Fable II

Lionhead Studiosin Peter Molyneux on yksi pelialan tunnetuimmista henkilöistä. Hänen ansionsa ovat kiistattomat, mutta monien mielestä miehen parhaat päivät on jo nähty. Kritiikki kävi kuumimmillaan vuoden 2004 syksyllä, kun kauan odotettu Fable julkaistiin Xboxille. Molyneux ja hänen suuri suunsa tuomittiin useissa piireissä armotta. Myöhemmin hän suostui pyytämään anteeksi suuria puheitaan, eikä jatko-osaa ole kuurattu samanlaisella hypetyksellä. Syytä olisi ehkä ollut – Fable II on nimittäin erinomaisen viihdyttävä rooliseikkailu.

Fable II sijoittuu ensimmäisestä osasta tuttuun Albionin maailmaan, joka on muuttunut sitten viime visiitin. Vuosisatojen aikana sankarit ja taikuus elävät enää legendoissa, eivätkä lapsetkaan anna arvoa moiselle hapatukselle. Bowerstonen-kaupungin köyhimmillä kulmilla odottaa kuitenkin uusi sankari. Pelaaja ottaa hahmon haltuunsa hänen lapsuudessaan, joka toimii kevyenä opastuksena pelimaailmaan. Seikkailu pääsee käynnistymään kunnolla tarinan siirtyessä nopeasti nuoruusvuosiin, kun pakolliset esittelyt on hoidettu pois alta.

Pelaajan eteen avautuu sadunomainen maailma, joka on rajattu tiukasti tutkittaviin alueisiin. Lataustaukojen erottamat alueet saattavat olla kaukanakin toisistaan, joten pelimaailmasta ei pääse syntymään kovin yhtenäistä kuvaa. Lisäksi pelaaja voi matkustaa hetkessä Albionin laidalta toiselle silmänräpäyksessä hyödyntämällä pikamatkustustoimintoa. Ympäristön tutkimista rajoitetaan usein pakottamalla pelaaja etenemään putkessa, sillä hahmo ei osaa hypätä kuin ennakkoon määrätyissä paikoissa, mutta toisaalta myös metsissä ja niityillä päästään kirmaamaan. Albionin taika ei piile avoimuudessa tai laajuudessa vaan sen lämminhenkisessä tunnelmassa. Yksityiskohtaiset ympäristöt ovat eloisan värikkäitä. Iltaisin metsäteitä valaisevat lyhdyt ja kuunvalo, kun taas aamuisin voi nähdä auringonvalon siivilöityvän oksien välistä ruohomatolle.

Pelimaailman suunnittelu hakee selvästi inspiraatiota vanhasta eurooppalaisesta kulttuurista, sillä sama ilmiö on havaittavissa äänipuolella. Ääninäyttelijät lausuvat englantinsa tyylikkään brittiläisesti, mikä istuu hyvin pelin henkeen. Taustamusiikki on fantasiaseikkailuille ominaista tunnelmointia, joka äityy kuumottamaan korvia sopivasti toiminnan mukana. Vaikka Fable II ei olekaan markkinoiden teknisesti edistynein tuotos, audiovisuaalinen kokonaisuus rakoilee aniharvoin. Ainoastaan ainaiset lataustauot ja kankeat valikot pakottavat palaamaan todellisuuteen.

Enimmäkseen harmiton

Pelin juurista kielivät myös viholliset, joiden joukosta voi helposti huomata vastineet fantasiapelien arkkityypeille, joista jokaista on kuitenkin muokattu omaperäisemmäksi. Örkkejä vastaavat Hobbet ovat huvittavia pirulaisia, jotka käyvät räyhäten porukalla päälle. Pienen selkäsaunan jälkeen ne kuitenkin kaatuilevat omiin jalkoihinsa juostessaan karkuun. Piruparoilla on päällään vieläpä mitä kummallisimpia vaatekappaleita: yksi on pukenut ylleen mekon, kun toinen vetänyt päähänsä ämpärin. Vastaavasti synkimmät olennot ja ympäristöt huokuvat pahuutta, mutta ahdistaviksi niitä ei voi kuvailla. Pelimaailmasta ei puutu väkivaltaa, sillä pelaaja voi halutessaan pudottaa viholliselta pään tai seivästää kaatuneet vainolaiset veriroiskeiden saattelemana. Tunnelma muistuttaa onnistuneesti hyvää vanhan ajan satua.

Samanlainen brittiläinen suunnittelu paistaa läpi hahmoista ja huumorista. Vaikka pelaajaa ei koskaan yritetä tappaa nauruun, saa seikkailun aikana silti jatkuvasti hihitellä mielessään mitä huvittavimmille yksityiskohdille. Asenne näkyy lisäksi tavallisille tallaajille suunnatussa suunnittelussa. Pelaajaa ei haluta turhauttaa liian kovaan vaikeustasoon, joten sankari ei voi kuolla taisteluissa. Energiapalkin tyhjentyessä hahmo kaatuu maahan vain noustakseen pian takaisin ylös. Täysin ilmaiseksi kuolemasta ei silti selvitä, sillä varovaisuuteen kannustetaan antamalla hahmolle arpia ja napsimalla pois kokemuspisteitä. Käytännössä ratkaisu toimii erittäin hyvin. Huumori ja pelaajaystävällinen suunnittelu takaavat, että Fable II:een ei turhaudu helpolla. Seikkailujen parissa vierähtääkin helposti useita tunteja putkeen. Albionin maailmaan palaa aina hymyssä suin.

Tunnelmaa luo myös pelaajan rinnalla uskollisesti kirmaava koira. Suloisen eläimen asettaminen julmaan maailmaan kaikkien pahojen voimien kiusattavaksi tuntuu suorastaan epäreilulta, joten tunsin eläinrakkaana ihmisenä piston sydämessäni joka kerta, kun karvaturriani kohdeltiin kaltoin. Eihän sydäntäsärkevästi uikuttavaa elikkoa voi jättää huomiotta. Koiralla on roolinsa tarinassa, mutta kauhean vahvaa sidettä pelaajan ja virtuaali-Turren välille ei pääse syntymään. Toisaalta kehittäjät eivät ole sortuneet herkän asian kanssa mahdottomiin mauttomuuksiin. Elukalla on suurempi merkitys pelimekaniikassa, sillä hauva osaa varoittaa ympäristössä vaanivista vaaroista ja kertoa maastoon kätketyistä aarteista.

Kirvestä ja kapinaa

Toimintaroolipeleissä suuri osa ajasta kuluu taistellen, joten eheä kokonaisuus vaatii sujuvaa toimintaa täytteekseen. Kehittäjät ovat tällä kertaa kiinnittäneet taistelujärjestelmän nyansseihin kiitettävästi huomiota, vaikka se vaikuttaakin ensisilmäyksellä varsin yksinkertaisilta. Peli valitsee automaattisesti kohteen, jota voi kurmottaa miekalla, ampuma-aseilla tai magian voimalla. Jokaiselle kolmesta toiminnosta on varattu käytettäväksi yksi nappi. Aluksi toiminta koostuu pelkistetystä mättämisestä, sillä sankari osaa vain perusliikkeitä ja taikoja, mutta toiminta kehittyy hahmon mukana.

Tapetuista vihollisista irtoaa nimittäin kokemuspisteitä, joilla voi kehittää jotakin taistelun kolmesta osa-alueesta. Pidemmälle edennyt sankari osaa torjua vihollisten lyönnit ja tehdä vastaiskuja sekä viskoa entistä isompia tulipalloja. Taiat on jaettu viiteen tasoon, joista joista jokaiselle on varattu yksi paikka. Hahmo alkaa kerätä voimiaan B-nappia pohjassa pitämällä: mitä pidempään nappia pitää pohjassa, sitä korkeamman tason taian saa käyttöönsä. Magian voi kohdistaa joko yhteen kohteeseen tai ympäristöön, jolloin ne kurmottavat kaikkia tarpeeksi lähelle uskaltautuvia vihollisia. Erillisiä taikapisteitä ei ole, joten loitsuja voi viskoa niin paljon kuin ehtii.

Miekasta magiaan tai pistooliin vaihtaminen onnistuu ilman kummempia kikkailuja, joten toimintaa voi näin rikastaa oman tahtonsa mukaan eikä kyllästyminen iske helpolla. Parhaimmillaan taistelut ovat todella tyylikästä katsottavaa, kun sankari niittää aluksi kirveellä joukon rosmoja turpeeseen ja viimeistelee urotyön napsimalla viholliset tyylikkäillä kertalaukauksilla kuin paraskin lännensankari konsanaan. Lopullinen silaus viihdyttäville taisteluille saadaan niiden fyysisyyden ansiosta. Voimakkaimmat iskut lennättävät vihollisia kaaressa muhkeiden äänitehosteiden saattelemana. Onnistuneista osumista nautiskellaan hidastusten avulla rikkomatta kuitenkaan liikaa toiminnan virtausta, vaikka peli tapaa usein tyylitellä väärällä hetkellä. Hauskoina yksityiskohtina vastustajansa voi työntää alas pohjattomaan kuiluun tai runtata seinää vasten, mikäli ympäristö näin sallii.

Ympäristön interaktiivisuutta lisäämällä taisteluista olisi voinut kehittää vieläkin mielenkiintoisempia. Lisäksi yksinkertaisella kohdistusjärjestelmällä on haittapuolensa. Jos vastaan sattuu yksi isompi pahis ja hänen kätyreitänsä, voi pelaajalla olla vaikeuksia saada haluttu vihollinen tähtäimeensä. Päällimmäisenä taisteluista jää kuitenkin mieleen niiden viihdyttävyys ja sujuvuus.

Elämä kuin konvehtirasia

Fablen tunnetuin piirre on taistelujen sijaan hiekkalaatikkomainen puuhastelu virtuaalitodellisuudessa. Lupaus avoimesta maailmasta lunastetaan tällä kertaa huomattavasti onnistuneemmin. Pelaajalle tyrkytetään heti alusta lähtien valintoja, jotka vaikuttavat yllättävän paljon tuleviin tapahtumiin. Todelliset erot kahden vaihtoehdon väillä huomaa selvemmin vasta toisella läpipeluukerralla. Keskusteluihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa myöntymistä tai kieltäytymistä kummemmin, joten Mass Effectin aktiivisia vuoropuheluja tulee ikävä. Kehnohkon tarinan ja kerronnan takia useat käännekohdat jäävät turhan laimeiksi, kun hahmoihin ei ole päässyt kiintymään. Pelin kevytkenkäisyydestä johtuu, että pelaajan ei tarvitse pahemmin valintoja tehdessään tutkiskella sisintään. Sekaan mahtuu tosin joitakin onnistuneita poikkeuksia.

Erilaisten mahdollisuuksien ansiosta Fable II:sta ei lopu tekeminen kesken. Hyvän tai pahan polun valitseminen vaikuttaa myös siihen, millaisia tehtäviä voi tai kannattaa tehdä, vaikka seikkailun päätavoite pysyykin aina samana. Seikkailun aikana kannattaa keskittyä muuhunkin kuin pelkkään tylyyn suorittamiseen ja verivihollisen metsästämiseen, sillä peli ei ole tuomitseva. Teoilla on silti seurauksensa: hyväntekijän pään ympärille kehittyy lopulta enkeleiltä lainattu valorengas, kun pirullisen hahmon päätä komistavat sarvet. Sankarin olemuksella ja maineella on usein huvittavia vaikutuksia ympärillä pyöriviin ihmisiin, jotka voivat joko kerääntyä ihailemaan suurta sankaria tai juoksevat karkuun katsekontaktista.

Suurimmat valinnat muovaavat pelimaailmaa kokonaisuudessaan, sillä Albionin maisemat muuttuvat seikkailun aikana muutamaan otteeseen. Oman jälkensä historiaan voi jättää esimerkiksi ostelemalla kaikki kiinteistöt itselleen. Pääomaa kerääntyy talojen vuokrista, putiikkien tuloista ja tehtäväpalkkioista. Suoraselkäisimmät sankarit menevät töihin takomaan miekkoja, mutta arkiset minipelit käyvät nopeasti tylsiksi, joten tarmonsa suuntaa mieluummin vihollisten kurittamiseen. Tällöin palkioksi irtoaa kilisevän lisäksi myös tuiki tarpeellisia kokemuspisteitä. Rahansa voi tuhlata uusiin aseisiin, vaatteisiin tai yleiseen rietasteluun. Tehtävää siis riittää, jos haluaa saada seikkailustaan kaiken irti.

Mmm... suklaata...

Fable II:n eniten puhuttanut ominaisuus on tuki tuki kahden pelaajan yhteistyötilalle, jonka Xbox Live -osio jouduttiin leikkaamaan pois julkaisuversiosta kiireiden takia. Ominaisuus saatiin kuitenkin lisättyä julkaisupäivänä päivityksen avulla, mutta erityisen suurta vahinkoa ei sen pois jättäminen olisi aiheuttanut. Yhteistyötilassa toinen pelaaja siirtyy vierailevana hahmona seikkailua isännöivän sankarin maailmaan. Vieraileva tähti jää melkoisen statistin rooliin, sillä käytännössä hän voi vain kulkea isäntänsä mukana ja osallistua taisteluihin. Lisäksi pelaajien on pysyteltävä saman kameran seurattavana, pelattiin peliä sitten verkossa tai yhdellä konsolilla. Taisteluissa ominaisuus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun kamera vääntäytyy etenkin ahtaissa tiloissa ihmeellisiin asentoihin. Muutenkin yhteistyötilassa menetetään rajoitusten takia huomattava osa pelin vapauden viehätyksestä.

Verkkopalvelua hyödynnetään myös muulla tavalla. Pelaaja voi nimittäin nähdä Albionissa muita samoissa maisemissa seikkailevia Xbox Live -käyttäjiä, jotka ilmestyvät pelimaailmaan leijuvina palluroina. Toteutus on hauska, vaikka vuorovaikutus rajoittuukin lähinnä kaupankäyntiin. Yksi saavutus tosin käskee pelaajia keräämään nukkeja, jotka voi haalia kasaan vain muiden pelaajien kanssa vehtaamalla. Muuten saavutukset kannustavat hyvin kokeilemaan huvittavia tempauksia, vaikka suunnittelijat eivät olekaan yltyneet erityisen villeiksi niiden suhteen.

Fable II on kaiken kaikkiaan onnistunut jatko-osa, vaikka uudet ominaisuudet eivät täysin vakuuta. Kaikille pelaajille Sir Molyneux'n tuorein tuotos ei varmastikaan kelpaa, mutta rentoa seikkailua hakeville se tarjoaa oivan levähdystauon kaiken kiireellisen vouhotuksen keskellä. Lionheadin väki on onnistunut luomaan pelimaailman, joka huokuu satumaista tunnelmaa ja lämpöä. Kehittäjien suunnittelupäätöksiä on helppo ymmärtää, sillä pelin parissa on käytännössä mahdoton turhautua. Parhaimmillaan Fable II on kuin leyvllinen parasta suklaata: se sulaa suussa rauhalliseen tahtiin, ilman kiirettä. Kun ensimmäinen pala on syöty, pistetään toinen suuhun ja sama jatkuu. Mmm...