Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta, kun kotimainen Remedy-studio perustettiin Espoossa Samuli Syvähuokon aloitteesta. Yhtiön alkutaival oli juuri niin koruton kuin voi mielikuvissa olettaakin: pelitalon ensimmäiset askeleet otettiin Syvähuokon vanhempien autotallissa, eikä palkkaa ollut varaa maksaa.
Remedy onnistui kuitenkin ensimmäisen pelinsä kanssa sen verran hyvin, että silloinen Apogee (myöh. 3D Realms) halusi julkaista heidän Highspeed-teoksensa, kunhan siihen saataisiin aseet mukaan. Näin ollen tuotos koki viimeisen muodonmuutoksensa, sai nimekseen Death Rally myyden lähteistä riippuen 90 000–100 000 kappaletta. Sen turvin lähdettiin kehittämään kolmea projektia, joista kaikki muut paitsi Max Payne saivat kirveestä, ja kaikkien tuntema räiskintä valmistui värikkäiden vaiheiden jälkeen vuonna 2001. Loppu on historiaa.
Pikakelauksella loppuvuoteen 2021: Remedy-fanien rukouksiin vastattiin Geoff Keighleyn luotsaamassa The Game Awards -gaalassa, kun lavalla paljastettiin Alan Wake 2 (arvostelu), yli vuosikymmen edeltäjänsä julkaisun jälkeen. Studion luova johtaja Sami Järvi (kansainväliseltä taiteilijanimeltään Sam Lake) kertoili kuulumisiaan hymyssä suin paikan päällä, muttei paljastanut vielä oikein mitään konkreettista itse teoksesta. Hymyn ymmärtää, sillä kukapa olisi silloin arvannut millainen megaeepos sieltä tuleekaan.
Viimeinen aikahyppy kolme vuotta eteenpäin: aiemmista puheistaan huolimatta Remedy julkaisi Alan Wake 2:sta hyllyversion noin vuosi alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen, jonka mukana ovat molemmat lisärit eli Night Springs (arvostelu) sekä The Lake House (arvostelu). Allekirjoittanut painoi osta-nappia aika lailla välittömästi, kun tämä fyysinen kappale varmistui, ja nyt muutamaa kuukautta myöhemmin olen saanut reissuni päätökseen sekä pääseikkailun että lisureiden kanssa.
Ja voi herran pieksut, kyllä kannatti istua sohvan reunalla melkein 30 tuntia. Kauneusvirheistään huolimatta Alan Wake 2 ei ole merkittävä multimediateos pelkästään kotimaisella mittapuulla, se on sitä myös maailmanlaajuisesti.
Bright Falls, olet yhtä kaunis kuin ennenkin
Varoitus: tästä eteenpäin luvassa on jonkin verran enimmäkseen pelin alkuun painottuvia juonispoilereita, joten luethan omalla vastuulla!
Jo ensihetkistään lähtien Alan Wake 2 hämmentää pelaajaa reippain pyöräytyksin: peli alkaa Alanin (jolla on jostain syystä hohtava reikä otsassaan) monologilla. Seuraavaksi alaston (ja pelaajan ohjastama) mies – joka selkeästi on joku muu kuin Wake – kömpii ylös ensimmäisestä osasta tutun Cauldron-järven syövereistä, eikä aikaakaan, kun herra kokee loppunsa ritualistisen murhan saattelemana. Samalla päättyy nakuilu, sillä seuraavaksi päästään seuraamaan tarinan todellisia päähenkilöitä.
Tarina jatkuu, kun FBI-agenttikaksikko Saga Anderson (Melanie Liburd) ja kummallisen tutulta näyttävä Alex Casey (Järvi/James McCaffrey) saapuvat Bright Fallsin kaupunkiin tutkimaan ritualististen murhien sarjaa, joiden tekijäksi epäillään mystistä puukulttia (Cult of the Tree). Tutkinta aloitetaan viimeisimmästä uhrista, eli alastomasta miehestä, jota pelaaja on ohjastanut vain hetkeä aiemmin. Vainaja on entinen FBI-agentti Robert Nightingale (Geralt Rivialaisen äänenä tunnettu Doug Cockle), minkä lisäksi soppaa hämmentävät entisestään läheltä löytyvät käsikirjoitussivut, jotka ilmeisesti ennustavat tulevaisuuden tapahtumia.
Aikansa tutkittuaan Saga ja Alex vievät vainajan ruumiinavaukseen paikalliselle sheriffiasemalle, ja sitten alkaa tapahtua. Kesken ruhon pällistelyn Nightingalen ruumis herää eloon, ja tulitaistelun jälkeen elävä kuollut herra häipyy takaisin Bright Fallsin metsiin. Miehen jäljet johtavat jonkinlaiseen liittämiskohtaan, jossa todellisuus ja sen ulkopuolella oleva pimeä paikka (The Dark Place) kohtaavat. Kauhunsekaisten vaiheiden jälkeen Nightingale pääsee tällä kertaa lopullisesti hengestään, kun Saga ja hän taistelevat toisen erän maaliin.
Yöllisen mähinän jälkeen sarastaa taas aamu, ja 13 vuotta sitten Cauldron-järveen hukkunut kirjailija Alan Wake huuhtoutuu yllättäen rantaan. Mies vaikuttaa olevan kunnossa, mutta hän varoittaa ensitöikseen riivatusta herra Scratchista, jolla on samat kasvot kuin hänellä. Lopulta Saga ja Casey vievät Alanin kuulusteltavaksi, ja läpikäytävää riittää. Kuten ensiosassa, pimeyttä ja sen kätyreitä vastaan taistellaan taskulampun ja pyssyjen voimin. Alan Wake 2 antaa pelaajan kuitenkin tutkia ja fiilistellä ympäristöä yllättävän kauan, ennen kuin ammutaan ensimmäistäkään laukausta ja on todettava, että tarinankerronnan ohella fiilistely ja tutkiminen ovat ehdottomasti pelin parhaimpia puolia. Avausepisodit nappaavat pelaajan otteeseensa tiukalla puristuksella, eikä se hellitä ennen kuin lopputekstit rullaavat ruudulla.
Tapahtui siellä, tapahtui tuolla, tapahtui kaikkialla
Nightingale-seikkailun jälkeen Alan Wake 2 paljastaa seuraavan tarinankerronnallisen koukkunsa: Sagalla ja Alanilla on kummallakin noin kymmenen jaksoa, joita voi pelata haluamallaan tavalla joko vuorotellen tai vaikkapa kirjailijan meiningit ensin. Itse suosittelen kuitenkin vuorottelua, jotta unohdusta ei pääse syntymään.
Siinä missä Saga jatkaa selvitystyötään Bright Fallsissa, sijoittuvat Alanin seikkailut New Yorkiin verrattain pienelle alueelle, jossa yritetään muodostaa palasia liittyen Alanin menneisyyteen ja siihen, miten hän on pysynyt hengissä pimeässä paikassa. Kauhufiilis on onnistuttu vangitsemaan erinomaisesti myös kaupunkisamoiluun, minkä lisäksi Remedy pääsee pitkästä aikaa harrastamaan Max Payne -tyylistä noir-kerrontaa, ja näitä pätkiä tähdittää Alex Casey James McCaffreyn hunajaisella raspilla höystettynä. Ai niin, mainitsinko jo, että Casey esiintyy FBI-etsivähahmona Alanin kirjoissakin?
Avaamatta koko logiikkaa, Alanin on siis kirjoitettava itsensä ja läheisensä ulos karmaisevasta kauhutarinasta, jonka alkuperäinen loppu on kaikkea muuta kuin onnellinen. Juoni on täynnä vinksahtavia käänteitä ja vinkeää metakerrontaa, joka kaiken kukkuraksi yhdistää Remedyn muut pelit (kyllä, myös Quantum Breakin) osaksi universumia, lukuisten Suomi-viittausten saattelemana. Olen pureskellut kaikkea näkemääni jo monta päivää, ja omat aivoni pursuavat teorioita maailman logiikasta. Onhan se eittämättä hyvä merkki mediatuotteesta, jos läpäisyn jälkeen tekee mieli vain imeä enemmän ja enemmän tietoa näkemäänsä liittyen.
Ysärin kirous on nykypäivän siunaus
Yksi ehdottomia suosikkijuttujani Alan Wake 2:ssa on tapa, millä aitojen näyttelijöiden tekemiä videopätkiä hyödynnetään tarinankerronnassa. Välillä pelikuva ja oikeat ihmiset näkyvät limittäin eräänlaisina harhoina, ja tätä tapaa hyödynnetään paljon sekä ennen kaikkea onnistuneesti. Remedyn edellinen seikkailu Control (arvostelu) kokeili tekniikan parissa siipiään ensi kertaa, ja nyt studio tuntuu masteroineen toden teolla tasapainon näiden kahden välillä.
Näyttelemisen ja pätkien ohjauksen laatua on myös pakko ihailla: muun muassa Järvi ja McCaffrey, Waken roolissa nähtävä Ilkka Villi ja äänenä kuultava Matthew Porretta, Ahti-talonmiehen roolin uusiva ja "ahtismeja" entistä enemmän viljelevä Martti Suosalo sekä Koskelan veljeksiä näyttelevä Peter Franzén pistävät parastaan kehiin. Ysäriltä tuttujen FMV-ripuleiden tapaista laatua ei tarvitse siis todellakaan pelätä. Järven vision ohella osasyy on varmasti se, että elokuvallisten osuuksien tekoon on palkattu kokonaan oma ryhmänsä. Omasta mielestäni Remedy on löytänyt tarinankerrontaan sellaisen reseptin, jota sopisi hyödyntää tulevissakin nimikkeissä, ja onkin mielenkiintoista nähdä miten budjetin rajat määrittävät jatkossa studion pelejä.
Olisi nimittäin vallan ihanaa nähdä Remedy-peleissä jatkossakin minimusikaaleja, ja kuten Herald of Darkness -biisi osoitti, kansa (allekirjoittanut mukaan lukien) rakastaa tällaista hulluutta.
Rokkaa kuin Ahti and the Janitors
Audiovisuaalisesti Alan Wake 2 on huikeaa työtä: Northlight-pelimoottori näyttää voimaansa esimerkiksi valaistuksen, varjojen ja hahmomallien suhteen. Remedyn ”hovisäveltäjänä” tunnettu Petri Alanko on puolestaan luonut erinomaisen musiikkimaiseman peliin, joka yhdessä hyytävän äänimaailman kanssa pitää tunnelman katossa läpi seikkailun ajan. Lisäksi useat kotimaiset artistit Poets of the Fallin johdolla ovat luoneet tukun loistavia biisejä tukemaan teoksen tarinankerrontaa erilaisissa kohdissa ja jopa episodien väleissä.
Kaikki yllä mainittu pätee pääseikkailun ohella ladattavaan lisäsisältöön, eli erinomaiseen Night Springsiin sekä entistä enemmän kauhuun keskittyvään The Lake Houseen. Jos näistä pitäisi valita, on Night Springs ikimuistoisempi kokonaisuus. Sen kolme lyhyempää episodia esittelevät kukin eri päähenkilön, joissa omat fiilikseni vaihtelivat huvittuneesta pelkotiloihin. Näistä erityisesti ensimmäinen eli Number One Fan on niin vinksahtanut ja hulvaton, että Remedyn kynäniekkojen soisi kokeilevan siipiään komedian saralla laajemminkin.
Molemmat lisurit voi nyt tuoreimpien päivitysten myötä kokea lennosta seikkailun aikana. Suosittelen ehdottomasti nämä pelaamaan, sillä ne tuovat aidosti paljon syvyyttä alkuperäiseen draamankaareen.
Ei timanttia ilman kolhuja
Niin hyvä kuin Alan Wake 2 onkin, on siinä muutama kauneusvirhe, joihin törmätessäni meinasi välillä vähän suututtaa. Pelottavuus ei ole kuitenkaan yksi niistä, ja täten rohkaisenkin normaalisti kauhupelejä välttelevää kokeilemaan rohkeasti kirjailijan ja FBI-agenttien edesottamuksia.
Yksi harmittavammista miinuksista on tutkimisen teennäinen vaikeuttaminen. Molemmissa tapahtumapaikoissa on useita alueita, joihin ei pääse ensimmäisellä kerralla. Niihin palaaminen on kuitenkin tehty rasittavaksi, sillä viholliset uusiutuvat tuttuihin paikkoihin tasaisin väliajoin. Tulitaistelut eivät ole pelin parasta antia, ja koska resursseja ei varsinaisesti viljellä liiaksi asti, puuttuu kaiken keräämisestä tarvittava palkitsevuus. Paukuttelun kankeudesta hyvä esimerkki on ”eräs Bright Fallsin metsässä tapahtuva keikkakohta”, jossa vihollisia virtaa niskaan ennennäkemätöntä tahtia. Liian pitkään kestävän aselatausanimaation sekä kankean väistelyn johdosta upeaksi spektaakkeliksi tarkoitettu osuus taantuu rasittavaksi pakkopullaksi.
Astetta lyhyempiä miinuksia ovat paikka paikoin melko sokkeloiset alueet erityisesti New Yorkissa valon kanssa kikkaillessa sekä todella arvaamattomasti käyttäytyvät sudet, joihin osuminen on joka kerta vähän arpapeliä, koska niiden liikkeet ovat animaatioita myöten vähintäänkin epämääräisiä. Kolmas isosti mielipiteitä jakava aspekti ovat tehokeinona käytettävät hyppysäikyt, joita viljellään välillä liiaksi asti, vaikka visuaalisesti ja tarinallisesti ne ovat toki perusteltuja ja näyttäviä. Liika on kuitenkin liikaa.
Kritiikkikalikka kapsahtaa osittain myös tarinan lopetukseen. Sinällään ymmärrän, että asioita on haluttu jättää auki ja tavallaan roikkumaan jättäminen sopii kerronnalliseen tyyliin. Lisäksi on pakko kehua Remedyn tapaa selittää eräänlaisena New Game Plus -moodina toimivan The Final Draft -uusintakierroksen logiikka pelaajalle, sillä käytännössä studiot eivät yleensä tätä vaivaa näe. Pidennetyn lopun saa kuitenkin valitettavasti auki vain kokonaisen läpipeluun jälkeen, ja on mielestäni kohtuutonta odottaa pelaajalta 20–30 tunnin uusintakierrosta uuden lopun ja alun sekä muutaman pikkujutun tähden. Tässä tilanteessa olisi ollut tarpeellinen kädenojennus pelaajaa kohtaan tuoda uusi loppu helpommin saataville.
Tätä lisää, kiitos
Vioistaan huolimatta en muista, milloin olisin viimeksi istunut telkkarin ääressä yhtä liimattuna kuin Alan Wake 2:n kanssa. Tämä kotimainen ja mielikuvituksellinen multimediateos kutitteli omaa sieluani juuri oikeista paikoista, ja on pakko nostaa isoa silinterihattua koko Remedyn jengille. Kuten kaikki tietävät, studio ei tälläkään hetkellä lepää laakereillaan, vaan tulossa ovat muun muassa Control 2, FBC Firebreak -moninpeliräiskintä sekä ensimmäisen ja toisen Max Paynen yhdistävä uusversiopaketti.
On aika nostaa Ahma-olut ja jäädä odottelemaan seuraavaa teosta. Kippis!
Lisää aiheesta:
- Blogi: Alan Waken ja Max Paynen paluut ovat kieltämättä kova juttu, mutta muistaako joku vielä Quantum Breakin?
- Maistuisiko Alan Wake 2 -olut? Tornion Panimo panee pohjoisessa Ahma-kaljaa
- Remedyn Sam Lake ehdolla parhaasta sivuosasta BAFTA Games Awardseissa – Alan Wake 2 keräsi muitakin ehdokkuuksia kahmalokaupalla
- Blogi: Koin juuri yhden parhaista kohtauksista videopeleissä vuosiin/ikinä – voi kun en olisi spoilaantunut siitä etukäteen
- Blogi: Viime yön The Game Awards -tapahtumassa oli (etenkin kotimaisin silmin) yksi selkeä kohokohta, joka sai melkeinpä liikuttumaan
