Need for Speed Carbon

Need for Speed Carbon ilmestyi muilla alustoilla ja on arvosteltu PS2:lla jo viime vuonna, joten tässä tekstissä keskitytään lähinnä PS3-versiossa nähtäviin parannuksiin.

NFS-sarjan viimeisin inkarnaatio saattoi saada PS2:n köhimään, ja koko pelistä jäikin enemmän halvan käännöksen jälkimaku. Suurimmat kehityspanokset pannaan nykyään uuden sukupolven konsolien tarjonnan parantamiseen, joten ymmärrettävästi nuhapumput saavat tyytyä rippeisiin. Carbon oli kuitenkin hauska peli, jonka parhaat ominaisuudet – tiimikaverit ja kanjoniajot – toimivat ihan yhtä hyvin, vaikka tehot eivät täysin riitäkään kaikkien graafisten yksityiskohtien nykimättömään esittämiseen. Näin luulin.

Koska olin varautunut arvioimaan pelkästään graafisesti ehostetun next-gen-raapaisun jo aiemmin läpikolutusta pelistä, onnistui PS3:n versio yllättämään ainakin hiukan positiivisesti.

Lisävauhdin kaipuuta

Okei, kyllähän näkyvin osa PS3- ja PS2-pelien eroissa pakostikin liittyy grafiikkaan. 720p-kuva on jo lähtökohtaisesti tarkempi kuin mihin PS2 pystyy edes parhaana päivänään myötätuulella, lisäksi yksityiskohtia on enemmän ja ruudunpäivitys sulavampaa. Oliko joku yllättynyt?

Sen sijaan heti näiden jälkeen silmään osunut seikka oli hiukan yllättävä: kilpailuissa osallistujia on neljän sijaan kahdeksan. Ymmärrettävää, sillä tuplamäärä kilpailijoita vaatii enemmän tehoa tekoälyn pyörittämiseen, eikä useampia autojakaan ruudulle ilmaiseksi piirretä. Toisaalta kuminauhakuskit huijaavat PS3:lla pahemmin kuin dinosauruskonsolilla, ja suurinta osaa kilpailijoista nähdään joka tapauksessa vain lähtösuoralla. Vaikuttaa siis peli-iloon suunnilleen yhtä paljon kuin DVD-kansien vaihtaminen BluRay-koteloon.

Seuraava havaittava parannus on jo oikeasti arvokas: ajaminen on helpompaa. Radan näkee tarkemmin ja kauemmas ja ruutu päivittyy jatkuvasti tasaisella nopeudella. Ajolinjat on siksi mahdollista arvioida paremmin ja auto reagoi ohjausliikkeisiin viiveettä. Myös fysiikkamoottoria on hiukan viilattu, sillä esimerkiksi puistojen läpi ajaessa ajokin liikkeistä huomaa heti, jos toisen puolen renkaat ajautuvat nurmikolle.

Käsikirjoita kerran, aja millä haluat

Need for Speed Carbonin tarinaosuus on sisällöllisesti täysin sama peli kuin muillakin alustoilla: sankari saapuu Carbon Canyoniin, saa kaveriltaan uuden auton ja lähtee valloittamaan katuja. Pyssyjen sijaan kulmakunnan kuninkuus ratkaistaan peltilehmillä, joten vain hyvin ajamalla voi voittaa rahaa ja lääniä. Tarpeeksi paljon kortteleita kaappaamalla lunastetaan oikeus päihittää piirikunnan pomo kanjonikisassa. Lopulta koko kaupunki on polvillaan ja peli voitettu. Bailataan!

Tarina on pöhkö, mutta se kantaa autopeliä sen verran mitä tarvitsee. Penelopecruzmaisen kaunis Emmanuelle Vaugier ja uudesta Galacticasta tuttu Tahmoh Penikett ylinäyttelevät hiukan vähemmän kuin kollegansa. Välivideoiden lisäksi näyttelijätaidetta pääsee ihailemaan kisojen aikana, kun päävihollisten pärstä saattaa pongahtaa yläkulmaan kuvastamaan lyhyenä videona tämän tuntemuksia. Muutamasta irvistyksestä ja vahingoniloisesta naurahduksesta koostuva kirjasto on nopeasti nähty, minkä jälkeen ominaisuus lähinnä ärsyttää.

Kuka sitä nyt yksin pelaa?

Mihin PS2-versio päättyi, siitä PS3:lla hupi vasta alkaa. Tarina on hyvä keino tutustua ratoihin, niiden suoriin ja mutkiin, mutta ennen kaikkea niiden oikopolkuihin. Tyhmien, mutta pienellä huijauksella pärjäävien tietokonekuskien sijaan mittaa kannattaakin lähteä ottamaan oikeista ihmisistä, joita löytyy verkon päästä oikeastaan aina. Verkkopelin jääminen pois paketista oli merkittävä puute pikkupleikkarilla, mutta tässä versiossa tekemistä riittää.

Tärkeintähän tietysti on, että pääsee ajamaan kilpaa oikeiden ihmisten kanssa. Kaikkien yksinpelistä löytyvien kisamuotojen lisäksi moninpelistä löytyy pari erikoisuutta. Pudotusajosta kehitetyssä variaatiossa rataa ajetaan ympäri, ja jokaisen kierroksen jälkeen viimeinen kisassa mukana oleva pelaaja putoaa pelistä ja muuttuu poliisiksi. Poliisit voivat kerätä pisteitä täräyttelemällä vielä kilpaa ajavia kylkeen. Toinen erikoisuus on autohippa, jossa yksi pelaajista on kaahari ja loput ovat poliiseja. Kun kaahari saadaan pysäytettyä, joku poliiseista muuttuu kaahariksi, jota muut alkavat jahdata. Pisimpään kaaharina aikaansa viettänyt pelaaja voittaa.

Yksinpelin tapaan myös moninpelissä parasta antia ovat kanjoniajot. Näitä voi tietysti ihan mielikseen pelata jaetulla ruudulla, mutta jos halukasta kaveria ei ole lähimaastossa, voi seuraa kalastella verkosta. Vastustajina ihmiskuskit ovat aina tietokonetta parempia kahdesta syystä: ihmiset eivät saa epäreilua tasoitusta, ja he voivat tehdä virheitä. Kanjonikisoissa kannattaa rypistää täysillä loppuun asti, sillä oli tilanne viimeisiin mutkiin tullessa mikä tahansa, aina se kaveri voi hätäpäissään täräyttää kalliolta alas.

Verkkopeli kyllä kärsii pienistä teknisistä ongelmista. Auringonpilkuista riippuen vastustajat nykivät enemmän tai vähemmän ja aika ajoin näyttävät ajavan katollaan. Vika on kuitenkin enemmän kosmeettinen eikä vaikuta kilpailun voittajaan, on itsestä kiinni pitääkö tätä ärsyttävänä, hupaisana vai täysin merkityksettömänä ilmiönä. Itse en ole laadukkaita verkkopelejä vielä niin paljon pelannut, että osaisin moisesta juiliintua, mutta laadukkaampia toteutuksia löytyy muista peleistä (lue: Motorstorm).

Maailmanranking

Jos moninpeli ottaa helposti pumpun päälle, voi omaa paremmuuttaan silti yrittää todistaa muulle maailmalle. Kaikkia tarinapuolen kisoja maailman tappiin asti hieromalla saa omaa suoritusta parennettua vielä sen yhden sadasosan, ja oman sijoituksen näkee aina EA:n palvelimelle tallennetuilta listoilta.

Pidin NFS:Carbonista jo PS2:lla, ja PS3:lla pidin siitä vielä hiukan enemmän. Parantunut ajettavuus, uuden sukupolven grafiikka ja äänimaailma sekä sisältörikas verkkopeli nostavat numeroa helposti pykälällä. Videoarvostelun lopussa totesin, että peli kannattaisi mieluummin hankkia Xbox360:lle. Nyt voisin lisätä, että myös PS3-versio on hankkimisen arvoinen, ehkä jopa siinä tapauksessa, että PS2-peli löytyy jo.