Lintusimulaattorin kyytiin
Maailma ihmisten jälkeen on pelottavalla tavalla kiehtova aihe, josta on tehty ainakin yksi TV-sarja. Ubisoftin tuore VR-lentely Eagle Flight ei ota suoranaisesti kantaa, miten planeetta on meistä hankkiutunut eroon, mutta yhtä kaikki patonginpurijoiden pääkaupunki on muuttunut asfalttiviidakosta ihan oikeaksi viidakoksi. Kun sudet ja karhut tappelevat, kyse ei ole jostain jengiyhteenotosta vaan kirjaimellisesti susista ja karhuista. Kirahvit kansoittavat kirkkoja (koska niissä on katto korkealla) ja ruostuvista linja-autoista on tullut mäyränpesiä.
Eagle Flight sijoittuu tähän ympäristöön ja kertoo yhden kotkanpojan tarinan: Kuinka tämä vähitellen oppii lentämään, rääkymään ja tekemään koko kaupungista oman reviirinsä. Ilmojen valtiaan silmin pelaaja pääsee kokemaan homo sapiensin hylkäämän ennen niin ylvään metropolin koko loistossaan. Mutta ei täysin ilman haasteita.
Isä- ja äitikotka valmistautuvat viemään poikasiaan lentotunnille
Kiitolinja
Eagle Flight on alkuun mekaniikaltaan hyvin yksinkertainen. Pelin päälintu liitää suoraan katseen suuntaan, ja isompia kaarroksia tehdään kallistamalla päätä vasemmalle tai oikealle. Ohjainta tarvitaan sen verran, että liipasimista joko hidastetaan tai kiihdytetään nopeutta. Täysin paikallaan kotkanpoikanen ei sentään pysty leijumaan, vaan jonkinmoisessa liikkeessä täytyy pysyä jatkuvasti. Myöhemmin kontrollisoppaan sekoitetaan myös hyökkääminen kirkaisemalla sekä vihollisia torjuva suojakenttä.
Tehtäviä on pari eri tyyppiä. Yksissä pyritään lentämään joko metrotunneleista koostuvan tai ilmassa leijuvilla renkailla merkityn radan läpi mahdollisimman nopeasti. Toisissa joko saatetaan kaveria vihamielisten taivasmaisemien läpi uuteen pesään tai muuten vain tehdään vihamielisistä korpeista ja naakoista sulkakynämateriaalia. Jokaisessa tehtävässä on aikaraja, jonka perusteella myönnetään yhdestä kolmeen tähteä. Kentän läpäisy voi olla jonkin verran haastavaa, mutta maksimipisteiden haaliminen varsinkin pelin loppupuolella vaatii jo yli-inhimillisiä taitoja.
Pöllytetään vihollislentäjää rääkymällä äänekkäästi
Eagle Flightin kartta on laaja ja yksityiskohtainen. Haastavuus syntyy tiukan aikarajan lisäksi siitä, että reiteille mahtuu runsaasti ahtaita koloja, joista läpi lentäminen vaatii tarkkuutta ja ratatuntemusta. Lisäksi pienikin osuma oksankarahkaan tai seepranjalkaan aiheuttaa törmäysilmoituksen, jota seuraa tehtävän aloittaminen alusta. Peli koettelee kärsivällisyyttä.
Tehtävien välillä voi liidellä vapaahkosti ympäri kaupunkia, keräten katoilta ja kujilta löytyviä irtosulkia. Joesta ja lammikoista voi käydä pyydystämässä pomppivia kaloja, ja tarinatehtävien lisäksi on suoriteltavissa ylimääräisiä haasteita, jotka tosin noudattavat tuttua sapluunaa.
Raikulipojat lennossa
Yksinpelin lisäksi Eagle Flight tarjoilee kilpailumoodin, jossa kaksi kolmihenkistä joukkuetta jahtaa kentälle pudotettua vuohenraatoa ja yrittää saada sen kuljetettua kotipesäänsä. Kyse on siis eräänlaisesta lipunryöstöstä.
Olisi kiva, jos vastustajan puolella olisi toinenkin pelaaja
Vaikka ajatus on kiva, niin käytännössä kohdataan sama ongelma kuin RIGSissä: VR-lasit omistavien määrä ei huimaa päätä, ja pelin on hankkinut vain murto-osa näistä. Täyttä aulaa ei ihan tuosta vain tule vastaan. Kisaaminen kahdella yhtä vastaan ei ole kovin viihdyttävää kenenkään osalta.
Parhaimmillaan moninpeli on kuitenkin hubaa, ja sen voi olettaa tarjoavan ihan taktistakin kikkailua, jos joukkue kommunikoi keskenään. Monipuolinen kartta ja yksinkertaiset mutta erittäin toimivat kontrollit tuovat mukavan säväyksen räiskinnöistä tuttuun pelimuotoon.
Uhrilammas odottaa noutajaa
Kotkanpoikii, ilman siipii
Ehkä teemastaan ja miljööstään johtuen Eagle Flight muistuttaa tunnelmaltaan kummallisempaa ja kökömpää Tokyo Junglea, jossa kiinanpalatsikoira syö rottweilereita ja nousee ihmisettömän Tokion kuninkaaksi. Nyt kyseessä on kuitenkin lähes täysihintainen paketti, joka hyödyntää uusinta teknologiaa ja tarjoaa innostuneille haastetta pitkäksi aikaa. Innostuminen tosin vaatii kärsivällisyyttä, koska vaikeustaso nousee täydellisyyttä tavoiteltaessa brutaaliksi.
Yllättävintä Eagle Flightissa on se, että sillä olisi potentiaalia nousta vatsanväännätyskilpailussa komeasti kärkeen, mutta Ubisoftilla on harjoitettu jonkinlaista mustaa magiaa, jonka ansiosta peli ei ainakaan itselleni aiheuttanut käytännössä minkäänlaista pahoinvointia. Tästä voidaan varmasti kiittää ruudun alalaidassa komeilevaa linnunnokkaa sekä tiukoissa käännöksissä näkökenttää kutistavaa maskia. Vastaava tekniikka tuntui tekevän myös RIGSin pelaamisesta miellyttävämpää, joten ilmeisesti VR-pahoinvoinnin lievittämiseen on löydetty toimivia ratkaisuja.
Tornin huipulle ilman vatsanväänteitä
Teknisestä laadukkuudestaan huolimatta Eagle Flight on vähän tylsä. Se alkaa nopeasti toistaa itseään, ja yhdestä virheestä rajusti rankaiseviksi sen kisailut ovat paikoitellen turhankin pitkiä. Toisaalta pelin puolustukseksi on sanottava, että virheistä sain syyttää vain itseäni, heikoista kontrolleista ne eivät johtuneet. Mutta silti olen nopeasti turhautuvaa sorttia, joten tämä ei ole ihan minun pelini.
Moninpeliä taas hakkaisin mielelläni tosi paljon enemmänkin, mutta vajailla joukkueilla siitä katoaa hohto turhan nopeasti. En mielelläni heittäisi kirvestä ihan vielä kaivoon, mutta jotenkin alkaa pelottaa, että online-seuraa ei VR-peleihin tämän sukupolven aikana ole kovasti odotettavissa. Sony, pankaa Eagle Flight jakoon PS-plussassa, niin sen ympärille voisi syntyä hyvinkin innostunut yhteisö!
