Trooppinen seikkailu ihastuttaa omilla vahvuuksillaan, vaikka lainaakin paljon Zeldalta ja Assassin’s Creediltä

Terveydeksi

Harvoin vastaan tulee yhtä värikkäitä ja positiivissävytteisiä teoksia kuin Awacebin kehittämä Tchia. Kuvitteellisiin maisemiin sijoittuva kolmannen persoonan seikkailu ammentaa kulttuuria ja varsinkin kutsuvaa luontoa Australian itäpuolella sijaitsevasta New Caledoniasta. Elämänilo, musiikki ja kaikki luonnonkappaleet niin maalla kuin meressä ovat läsnä läpi tarinan, joten on hieman jopa harmi, että käsikirjoitus sisältää jonkin verran myös synkkää, kansantarustomaista kuvastoa. Peli olisi voinut luottaa enemmän Alba: A Wildlife Adventuren tapaan parantaa maailmaa askel askeleelta.

Tchia 1.jpg

Nuori Tchia kietoutuu surulliseen tapahtumaketjuun, jossa panoksena on niin saarivaltion asukkaiden kuin myös tytön oman isän kohtalo. Kansaa riistävä Meavora kaappaa isän suoraan päähenkilön silmien edestä, mikä laukaisee jotakin hänen sisimmässään: Tchialla on kyky muuntautua eläimiksi tai esineiksi, sieluhyppiä asiasta toiseen. Taito, jonka avulla pelaaja saa kokea elämää kivenä, lintuna tai vaikkapa kookospähkinänä. Sieluhyppiminen kuluttaa energiaa, joten eri olomuodoista ei pääse nauttimaan pysyvästi, mutta apua siitä on rutkasti. Koirat kaivavat maata, kivet ovat kestäviä ja linnut – linnut esimerkiksi kakkaavat lentämisen lisäksi. Uusien kykyjensä avulla tytär lähtee pelastamaan lähimmäistään.

Kivisielu

Päähenkilön nimeä kantava teos lainailee monia elementtejä muun muassa Assassin’s Creed -sarjasta, eikä Zelda-vaikutteita voi olla huomaamatta. Tarjolla on niin valloitettavia huippuja, kerättäviä esineitä kuin kymmeniä kiinnostuksen kohteita kartalla. Tchia purjehtii paikasta toiseen auringon häikäistessä taustalla, liitelee varjolla korkeilta kukkuloilta ja kiipeilee puusta toiseen. Alussa voimat rajoittavat menoa, mutta hiljalleen kehittyvät taidot ja ominaisuudet avaavat uusia mahdollisuuksia. Vaikka taustalla on synkkä juonikuvio, pelistä jää pääasiassa mieleen tropiikin rentous ja kauneus. Tchia voi soittaa ukulelea halutessaan, ja muitakin rytmipelejä tulee vastaan tuon tuosta. Halutessaan rytmiosuudet voi pelata, tai sitten vain nauttia kuulemastaan.

Tchia 2.jpg

Vesi on myös vahvasti tarinan keskiössä, sillä matkustaminen tapahtuu pääasiassa purjeella varustetulla lautalla. Tchia kiitää tukka hulmuten läpi aallokon kohti tuntematonta, välillä tutkien pinnan alaistakin elämää. Kutsuvat koralliriutat heijastuvat kimaltelevan meren pohjassa. Satamavisiitit avaavat pikamatkustuspisteitä, joissa pystyy myös kustomoimaan lauttaansa. Nimike tarjoaa valtavasti pientä tekemistä, oli se sitten kisoja, pulmia tai löydettäviä piiloja. Onpa pelaajalla myös kamera mukanaan, jotta seikkailusta jää ikuinen muisto.

Pilke silmänkulmassa

Pelin maailma on omaleimaisen kaunis, ja sama pätee myös hahmomalleihin. Huumoria viljellään läpi tarinan, ja tekijät naureskelevat useasti pelien kliseille. Erityismaininta lisäksi autenttiselle äänimaailmalle sekä musiikeille, jotka kantavat läpi koko tunnelmallisen yksinpelin.

Tchia 4.jpg

Tchian vahvuus on lisäksi tavassa tuoda uusia asioita pelaajalle ja houkutella tutkimaan aina seuraavaa niemenkärkeä tai vedenalaista tunnelia. Itse tykästyin varsinkin aarrejahtiin, jossa paikkoja tutkitaan vinkkien perusteella. Se on kuin laaja yhdistelmä A Short Hikea, Zeldaa ja Ubisoftin kaavoihin kangistunutta sapluunaa. Harmittavasti käsikirjoitus on paketin heikoin osa-alue, sillä suuret tunteet ja ihmissuhteet eivät välity ajoittain kotisohvalle asti.

Pienistä kompuroinneistaan huolimatta Tchia on yksi alkuvuoden hauskimmista yllättäjistä ja ehdotomasti kokemisen arvoinen seikkailu. Se luottaa kulttuurin voimaan ja esittelee mieleenpainuvan miljöön. Vielä kun turha synkistely olisi jätetty Ubin peleille, ja studio olisi vain luottanut positiiviseen lähestymistapaansa. Lautalla matkaamisessa on jotain ihanan rauhoittavaa, jopa eteeristä.