Tarina sijoittuu aurinkoiseen Los Angelesiin, joka on osuvasti uudelleennimetty Hell-A -nimiseksi helvetinkaupungiksi. Evakuointiyritys epäonnistuu ja lentokoneen raunioista selviytyy pelaajan lisäksi muutama muu hahmo, jotka pysyvät mukana koko tarinan ajan. Hahmon valitsemisen ja alun tutoriaalin jälkeen avautuu mahdollisuus moninpeliin, mutta se ei tämän arvion kirjoittamisen aikaan ollut vielä saatavilla. Itse tarina on ihan kelpo, mutta ei tarjonnut kyllä tunteita suuntaan tai toiseen. Hahmoista suurin osa on yhdentekeviä tai jopa ärsyttäviä, vaikka positiivisia poikkeuksiakin on. Päällimmäisenä kokonaisuudesta mieleen jää kuitenkin lähinnä keskinkertaisuus: ei nyt ihan huono mutta ei kovin hyväkään.
Graafisesti pelinäyttämönä toimiva Hell-A näyttäytyy hieman vaihtelevalla tasolla. Pääsääntöisesti maisemat ovat huoliteltuja, mutta oma silmä kiinnittyi heti pieniin yksityiskohtiin. Mistään säteenseurannan kaltaisesta on turha haaveillakaan, sillä peilit ja muut heijastavat pinnat näyttävät pari konsolisukupolvea liian vanhoilta. Toisaalta taas ihmishahmot on onnistuttu luomaan välillä häkellyttävänkin aidonoloisiksi.
Kalifornian lämmössä
Pelimaailma koostuu erillisistä suurehkoista kentistä, joissa riittää tutkittavaa. Kaupunki on täynnä erilaisia sivutehtäviä joista saa usein palkkioksi parempia aseita tai parannuksia. Eräässä tehtävässä someinfluensseri huusi talon katolta ohjeita minulle ja halusi kuvata vuosisadan hittivideon zombien lahtaamisesta. Toisessa tehtävässä etsin avunpyytäjän kaveria kuntosalilta, joka oli täynnä steroidipumpattuja zombie-bodareita. Tekemistä ei ole mitenkään ähkyyn asti liikaa, mutta toisaalta kadonneiden ihmisten etsiminen tai kykykorttien haaliminen ei juuri innostakaan.
Puolivälissä tarinaa tapahtuu se perinteinen: pelaajan täytyy päästä toiselle puolelle kaupunkia ja tämä onnistuu tietysti vain viemäreiden kautta. Synkkään ja törkyiseen viemäristöön matkaaminen saa aikaan lähinnä silmien pyörittelyä. En tiedä miksi näitä kohtauksia jaksetaan yhä tunkea niin moneen peliin. Onneksi vastapainona tälle valtaosa muista kentistä kylpee Kalifornian auringonvalossa, ja ne ovat hyvin suunniteltuja sekä mielenkiintoisia.
Verta ja suolenpätkiä, ai että
Monipuolinen asevalikoima on yksi pelin parhaista puolista. Se tuntuu vaan yksinkertaisesti hyvältä, kun jysäyttää raskaalla lekalla zombia kalloon ja kaverin leukaluu törröttää poskesta. Aseisiin voi lisätä erilaisia muokkauksia, joilla saa parannettua esimerkiksi kestävyyttä tai nopeutta. Omiksi suosikeiksi nousi sähkövirralla paranneltu katana, jolla päät irtoavat salamannopeasti, sekä syövyttävässä hapossa uitettu jakoavain, jota käyttämällä näkee kirjaimellisesti silmiensä edessä, kun zombien iho liukenee päältä ja jäljelle jää vain verinen lihasmassa.
Aiempaa realistisempaan gorella mässäilyyn onkin panostettu uuden FLESH-systeemin avulla. Raajoja voi irrottaa teräaseella viiltäen tai pistää polvilumpiot paskaksi tylpällä ja raskaalla lekalla. Luovuuttaan saa käyttää ympäristöstä löytyvien apuvälineiden, kuten sähköjohtojen, vesilammikoiden ja bensakanistereiden avulla. Tämä tuokin kaivattua vaihtelua pelkkään aseen kanssa huitomiseen.
Dead Island 2 ei missään vaiheessa ota itseään turhan vakavasti. Se onnistuu pääosin hyvin siinä mitä se yrittääkin olla: aivotonta mätkimistä, sopivasti satiiria sekä gorella mässäilyä. Pelikokemus jäi kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi ja loppua kohden monet pikkuasiat alkoivat ärsyttämään yhä enemmän. Dead Island 2 tarjoaa kuitenkin kelvollista viihdettä muutamiksi illoiksi, kunhan odotukset pitää riittävän alhaisina.
