God of War II

Ensimmäinen God of War oli vuoden 2005 parhaita ja ansaitusti palkituimpia pelejä alustasta riippumatta. Niin viimeisteltyä ja hiottua – kaikessa täydellisyyttä hipovaa – kokonaisuutta näkee konsolisukupolvessa vain muutaman, jos yhtäkään. Nimensä mukaisesti peli tarjosi jumalaisen sotaisaa mättöä, joka yksinkertaisesti toimi helvetin hyvin. Upeutta koristivat mainio kenttäsuunnittelu, PS2:n näyttävin audiovisuaalinen toteutus ja tylsien kohtien poissaolo.

Jos peliä jostain olisi voinut syyttää, niin hieman pinnallisesta taistelusysteemistä. Vaikka taistelu oli erittäin luontevaa ja sulavaa, käytännössä hyödyllisiä liikkeitä ei ollut tarpeeksi ja iskujen ketjuttaminen ei toiminut.

Nyt kun spartalaiset ovat jälleen oikea trendikansa muuan 300-elokuvan ansiosta, heistä rajuin kuulapää ottaa jälleen ranteisiinsa kahlitut terät lahtauskäyttöön ja lähtee Rhodokselle. Lomailu on God of War II:n matkanteosta kaukana.

Kreikan meri, meri kreikan

Ensimmäisessä God of Warissa tapahtui kaikkea jännittävää, jota ei millään viitsisi peliä kokemattomille kertoa. Niin harvinaisen eeppinen tarina kannattaa kahlata läpi itse ennen tämän uutukaisen pelaamista. Jopa God of War II:n traileri pilaa ykkösosan lopun arvaamattomalta. Jatko-osan juonikuviota voi sentään sen verran valottaa, että Kratoksen veriset seikkailut Kreikan saaristoissa jatkuvat. Jälleen jumalia uhmaten hän lähtee Rhodokselle spartalaisarmeijansa avuksi. Olymposvuoren väki ei kuitenkaan lämpene Kratoksen äijämäiselle selkkaukselle ja puuttuu tilanteeseen. Sankarimme menettää asemansa mukana voimansa ja päättää kostaa itse Zeukselle.

Tarinallisilta anneiltaan God of War II tarjoaa miehisintä epiikkaa miesmuist... sitten ensimmäisen osan. Antiikin jumalallisuus ja lukemattomien myyttien sekoittaminen luovat vahvan mystistä tunnelmaa, johon virittävät myös tutun laadukkaat välidemot – olivat ne sitten peligrafiikkaa tai CGI:tä. Tuotantoarvot ovat korkeat kuin Olymposvuori, ja sen God of War – jos mikään peli – ansaitsee.

Äänet jylisyttävät ja vahvistavat toimintakohtauksia varsin taivaallisesti, eikä ääninäyttelykään anna valituksen sijaa. Kratoskin spartalaissuurmiesten tapaan huutaa kaikki vuorosanansa, muttei sentään sorru karjumaan kliseitä illallisista.

Teurastusta et voi estää

Kratoksen ohjaksiin hyppääminen herättää merkillisen nostalgisia tuntemuksia, vaikkei ensimmäisestä osasta ole kulunut kahtakaan vuotta. Jatkoseikkailua janonneelle uudet koitokset käynnistyvät vauhdikkaasti, sillä ohjaus toimii pitkälti samoin kuin ennenkin – ja on hyvin muistissa. Kuulapään liikearsenaalia höystävät lukuisten hyökkäysiskujen ohella muutamat uudet kätevät temput, kuten ketjumiekoilla keinuminen ja kohtisuorilla pinnoilla liukuminen alas. Nämä kaikki jouduttavat toimintaa mukavasti ja uusintayritysten kohdalla vähentävät ärsytyskynnystä. Muutakin uutta peli esittelee, sillä aika ajoin liihotetaan pegasoksen kyydissä ilmojen halki. Siivekästä hevosta ohjataan rezmäisestä näkymästä kuin lentokonetta, ja selässä matkaavalla Kratoksella hoidetaan iskut. Tällöin onnistuvat myös sangen miehekkäät lopetusliikkeet, joissa spartalaisemme esimerkiksi loikkaa vihollisen aarnikotkan selkään ja brutaalisti katkoo tältä siivet. Pegasos ei suinkaan edusta pelin ainoaa siipikyytiä, sillä seikkailu päästää pelaajan muutenkin liitelemään.

Vaikka God of Warin taistelusysteemi on syvällisempi kuin tavanomaisten toimintapelien, riittää siinä tilaa parannuksille ja lisäsyvyydelle. Esimerkiksi iskujen linkittäminen luonnistuu, mikä kuitenkin ilmenee vain osumien määrän ilmoittavana laskurina. Mitään yksinkertaisiakaan komboja yhdistäviä liikkeitä ei löydy, joten taistelu on pitkälti kevyiden ja raskaiden lyöntien sarjoja vuoronperään. Ei silti sanaakaan, ettei näillä saisi näyttäviä verikekkereitä aikaiseksi ja etteikö taistelusysteemi olisi tarpeeksi brutaali. Sillä sitä se on. Lahtaus myös säilyttää mielekkyytensä loppuun saakka ja huipentuu aika ajoin mielettömiin mättökohtauksiin.

Pomovihollisten kanssa kamppaillaan reilusti enemmän ja näyttävämmin kuin ensimmäisessä osassa. Vastaan tulee parikymmentä erilaista miestä, naista, mörköä ja jumalolentoa, jotka kukin vaativat oman strategiansa voittoon. Shadow of the Colossuksen tapaan kohtaamiset ovat välillä enemmän ongelmanratkontaa kuin varsinaista taistoa, mikä toimii viihdyttävyytensä puolesta hyvin. Monet taisteluista ovat monivaiheisia, ja kukin sisältää yhden tai useamman toimintakohtauksen, jossa pelaajan pitää mahdollisimman nopeasti suorittaa ruudulla näkyvä näppäintoiminto. Seuraukset näkyvät välittömästi erittäin tyylikkäinä ja brutaaleina taisteluliikkeinä, jotka pistävät muiden pelien välivideoaktit häpeämään. Kratoksen temppuja paremmaksi ei pistä kukaan.

Korkeinta arkkitehtuuria

God of War II:n kenttäsuunnittelun laadusta kertoo jo se, että aivan ensimmäinen osuus voisi olla minkä tahansa hyvän tai kiitettävän pelin viimeinen kenttä. Noin tunnin pituinen pätkä lunastaa käden käänteessä peliin kohdistuneet odotukset ja naulitsee pelaajan tiukkaan toimintaan. Rautaisesti ajoitetut miehekkäät taistelukohtaukset ja lähes koko pelimekaniikan kirjon esitteleminen alussa antavat muhkeat eväät seuraaviin taistoihin. Tästä ei aloitus enää paljoa voi parantua.

Näyttävät kentät ja niiden kauaskantoiset maisemat eivät tietysti pääse oikeuksiinsa ilman ensiluokkaista grafiikkaa, jota nikottelematta ruudulle syötetään. God of War II ei jää merkittävästi ensimmäisen aallon heikoimpia PS3-pelejä jälkeen, mikä on hieno osoitus laitteen ja tekijöiden kyvyistä. PS2-julkaisuna moitteen sanaa löytyy todella vähän – mitä nyt sahalaidoista ja läheltä hieman suttuisista tekstuureista. Nämä seikat kuitenkin korostuvat vain uuden sukupolven peleihin tottumisen takia.

Laadukkuus säilyy tasaisen korkealla läpi seikkailun. Timanttista tasoa laskevat vain muutamat tavallisemmat tai turhauttavammat kentät, joita oli eksynyt ykkösosaankin. Monet varmaan muistelevat ensimmäisen God of Warin manala-episodia lämmöllä. Kakkososassa häiritsemään pääsevät muutamat epämielekkäät arvoitukset ja välillä perusvastuksienkin vaatimat todelliset ponnistelut, mikä onnistuu latistamaan muuten vertaistaan hakevaa kokemusta.

Lisäksi kenttäsuunnittelua vaivaa yhä poissulkevuus; kaikkiin paikkoihin ei anneta mahdollisuutta palata, mikä muutamat kerrat jättää alueiden tutkiskelun puolitiehen. Esimerkiksi sala-alueet saattavat mennä sivu suun, jos valitsee ”väärän” etenemissuunnan hetkeksikään. Checkpointitkin tuntuvat harvenevan loppua kohden ja toimivan välillä vastoin toivomuksia – tavalla, joka odottaa pelaajan tutkivan huoneet kaikista kohdista ennen etenemistä. Nämä ovat toki triviaaleja, mutta harmittavia seikkoja.

Tovin peluun jälkeen God of Warista pitää jo kovin

God of War II tekee mainion työn jatko-osana. Se kierrättää sopivasti ykkösen jo toimivia elementtejä ja ehostaa kokemusta monin tavoin pelaajaystävällisempään suuntaan. Ensimmäisen God of Warin konkareille normaali vaikeustaso saattaa olla liian helppo, jolloin peli tulee kahlattua läpi tiuhaan tahtiin. Esimerkiksi loppuvastustukseen ei todennäköisesti monilla mene kuin murto-osa ykkösosan vaatimista yrityskerroista. Silti noin 13-tuntisesta annoksesta antiikin epiikkaa ja elokuvia näyttävyydessään pesevää lahtaustoimintaa ei ole saada tarpeekseen, mihin pelintekijät ovatkin jo varautuneet jättämällä loppuratkaisun auki. Kieltämättä hieman keinotekoisen oloinen pitkittäminen syö sarjan ainutlaatuisuutta, mutta mitäpä emme Santa Monican visionääreiltä kelpuuttaisi.