Taistelu tulevaisuudesta
On jo kulunut jonkin aikaa siitä, kun PC-pelimarkkinoille ilmestyi maanmainio toimintastrategiapeli nimeltä Rainbow Six. Tunnelmallisen nimikkeen yksi mielenkiintoisimmista puolista oli sen juonellinen tarjonta, josta vastasi Tom Clancy – kirjailija, jonka kynästä on lähtöisin sellaisetkin teokset kuin Punaisen lokakuun metsästys ja Isku Kolumbiaan. Tietenkin asiaa hyödynnettiin myös markkinointikikkana ja tämä olikin vasta lähtölaukaus pelimaailman Clancy-buumille. Miehen nimeä kantavia pelejä löytyykin jo kiitettävästi, varsinkin PC-pelaajille Rainbox Sixin useat jatko-osat ja lisäpaketit ovat tuttuja ilmestyksiä. PC-maailmasta on myös lähtöisin alkuperäinen Ghost Recon, joka jatkaa toimivaksi osoittautunutta strategiasuuntausta tällä kertaa armeijan harmaissa. Käännös tietokoneelta pelikuutiolle ei ole kuitenkaan tapahtunut täysin kivuttomasti.
Pelissä astutaan Yhdysvaltojen Ghosts-erikoisjoukkojen riveihin. Ryhmällä on apunaan huipputasoisen koulutuksen lisäksi maansa kehittynein sotateknologia, jonka avulla he ovat erikoistuneet lähes havaitsemattomiin yllätyshyökkäyksiin. Ei ole siis mikään suurikaan ihme, että juuri heidät lähetetään estämään venäläisten aikeet herättää vanha kunnon Neuvostoliitto haudastaan. Useat neuvostoaikaiset alueet ovatkin jo joutuneet taipumaan venäläisten vallan alle, joten edessä on aikamoinen urakka jopa Ghosteille.
Pitkä matka kuljettavana
Ghost Recon tarjoaa virtuaalisen sodankäynnin ystäville paljon puuhasteltavaa. Ennen kuin syöksyy suinpäin varsinaisen yksinpelikampanjan kimppuun, kannattaa käydä läpi pelin harjoitusosio – siitäkin huolimatta, että kyseessä on varmasti yksi tökeröimmistä tutoriaaleista, johon olen ikinä törmännyt. Vaikka selostaja informoi koko ajan mitä näppäimiä pitäisi painella, ei pelaaja tule astettakaan viisaammaksi "kyykkynäppäimestä päästään kyykkyyn" -tyylisillä tiedoilla. Kaiken tuskailun jälkeen pelaajalle on toivottavasti selvinnyt ne oleellisimmat asiat, joita tarvitaan ensimmäisestä persoonasta ohjasteltavan sotilaan komentelemiseen. Koska moodi ei sen kummemmin opeta strategisen sodankäynnin saloja, on suositeltavaa tutustua myös muutamiin eri harjoitustehtäviin, joissa käydään läpi useita tehtävätyyppejä panttivankien pelastamisesta tukikohdan puolustamiseen.
Varsinaisessa yksinpelikampanjassa riittää pelattavaa – kiitos siitä kuuluu moodin useille kentille. Osa tehtävistä voi olla pelkkiä läpihuutojuttuja, mutta osa taas saattaa olla niinkin tiukkaa taistelua, että koko soppa venähtää helposti yli puolituntiseksi koitokseksi. Siksi on tärkeää valita ja varustaa kaksi kolmen hengen iskujoukkoaan huolellisesti ennen tehtävän alkua. Sotilaiden ja varustusten vakioasetuksilla yleensä pärjää, mutta omaa kaunista mielikuvitustaankin on mukava päästä käyttämään. Kun peli lähtee vihdoinkin käyntiin iskee pieni ihmetys, sillä ruudun alalaidassa on menosuunnan ja vihollisten sijainnit osoittava tutka. Tämä latistaa pelin tunnelmaa melkoisesti, mutta asian olisi voinut antaa anteeksi, ellei vastaavanlaisia helpottajia olisi enemmänkin. Aseen tähtäin alkaa nimittäin vilkkumaan punaisena, kun se sattuu osoittamaan vihollissotilaan suuntaan. Kun tähtäin saadaan suoraan vihollisen kohdalle, se muuttuu kokonaan punaiseksi – oli välissä näköeste tai ei. Vastustajien tappaminen on siis mahdollista ilman, että heitä edes näkee. Voihan se kuulostaa ihan hauskalta, mutta todellisuudessa asian laita ei todellakaan ole näin. Aloittelijoille olisi siis toivonut jonkinlaista mahdollisuutta kytkeä nämä helpottajat pois, mutta onneksi edes pelin kolmesta vaikeustasosta vaikeimmalla moiset tunnelmanpilaajat ovat tipotiessään. Tosin kyseinen vaikeustaso vaatii pelaajaltaan jo melkoista ammattitaitoa.
On harmillista huomata sekä venäläis-, että Ghosts-joukkojen olevan tyhmiä kuin saappaat. Kumpi näistä kahdesta on pahempi, vaikea sanoa. Venäläiset eivät aina tajua olevansa tulituksen kohteena, mutta kokiessaan elämää suuremman ahaa-elämyksen he sentään syöksyvät suojaan. Omat joukot sen sijaan seisovat tumput suorana keskellä sotatannerta päätyen mitä suuremmalla todennäköisyydellä tykinruoaksi. Realismin takia veikkoset heittävät veivinsä jo parista latingista, ja sama pätee tietenkin myös pelaajan ohjastamaan solttupoikaan. Toinen toistaan vahvempia kirosanoja alkaa viimeistään latelemaan, kun oman tiimin tuppisuut ovat alituisesti tientukkeena jonkin ahtaan rakennuksen käytävillä. Toisaalta venäläisilläkään ei tunnu menevän sen paremmin, sillä heidän eliittisotilaitaan löytää usein ammuskelemasta seinää tai jotain muuta yhtä epämääräistä kohdetta. Vaikeustason nostokaan ei tunnu tuottavan tulosta vihollisten järjenvalon osalta, mutta heidän tähtäyskykynsä kylläkin paranee huomattavasti.
Kun yksinpelikampanjan lukuisat kentät ovat kertaalleen läpäisty, päästään samaisia kuvioita tahkomaan myös yhden kaverin kanssa. Onkin varsin mukava tunne tietää, ettei ole ainoa sotilas rintamalla, jolla on jotain aavistusta missä mennään. Koska GameCubesta löytyy neljä ohjainporttia, on vain ihmeteltävä miksi Ghost Reconia voi maksimissaan pelata vain kaksi henkilöä. Etenkin perinteisessä pelaaja vastaan pelaaja -kamppailussa yhden kaverin piekseminen on melko ankeata puuhaa, sillä botteja ei ikävä kyllä saa mukaan mittelöön. Koska pelialueet ovat vielä melko laajoja, heitetään pyyhe kehään varsin nopeasti. PC- ja Xbox-versioista löytyvä online-tuki loistaa poissaolollaan, joten meidän cubistien on vain tyydyttävä tarjolla olevaan ratkaisuun. Yksinpelin karttoja pääsee halutessaan tahkomaan myös eräänlaisten pikatehtävien muodossa, joissa tutuilla alueilla vaikkapa eliminoidaan kaikki pahaa-aavistamattomat venäläissotilaat.
Risuja ja ruusuja
Ghosts-joukkojen ohjailu saattaa ensi metreillä vaikuttaa jopa monimutkaiselta, koska ohjaimen kaikki näppäimet ovat visusti käytössä. Pelimaastossa liikuskelu tapahtuu luonnollisesti ohjainsauvan ja C-tatin avulla, mutta sotilaat reagoivat varsinkin jälkimmäisen komentoihin melko jäykästi. Onneksi herkkyyttä voi säätää, mutta juuri sopivaa vaihtoehtoa ei tunnu löytyvän. Myös ristiohjain on kovassa käytössä, sillä sen avulla voidaan siirtyä iskujoukkojen sotilaasta toiseen alta aikayksikön, ottaa käyttöön hämäräkiikarit, mennä kyykkyyn tai vastaavasti nousta ylös. Kyykystä pääsee vielä ryömimään maahan, mikä onkin huomaamattomana pysymisen kannalta paras etenemiskeino. Useilla aseilla voi zoomata L-olkanäppäimen avulla ja tätä ominaisuutta hyödyntämällä viholliset voidaan yllättää helposti. Kun kohde on lopulta tähtäimessä, hoituu itse ampumispuoli R:llä. Tärkeistä kontrolleista mainittakoon vielä Z, josta aukeaa määränpäät osoittava kartta. Sen avulla voidaan myös melko vaivattomasti liikutella toista Ghosts-iskujoukkoryhmäänsä paikasta toiseen.
Pelin ulkoinen asu ei ole mitenkään erikoisen näköinen, mutta hoitaa tehtävänsä ihan mukavanoloisesti. Siitäkin huolimatta Ghost Recon on tällä saralla melkoisesti jäljessä nykystandardeihin verrattuna, minkä takia moottorin ajoittaiset nykimiset ja hidastelut hiukan ihmetyttävät. Pelialueet ovat kyllä laajoja, mutta niiden ainoat mieleenpainuvat yksityiskohdat ovat tuulessa heiluvat puut – nekin tosin vain kaukaa katsottuna. Maisemia vaivaavat myös jonkinasteiset sahalaidat, mutta eivät kuitenkaan häiritsevästi. Hahmojen animaatio sen sijaan on niin ala-arvoista luokkaa, että oksat pois. Kaukaisuudessa juoksentelevat sotilaat tuntuvat olevan 2 ruutua sekunnissa päivittyviä pikselimössöjä, eikä ensivaikutelma hirveämmin muutu edes lähietäisyydeltä tutkaillessa. Eri aseiden tuottamat tuhot ovat harvoin edes havaittavissa, edes raketinheittimellä ei pysty muokkaamaan maisemaa lainkaan. Kyseinen tankintappaja ei tuota kunnon räjähdystäkään, vaikka ammuttava kohde tuhoutuisikin kokonaan.
Visuaalisen ilmeen ollessa melkoinen pettymys audiopuoli yllättää positiivisesti. Jykevä ja tunnelmallinen musiikki on tärkeä osa peliä, sillä vaaran vaaniessa musiikki muuttuu häilyväksi ja synnyttää sopivasti pientä jännityksenpoikasta. Tulitaistelun alkaessa sävelten tempo nousee entisestään ja tekee tilanteista jopa hektisiä koitoksia. Rauhallisimmissa tilanteissa musiikkia ei ole, vaan taustalla kuuluu ympäristöstä syntyviä ääniä aina linnunlaulusta kauempana jyrähteleviin räjähdyksiin. Aseista syntyvä pauke ja ohitse kiitävät luodit ovat myös varsin mallikkaan kuuloisia, joten pelaaja todellakin tuntee olevansa keskellä jättimäistä sotatannerta. Sen verran maittavasta menosta on kyse, että mukaan on ympätty Dolby Pro Logic II -äänentoistotuki. Vaadittavien laitteiden omistajat varmasti ovatkin enemmän kuin tyytyväisiä Ghost Reconin äänipuolen antimiin.
On myönnettävä, että Tom Clancy’s Ghost Recon on todella tunnelmallinen peli. Se pitää pelaajansa koko ajan valppaana ja pärjäämiseen vaaditaan perinteisten räiskimistaitojen sijasta strategista silmää. Ikävä kyllä loistavaa tunnelmaa on pilaamassa niin monet tekijät, että itkussa on piteleminen. Sotilaiden erittäin surkea tekoäly, peliä helpottava tutka, hiukan kankeat kontrollit, köyhänpuoleinen moninpelimahdollisuus sekä vanhentunut graafinen ilme pudottavat kerta toisensa jälkeen arvosanaa yhä alemmas ja alemmas. Vaikka näistä ei hirveämmin välittäisikään ensimmäisellä läpipeluukerralla, toisella ne nyppivät jo melkoisesti – yritti tilannetta tutkailla kuinka valoisalta kannalta tahansa. Ghost Recon on jälleen yksi osoitus siitä, miten hyvänkin PC-pelin konsolikäännös voi epäonnistua pahemman kerran. Tämän pettymyksen jälkeen on vain toivottava, että piakkoin ilmestyvä Splinter Cell lunastaisi GameCuben Clancy-fanien odotukset.
