Kuulostaa tutulta
Shadow of Romen idea on yhdistää taistelu- ja hiiviskelypelit sekä
sekoittaa mukaan ripaus antiikin ajan Roomaa. Potentiaalinen idea, ja
ainakin allekirjoittaneeseen antiikin Rooma kolahtaa toteutuspaikkana
kuin kimakka potku Shadow of Rome –pelitiimin takapuoleen. Jälleen
kerran toteutus alkaa mennä metsään patikoimaan jo juonen kohdalla,
sillä tarinan alku kuulostaa uskomattoman paljon Gladiaattori-leffan
kotitekoiselta muokkaukselta - mikä se itse asiassa taitaa ollakin.
Julius Caesarin kohdattua deadlinensa oli Senaatin aika keksiä
syyllinen. Syntipukiksi valitun miehen poika, Agrippa, valitettavasti
sattui olemaan keskivertoa kykenevämpi tyyppi Rooman armeijan hameissa.
Huhuja lavastetusta syyllisestä kuullut Octavius taas oli vuorostaan
Agrippan vanha kaveri. Jotain vanhaa kliseettä noudattaen Octavius
kertoi huonot uutiset Agrippalle. Siitä alkoi kahden miehen legioonan
hyökkäys Rooman valtaa vastaan.
Juonen ympärille rakennetut
tapahtumat yrittävät antaa uskottavuutta ja motivaatiota sekä
hiiviskelyyn että armottomaan päidenkatkomiseen. Välillä Octavius ja
Agrippa kuitenkin saavat niin järjettömiä ideoita, että itkisin jos
heidän kohtalonsa suuremmin minua kiinnostaisi. Pelimuoto vaihtuu
kulloinkin pelattavan hahmon mukaan, Agrippan heiluttaessa miekkaa veri
roiskuu ja Octaviuksen pelivuoroilla piiloillaan varjoissa.
Läpi colosseumien mä taistelen
Taisteluosuuksissa peruskontrollit ovat kunnossa. Erilaisin
näppäinyhdistelmin miekkaa voi heiluttaa mitä raaimmilla tavoilla,
mutta päätön aseen heiluttaminen päättyy aikanaan aserikkoon. Uusia
sotakirveitä ja -keihäitä voi poimia kaatuneilta, mutta myös aseen
repiminen vihulaisen kädestä onnistuu. Rikkaalla mielikuvituksella
varustetut pelaajat voivat myös viihdyttää kukkahattutätejä käyttämällä
aseenaan kaadetun vihollisen päätä, mikä selittänee K18 luokituksen.
Alkuinnostuksen jälkeen taistelut käyvät varsin rutiininomaisiksi.
Homma kuitenkin toimii ja on aina välillä hauskaakin.
Ja nurkkiin piiloudun
Taistoon käydään usein myös varjoissa hiipien. Sam Fisheriä esittää
Octavius, joka ei kyllä ihan esikuvalleen pärjää. Hiiviskely koostuu
pääasiassa erilaisiin vaatekappaleisiin pukeutumisesta ja vartijoiden
näkökentän ulkopuolella jumittamisesta. Välillä harjoitellaan
aivojumppaa keskustelujen muodossa. Kiinnijäämisiä tietysti tapahtuu
aika ajoin, mutta yksinäiset nurkat ja tyhjät ruukut ovat voittamaton
ase hälytyksen loppumisen odottamiseen. Hiipijän perään lähteneelle
vartijalle voi tietysti kostaa kuristuksen merkeissä. Piiloleikki eroaa
verisestä mätöstä lähinnä siinä, että varjoissa kyyköttäminen ei ole
edes alussa hauskaa.
Niille kolmelle lukijalle, jotka vielä
tässä vaiheessa pitävät Shadow of Romea potentiaalisena ostoksena,
kerrottakoon pelin teknisen puolen keskinkertaisuus. Itse asiassa
grafiikka on varsin onnistunutta, erityisesti hahmomallit ovat hienoa
työtä. Myös animointi on oikein katselukelpoista. Harmittavasti
sahalaitojen ilotulitus syö katselunautintoa. Eniten kuitenkin ärsyttää
kaikkensa yrittävä ja totaalisesti epäonnistuva dialogi, sekä
ääninäyttely joka tärykalvoja järisyttävässä surkeudessaan viihdyttää
ensimmäisen minuutin. Loppupelin ajan se raastaa hermoja.
Näin, pelasin, tylsää oli
Shadow of Romen kaltaiset pelit ovat niitä, jotka eivät herätä
ostohaluja edes viiden euron hintaan alennushyllyllä. Vaikka monilla
osa-alueilla peli on täysin pelattava ja teknisesti kelvollinen, siitä
puuttuu se maagien jokin. Esimerkiksi mielenkiintoinen juoni herättäisi
pelaajassa haluja nähdä miten kaikki loppuu. Kohtuullisen pienellä
hiomisella Shadow of Romesta olisi voinut tulla erittäin kelpo teos,
mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Onneksi PS2:n laajan pelivalikoiman ansiosta tästä kärsivät vain pelintekijät; pelaajat eivät menettäneet mitään.
