinen ollut. Carpenter itse on kuuleman mukaan pelille hyväksyntänsä antanut, joten sillä saralla kaikki on aivan passelisti kunnossa – cameo-roolinkin ohjaajalegenda pelin tuoksinassa tekee.
The Thing – peliversio siis – heivaa pelaajansa Antarktiksella sijaitsevan tukikohdan nurkille tutkimaan, mitä aiemmalle porukalle tapahtui. Vastassa on tuhannen säpäleiksi räjähdellyt tutkimuslaitos juuri siinä kunnossa, kuin se elokuvan loppukahinoiden jälkeen oli. Pelaaja ohjastaa matkan varrella muuttuvan tiimin johtajana toimivaa Blakea, ja sen myötä käskyjä jaellaan myös köörin muille jäsenille. Mytologiaa hyödynnetään kekseliäästi myös siinä, että tiimiläisten luottamus täytyy ansaita vaikkapa jakelemalla näille kättä pidempää tai tekemällä mutaatiot paljastavia veritestejä näiden naaman edessä.
Sotilaskumppanit seuraavat mukana ja osallistuvat örrinmörrien lahtaamiseen enimmäkseen uskollisesti, joskin poikkeuksellisen tiukan paikan tullen nämä saattavat panikoida esimerkiksi oksentelemalla nurkkiin tai poukkoilemalla muutoin holtittomasti ympäriinsä, todellisia ammattilaisia siis. Kovia kokevien kavereiden kuntoa ja mielenterveyttä voi onneksi pitää yllä ympäristöstä löytyvin apuvälinein, joskin silloin tällöin nämä voivat myös mutatoitua kammottaviksi hirviöiksi – tällöin ainut vaihtoehto on ensin tykittää mokomiin lipaskaupalla lyijyä ja sitten vielä käristää nämä paskiaiset liekinheittimellä. Oma hyväksi toteamani taktiikka oli varustaa Blake perusrynkyllä ja mukana roikuskeleva kaveri liekinheittimellä, joka helpotti hieman kankean käyttöliittymän ja aseiden vaihtelun kanssa sompailua kesken tiukan eloonjäämistaistelun.
No, mistäs hyvästä tämä Remastered-lisänimi sitten? Kyseessähän on maltillisesti uusiksi pistetty versio, joten Resident Evil -henkistä täysremonttia on turha odotella – ihan hyvä niin. Yhtenä vertailukohtana voisi vallan mainiosti käyttää vaikkapa taannoisia (ja tulevia) Tomb Raider -päivityksiä (arvostelu), joissa alkuperäinen pelattavuus on säilytetty jotakuinkin ennallaan pienin elämää helpottavin uudistuksin. Viilauksia ovat saaneet ulkoasun lisäksi esimerkiksi käyttöliittymä ja tähtääminen – joskaan asetuksista viimeksi mainittua edestakaisin muutellessa en huomannut vaihtoehdoissa käytännössä mitään eroa. Välineistöä voi vaihdella moderniin tyyliin pyöreästä valikosta ja aseita pikaisesti ristiohjaimesta. Kehittäjien puheiden mukaan panoksiakin on ripoteltu tiettyihin kenttiin hieman aiempaa auliimmin, ihan vain totaalisten jumittumisten välttämiseksi – moinen kuulemma oli mahdollista alkuperäispelissä. Ei Remastered-versiokaan järin modernilta pelatessa tunnu, mutta toisaalta ei sitä myöskään ole erityisen tuskallista pelata, mikä lienee ollut kehittäjien perimmäinen tavoite.
2000-luvun alun pelit eivät ole kestäneet hyvin aikaa, ettäs tiedätte
Kulmikas ja tönkkö ulkoasu näyttää päällisin puolin edelleen 2000-luvun alun tuotokselta, mutta netistä vertailukuvia tutkiessani, on ero lopulta melkoinen. Tekstuureja on tietty rempattu rankalla kädellä uusiksi, minkä lisäksi esimerkiksi uusittuun valaistukseen on selkeästi panostettu isosti. Reilut viisi tuntia elämästä lohkaisevan läpipeluun aikana lähdeteoksen iän toki huomaa, mutta eipä se sen suuremmin häiritse. Juuri tämän ajan pelit eivät mielestäni pääsääntöisesti ole kestäneet hyvin aikaa, joten sinällään tämä kertoo joko alkuperäispelin korkeasta laadusta tai varsin nasevasta remasteroinnista – todennäköisesti molemmista.
Ainoastaan hektisimmissä kohdissa kontrollien kankeus nousi edelleen pintaan, mutta niin vain näistäkin tilanteista selvittiin viimeistään vaikeustason vaihduttua helpoimpaan mahdolliseen – The Thing muuten on ainakin ihmisten nettimuistelojen ja myös nyt kokemani perusteella melkoisen vaikea peli. Resident Evil -henkistä B-kauhuleffatunnelmaa huokuva ääninäyttely on muuten jätetty entiselleen, mikä on tietysti pelkästään hyvä asia! Remasteredin kylkiäisiksi on myös heitetty lisämateriaalia taidekuvista luonnoksiin ja trailereihin, mikä on aina mukava lisä.
The Thing: Remastered on aavistuksen kaksijakoinen tapaus. Toisaalta se on todella vahvasti aikansa tuotos ja pelimekaniikoissa on jopa näin paranneltuna todella paljon vuosituhannen alusta tuttuja kökköyksiä. Ne muutamat pomotaistelut ovat enimmäkseen hölmöjä ja loppupuolen päätön räiskintä menee jo vähän komiikan puolelle. Silti pelistä huokuu kehittäjien rakkaus lähdemateriaalia kohtaan, ja jos tämän olisi kokenut vuonna 2002, olisin taatusti ollut enemmän kuin tohkeissani. No, en minä The Thingin kokemista nytkään jää millään tasolla katumaan, päinvastoin sydämessä on jollain hassulla tapaa lämmin tunne.
