Pilleriä huiviin
Enter the Matrix on ainakin ennakkohehkutuksen mukaan monella tavoin ainutlaatuinen tuote. Kyseessä on järjestyksessä toisen Matrix-elokuvan ympärille rakennettu pelillinen sivujuonne, jossa Hollywood-rainan fanit saavat selville leffan taustalla piileviä mielenkiintoisia juonikuvioita. Pelkästään peliä varten rakennetun raamattumaisen, usean sadan sivun mittaisen käsikirjoituksen myötä onkin helppo uskoa kehitysprojektin olleen alusta alkaen uskomattoman kunnianhimoinen. Tulosta luulisi syntyvän, kun taustatiimissä ahkerasti vaikuttaneet Wachowskin veljekset lisäsivät soppaan kunnianhimoisia visioitaan. Matrix-elokuvan isät kun eivät malttaneet jättää Shinyn tekijätiimiä rauhaan, vaan halusivat osallistua myös itse pelin ideointiin. Ohjaajien alan aiemman kokemuksen puutteesta johtuen filmimaailman vaikutukset ovat selkeät - monen muun lisenssitekeleen sijaan Enter the Matrix hyödyntää aitoja näyttelijöitä. Lyhyehköjen kenttäkokonaisuuksien välillä ihaillaan poikkeuksetta joko pelin omalla moottorilla toteutettua välianimaatiota tai oikeissa lavasteissa kuvattua videopätkää. Saagan toisen elokuvan, Reloadedin, tähdet joutuivat siis uurastamaan toden teolla tuodakseen lahjakkuutensa myös pelimaailman ihailtavaksi. Ääniraidalla ja ruudulla mölyävät Oscar-ehdokkaat pistävät parastaan ja jälki on sen mukaista.
Mielenkiintoisena yksityiskohtana Enter the Matrix ei suoraan välitä trilogiasarjan toisen elokuvan tapahtumia. Ajallisesti liikutaan The Final Flight of Osiris -lyhytelokuvan ja Matrix: Reloadedin välimaastossa. Puolisen vuotta ensimmäisen rainan tapahtumien jälkeen vastarintaliike on vapauttanut lisää ihmisiä koneiden pauloista ja kapinallisten vähälukuinen joukko on hiljalleen alkanut voimistua. Pahan voimat eivät luonnollisestikaan tästä perusta, vaan kehittävät pirullisen suunnitelman ihmiskunnan viimeisen linnakkeen, Zionin, tuhoamiseksi. Tätä kuviota setvitään edellämainitussa lyhytelokuvassa, mutta peli alkaa vasta näiden vaiheiden jälkeen. Tuomionpäivän suunnitelman selvittäneen Osiris-aluksen miehistö onnistuu ennen kuolemaansa toimittamaan elintärkeän levykkeen sisälle Matrixiin. Pelaajan tehtävänä on astua joko miespuolisen Ghostin tai naisellisen Nioben saappaisiin. Lyhyen johdantokappaleen myötä edessä on tuon kohutun levyn hakeminen ja sen sisällön tarkastelu. Taustatarina velloo tästä eteenpäin jokseenkin tasaisissa merkeissä, mutta kahden julkaistun elokuvan ja Animatrix-dvd:n näkeminen on suositeltavaa ennen pelin kuvioiden syväluotaamista. Parhaiten Enter the Matrix uppoaakin niihin, jotka tunnustautuvat koko tuotemerkin vannoutuneiksi palvojiksi. He lukevat hepreapainotteista dialogia ja toiminnantäytteistä tapahtumaketjua kuin avointa kirjaa.
Hypestä todeksi
Pelimaailma on Matrixin tyylille uskollinen sopivan tummanpuhuvalla yleisilmeellään. Futuristiset toimistokompleksit, lentokentät, viemärit, talojen katot ja muut tapahtumapaikat eivät juuri hämmästytä runsailla yksityiskohdillaan, mutta käytännöllisyytensä puolesta homma toimii saumattomasti. Eksyminen on estetty lukitsemalla turhat ovet ja sormen mennessä suuhun ruudulle nakataan myös vihjeitä jatkotoimenpiteistä. Jumiin pelaaja jää vain harvoin ja suurin hermostuminen tapahtuukin jatkuvassa latailussa. GameCube-versiossa ei joudu odottamaan ihan niin kauan kuin muissa vastineissa, mutta jokaisen lyhyen alueen jälkeen tapahtuva Matrix-koodin ihailu ei miellytä pelimoottorin ollessa odotettua vaatimattomampaa jälkeä. Tasot itsessään ovat harvoin muutamaa minuuttia pidempiä pyrähdyksiä. Jokaisen segmentin jälkeen tilanteen voi myös tallentaa, joten pahimmassakin tapauksessa pelaaja joutuu tahkoamaan vain muutaman minuutin päästäkseen edelliseen kuolemiskohtaansa. Pelisuunnittelu on tässä mielessä esimerkillistä, mutta kovin vaikeaksi seikkailu ei ymmärrettävästi tällä kaavalla muodostu. Kertakäyttötarinaa ahmiikin kuin halpaa, hyvällä ohjattavuusmausteella höystettyä purilaista. Jämäkkään kuosiin ladotussa peruskontrolliasetuksessa kaikki ohjaimen nappulat ovat hyötykäytössä ja edes Z-nappulan käyttö toimintanäppäimenä ei onnistu pilaamaan kontrolleiden muuten hyvin onnistunutta asettelua. Nirppanokkia varten mukana on myös muutama ylimääräinen ohjausvaihtoehto.
Suurinta ihmetystä herättää hahmojen animointi. Kahden dvd:n mittaiseksi pakkaukseksi GameCubella paisunut kokonaisuus on mammuttimainen nimenomaan sankareihin ja heitä vastaan asettuvien vihollisten lukuisten liikesarjojen takia. Toki välipätkillä on oma sanansa sanottavana, mutta ennakkohehkutuksen mukaan etenkin realistiseen liikkumiseen on pyritty panostamaan mm. motion capture -animaation voimin. Tämä takaraivossa voikin vain hämmästellä kuinka kankeaa liikkuminen lopulta on. Vaikka pelattavuuden kannalta kankealla juoksemisella tai naurettavalla kävelyllä ei olekaan sen suurempaa merkitystä, uskottavuutta hahmojen robottimainen heiluminen syö kyllä melkoisesti. Ongelmaa pahentaa milloin minkäkin esteen taakse jumittuva kamerakulma. Hahmon takaa kolmannen persoonan perspektiivistä kuvatut tapahtumat muuttuvat hektisimmissä tilanteissa melkoiseksi kaaokseksi, kun seinän taakse jumittuva näkymä muuttaa tappelemisen pelkäksi sokkoleikiksi.
Taistelumoottori itsessään mahdollistaa monen ihmisen kanssa käytävän samanaikaisen hulinoinnin. Matrix-elokuvien taistelukoreografioista vastaava Yuen Wo Ping on kantanut kortensa kekoon myös pelin mähinöintien puolesta. Todellisella rakkaudella luotuja hakkaamisosuuksia on mukana lähes jatkuvasti, ja vaikka osumallinnus on enemmän kuin usein hakoteillä, onnistuu jopa viiden vastustajan samanaikainen piekseminen kameran sallimissa puitteissa. Käsirysyn tylsistyttäessä pelaaja voi myös poimia hakatuilta vastustajilta mitä moninaisimpia aseita - normaalin pistoolin lisäksi peli tarjoaa pian myös kranaatteja ja koko joukon erilaisia konetuliaseita. Aseintoilijat arvostanevat myös loppupuoliskon jykevämpiä tykkejä, jotka tekevät vihulaisista kerralla muussia. Energiapulan iskiessä tappeluja voi hidastaa puhki kalutulla bullet time -efektillä, jonka avulla onnistuvat mm. luotien väistely, seiniä pitkin juokseminen ja muut alati kätevät toiminnot. Hidastustoimintoa ei suinkaan voi käyttää jatkuvasti. Leikkimisen mahdollistaa Max Paynestä suoraan kopioitu Focus-toiminto, joka tyhjenee slow motion -tilan ollessa päällä. Uudelleentäyttäminen hoituu kätevästi pelihahmon seisoskellessa paikallaan. Samalla kaavalla kerätään takaisin jo menetettyä energiaa.
Viimeinen tuomio
Vaikka Neo nähdäänkin pelissä vain vilaukselta, niin myös Ghost ja Niobe pystyvät tarvittaessa kurmottamaan vastaantulijoita kiitettävään tahtiin. Lihaa heitetäänkin myllyyn koko rahan edestä. Seikkailun varrella kohdataan jos jonkinmoista vipeltäjää aina tekoälyttömistä poliiseista kasvottomiin sotilaisiin. Näiden täytehahmojen tarkoituksena on toimia lähinnä merkityksettömänä tykinruokana. Silloin tällöin alueelle ilmaantuu tietenkin myös Matrixin ystäville kovin tuttuja Agentteja. Näiden ihmismuodon ottavien koneiden voittaminen on pelihahmoille mahdotonta, joten itsemurhaan verrattavissa olevan hulinoinnin sijaan parhaaksi keinoksi jää pelkurimainen pako. Peliin tulee heti aimo annos hysteriaa, kun selkään hengittävä kravattiääliö yrittää väkisin tunkea kapuloita päähahmojen rattaisiin. Halutessa aurinkolasipäisiä Agentteja vastaan voi tietenkin myös taistella, mutta tässä tapauksessa hyökkäys ei ole paras puolustus.
Eteen tulee muutenkin tilanteita, joissa liiallisen huomion herättäminen on turhaa. Matrix-elokuvien hengen vastaisia hiipimiselementtejä ei mukana sentään ole, mutta muuta keinotäytettä tarjoillaan senkin edestä. Tähän roskaviihteeseen lukeutuvat turhat ajo- ja lentelyosuudet, joissa hahmovalinnasta riippuen joko ohjastetaan alle nakattua ajokkia tai paukutellaan takaa-ajavia vihollisyksiköitä. Tylsiksi ja aivan liian lineaarisiksi muodostuvat pöristelyosuudet olisi heti alusta alkaen pitänyt heittää suoraan roskakoriin. Taistelun ympärille rakentuva toiminta on edelleen Enter the Matrixin keskipisteenä, mutta turhina lisinä toimivat erikoiselementit eivät onnistu syventämään elokuvailluusiota millään tavalla. Sama pätee myös valmiseen runkoon pultattuun Hacking-toimintoon, jossa pelaaja voi "hakkeroida" käyttöönsä köyhähköjä lisäominaisuuksia. Koodien naputtelu innostaa oman aikansa, mutta palkintojen kanssa on kitsasteltu - niitä kun tulee aivan liian harvoin.
Onkin hyvin merkillistä, miten Atari on jo vuosia myllyttänyt tuoretta projektiaan kaikkien aikojen mullistavimpana kokemuksena. Lopputuloksena on nimittäin syntynyt jotain aivan muuta kuin mitä hypekoneisto on jo kuukausia yrittänyt toitottaa. Kylmänä totuutena kerrottakoon, että interaktiivisen viihteen uusi askel, Enter the Matrix, osoittautuu kovin kiirehdityksi seikkailuksi. Muutaman tunnin tahkoamisella läpäistävä seikkailu ei tarjoa sykähdyttäviä tunteita kuin kaikkein vannoutuneimmille hidastustuotteen ystäville. Heille tämä peli onkin suunnattu, mutta kovan rummutuksen keskellä muutama lisäkehityskuukausi olisi kieltämättä ollut paikallaan.
Ennakkoversio näytti äärimmäisen lupaavalta, mutta siihen liittyneitä ongelmakohtia ei ole saatu korjattua julkaisupäivään mennessä - kamera on edelleen kankea, viholliset keinoälyttömiä, pelimaailma epäuskottava ja toimintaa katkovat osuudet huonoja. Kehuja ansaitsevat mainio taistelusysteemi, erinomainen ääniraita ja kunnianhimoiset ideat. Hyvä yritys ei valitettavasti kuitenkaan riitä ja korkeista laatuvaatimuksistaan tunnetut Wachowskin veljekset saavat ikävän pelillisen tahran ansioluetteloonsa. Jatko-osakin on kehitteillä, mutta nykynäytöillä senkään loistavuudesta ei liene kovin suuria takeita. Enter the Matrixin tekijöiltä se kuuluisa punainen pilleri on ainakin mennyt väärään kurkkuun.
