Lähdin Dragon Age: The Veilguardin äärelle niin sanotusti pystymetsästä, sillä aiemmista osista tuttu oli vain alkumetreillä kesken jäänyt Origins (arvostelu). Tiesin silti kaipaavani juuri tähän hetkeen Indiana Jones and the Great Circleä odotellessa isoa roolipeliä, jonka vietäväksi voi antautua kuukaudeksi tai pariksi suorastaan raivolla. Päätin siis ennakkoluulottomasti ottaa Veilguardin työn alle, vaikka hieman pelkäsinkin pettyväni – voi taivahan talikynttilät, ne pelot eivät onneksi toteutuneet millään tasolla. Eikä tähän kyllä vierähtänyt myöskään kuukautta tai paria, ei lähellekään.
Kuten sanottua, Dragon Agen mytologia ei ollut alkuunkaan tuttua hahmonluontiin loikatessani. Väsäsin silti varsin monenlaisiin tuotoksiin kykenevällä generaattorilla Shadow Dragons -ryhmittymää edustavan jousipyssynaisen, vieläpä ihanan kiharassa punaisessa hiuskuontalossaan. En yleensä käytä hahmonluontiin järin kauaa ja suhteellisen nopeasti sain tälläkin kertaa itseäni tyydyttävän protagonistin, Rookin, aikaiseksi – tarjollahan olisi ollut ihmisen lisäksi vielä Elf, Dwarf sekä Qunari, mutta näin tällä kertaa. Eipäs muuta, kuin kohti Thedaksen satumaisia maisemia!
We’re getting the band back together!
En perehtynyt aiempien pelien juonikuvioihin ennen Veilguardia, joten säikähdin hieman juonen jatkuessa suoraan Inquisitionin (arvostelu) jalanjäljistä, joskin vuosikymmentä myöhemmin – sama aikahan on vierähtänyt muuten edellisosan julkaisusta. Menneitä kommelluksia kuitenkin tuodaan ilmi tasaiseen tahtiin jo prologinomaisen alkutehtävän aikana. Dread Wolfia etsitään, Dread Wolf löydetään ja siinä samassa eeppisessä hötäkässä saadaan aikaiseksi Veilguardin tarinan liikkeelle sysäävät tapahtumat. Hups vain, lopputulemana pahat jumalat Elgar’nan ja Gilan’nain rellestävät vapaana, pätevä tiimi täytyisi kasata ja mokomat pahikset pysäyttää, nopeasti sittenkin. Simppeliä näin kirjoitetussa muodossa, mutta mutkikkaaksihan projekti tietty loppupeleissä muodostuu.
Veilguardin juoni seisoo alusta saakka mukavasti omilla jaloillaan enkä kokenut missään vaiheessa jääneeni paitsioon tarinan kiemuroiden suhteen. Menneitä myös käydään läpi hahmojen välisen dialogin keinoin, onhan mukana jokunen aiemmista osista tuttu sankari. BioWarelle ominaiseen tyyliin codex-henkistä lueskeltavaa on tarjolla periaatteessa loputtomasti, mikäli vain mielenkiintoa loren suhteen riittää – ja materiaalin määrähän vain kasvaa matkan varrella esimerkiksi muistoesineitä kerätessä.
Sekalainen seurakunta maailmaa pelastamassa
BioWaren käsikirjoittajat onnistuvat luomaan kiehtovan maailman ja mukavan hyvin kasassa pysyvän tarinan, jonka koluaminen loppuunsa saakka kiinnostaa ja ennen kaikkea koukuttaa heti alkumetreiltä lähtien. Lisäksi tiimiin liittyvä sekalainen seurakunta on kirjoitettu kautta linjan kekseliäästi ja näiden omat tarinankaaret kasvavat poikkeuksetta yllättävänkin suuriksi. Omaksi suosikikseni osoittautuivat höppänä tiedehaltija Bellara sekä tulta syöksevä qunari Thaas, jota äitinsä ei meinaa hyväksyä sellaisena kuin hän nyt vain sattuu olemaan – jos se tai hahmonluonnissa mukana oleva pronominivalinta nyt sitten on sitä paljon puhuttua ja parjattua wokea, niin menkää pelaamaan niitä toinen toistaan geneerisempiä callofdutyjänne siitä.
Myönnettäköön, että hahmojen välinen dialogi kompuroi hetkittäin omaan mukanokkeluuteensa, mutta ei onneksi kuitenkaan häiritsevissä määrin. Pelaaja voi tuttuun tapaan vaikuttaa Rookin sanomisiin ja tehdyt kommentit ja valinnat usein myös heijastuvat suoraan tuleviin tapahtumiin. Jo pelin alkupuolella tehdään yksi suuri päätös, jonka vuoksi erään hahmon koko tarinankaari jäi allekirjoittaneelta viittä vaille vajaaksi kovasta yrityksestä huolimatta.
Hellyttävän kankeaa romantiikkaakaan ei ole BioWarelle ominaiseen tapaan unohdettu ja kaikki siihen viittaavat letkautukset on merkitty dialogiympyrään kuinkas muutenkaan kuin ison punaisen sydämen kera. Muutoin pelaaja voi reagoida pääsääntöisesti joko kannustavasti, mukavan kuivalla vitsihuumorilla tai aavistuksen aggressiivisesti – niin tai näin, Rook on tilanteessa kuin tilanteessa sanavalmis ja naseva keskustelukumppani. Pelin parhaita hetkiä muuten ovat niiden isompien juonenkäänteiden jälkeen tapahtuvat rupattelutuokiot koko tiimin kesken, niitä oikein odottelee malttamattomana.
Roolipeli vai toimintapeli, vai molempia?
Mennäänpäs sitten tässä vaiheessa puolitoista A4-sivua myöhemmin niihin itse pelimekaniikkoihin. Dragon Age: The Veilguard ei ole vapaan saati täysin avoimen maailman seikkailu, vaikkei missään vaiheessa sitä paljon puhuttua putkea pitkin kuljetakaan. Tarina vie pelaajat lukuisille toisistaan mukavasti poikkeaville alueille, joita kyllä pää- ja sivutehtävien lomassa sitten kolutaan antaumuksella. Näihin miljöisiin palataan myös useampaan kertaan niiden laajentuessa moneen otteeseen, erityisesti tiimiläisten henkilökohtaisten tarinoiden edetessä. Ratkaisu on toteutustapana toimiva, ja samalla vältetään esimerkiksi Ubisoftin avoimen maailman peleistä tutut ja pelaajia enenevissä määrin ärsyttävät sudenkuopat – eteneminen tuntuu etenemiseltä, koska aivan kaikkialle ei pääse heti kättelyssä. Tällainen eräänlainen avoimen ja suljetun maailman hybridi on ratkaisuna ehdottomasti hyvä ja kannustava, ainakin minä halusin suorittaa ja avata tuttuun tyyliin maailmankartalta kaiken. Sen toden totta sadan tunnin aikana teinkin ja tasokaton ansiokkaasti – selkääntaputtelua tähän – saavutin.
Niin Rookin kuin sankarikumppaneidenkin kykyjä päivitetään roolipeleille ominaiseen tapaan matkan varrella. Taitoja opitaan lisää, tiettyihin kykyihin erikoistutaan ja niistä valitaan ne toivon mukaan pätevimmät yhdistelmät tulevia nujakointeja ajatellen. Nämä reaaliaikaiset taistelumittelöt rakentuvat toimintapeleille tutusta pyhästä kolminaisuudesta: miekasta, magiasta ja etähyökkäyksistä. Mukana kulkevia seuralaisia ei suoranaisesti ohjasteta, mutta näille voi toki asettaa lennosta komentoja ja sen myötä tykitellä vihulaisia mellevillä hahmojen välisillä kombohyökkäyksillä. Joitakin roolipelipuristeja tämä toiminnallinen lähestymistapa saattaa harmittaa, mutta monipuolisuutensa vuoksi en ymmärrä miksi kukaan siitä oikeasti pahastuisi.
Kuten sanottua, taistelu on mukavan monipuolista kyvyistä ja uskollisista kumppaneista riippuen eikä lainkaan samojen nappien hakkaamista, vaikkapa nyt esimerkiksi totaalisen kyllästymisen aiheuttaneen Final Fantasy XVI:n tapaan. Vihollistyyppejä valitettavasti kierrätetään useampaan otteeseen ja muun muassa lähes identtisiä lohikäärmetaisteluja on luvassa aivan liikaa, toki osa niistä on vapaaehtoisia. Oletuksena tarjottu Adventure-vaikeustaso oli muuten tasapainotettu allekirjoittaneelle juuri passelisti, joskin aivan kalkkiviivoilla lisäsin haastetta vielä yhdellä pykälällä vihujen kaatuessa eritoten mielettömän tehokkaiden jousipyssyhyökkäysten ansiosta hieman turhan helposti.
Kaunis kuin karkki
Dragon Age: The Veilguardin ensimmäinen kunnon traileri aiheutti somemylläkän sen näyttäessä lähinnä hassunhauskalta Disney-elokuvalta. Siellä ihmeellisessä intternetsissä napinaa aiheutti erityisesti aiemmista osista poikkeava taidesuunnittelu, joka toden totta on tätä nykyä aavistuksen piirrosleffamaisempi. Aiempia nimikkeitä pelaamattomana tämä loikka uuteen visuaaliseen tyyliin ei haitannut pätkääkään, pikemminkin päinvastoin: olin heti alusta lähtien myyty. BioWaren valitsema suuntaus on selkeästi harkittu ja se ei tee Veilguardista millään tapaa rumaa. Ympäristöt ja erityisesti hahmot näyttävät kautta linjan näteiltä ja satumaisilta luoden massasta poikkeavan persoonallisen kokonaisuuden – tästä tämmöisestähän Jaakko tykkää niin kovin! Lapsellisuus on muuten tästä myös kaukana, sen verran runsaasti verta, väkivaltaa ja riettauksia pelissä viljellään.
Pelaajien kontolla on tuttuu tapaan valita grafiikka-asetus fidelity- ja performance-moodien väliltä. Itse kallistuin tuttuun tyyliin hetkeäkään miettimättä sulavan ruudunpäivityksen puolelle ja niin vain homma toimii ainakin Xbox Series X:llä poikkeuksellisen hyvin: poissa on alituiseen notkahteleva ruudunpäivitys ulkoasun ollessa silti varsin näyttävä ja persoonallinen. Isoja pelinautintoa laskevia bugejakaan ei pitkän matkan varrelle sattunut yhtään ainokaista – nykypäivänähän mokoma on jo harvinaista herkkua.
Viime vuosien iloisin yllätys
Dragon Age: The Veilguard yllätti allekirjoittaneen aivan jokaisella osa-alueella. En odottanut seikkailulta oikein mitään mullistavuuksia, eihän ensimmäinen Origins-osakaan maittanut alkumetrejä pidemmälle. Mutta niin vain Rookin ja kumppaneiden edesottamukset naulitsivat sohvaan pariksi intensiiviseksi viikoksi, lopputulemana yksi ikimuistettavimmista toimintaropelluselämyksistä miesmuistiin.
Kommentit
Tästä arvostelusta on vaikea
Tästä arvostelusta on vaikea vetää muita johtopäätöksiä kuin se, että Bioware on sujauttanut artikkelin kirjoittajan taskuun hieman jotain ylimääräistä. Vilpitöntä kritiikkiä ei löydy edes pelin selkeästi heikoimmalle osa-alueelle eli tarinankerronnalle/dialogille. Pelaajaa käsitellään kuin pientä lasta talutushihnassa, jolle kaikki tarvitsee vääntää rautalangasta. Rookin omat dialogivaihtoehdot ovat olemattomat, sillä pelaaja voi esittää olevansa iloinen, vakava tai joskus jopa hieman pettynyt. Veilguardin kutsuminen roolipeliksi aikana, jolloin olemme saaneet mestariteoksia kuten Balgurs Gate 3 on lähinnä loukkaavaa. Kaiken tämän roskan alla on kuitenkin jotain kiiltävää, sillä pelin grafiikat ja suorituskyky ovat loistavalla tasolla. Tämä on erityisen virkistävää aikana, jolloin jokainen julkaisu tuntuu olevan keskeneräinen. Onkin sääli, että Veilguard on muuten niin keskinkertaisen huono.
Dragon Age: Veilguard voidaan mielestäni helposti kiteyttää muutamaan sanaan, jotka ovat: "Baby's first action game". Tälle tekeleelle ei edes olemalla armollinen voi antaa parempaa arvosanaa kuin 3/5.
Tuollaiset johtopäätökset
Tuollaiset johtopäätökset ovat mielestäni hölmöjä ja ennen kaikkea täysin perusteettomia. Vaikka tässä palkattomia harrastelijoita ollaankin, sen verran moraalista selkärankaa löytyy, että mihinkään maksettuihin arvosteluihin emme edes suostuisi.
Typerää verrata tätä Baldur's
Typerää verrata tätä Baldur's Gate 3:seen, edellinen kommentoija ei ilmeisesti ymmärrä että niinsanottuja roolipelejä on monenlaisia.
Ei kaikki roolipelit ole hardcore roolipelejä vaan osa on esim. tämän Dragon Age Veilguardin tapaan keveämpiä nimenomaan roolipeli ominaisuuksiltaan. Eivätkä kaikki pelaajat ole niitä hardcore roolipelaajia, joillekkin tuo Baldur's Gate 3 voi olla liiankin moniulotteinen ja monipuolinen.
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi