Olipa kerran paha kommunistinen valtio nimeltään Neuvostoliitto. Sen hajottua tuli paljon pahoja pikkumaita, kuten Georgia. Syksyllä 2004 Yhdysvallat lähettävät kaksi agenttia tutkimaan rikkooko tämä hirmuvalta YK:n asettamia määräyksiä (ilmeisesti tapaus Irak on jo Jenkeiltä unohtunut). Tehtävä menee kuitenkin mönkään ja agentit hukkuvat Georgian peräkylille. On vain yksi mies, joka voi käydä tarkistamassa tilanteen. Hän on Sam Fisher. Sam on tyttärensä kanssa ilmeisesti eläkepäiviään viettävä entinen supervakooja, joka päätetään hakea takaisin tehtäviin jostain päin Tyyntä valtamerta. Soppa sekoitetaan kolmannen maailmansodan uhkaan, tusinaan muita 80-luvun kliseitä ja loistavaan peliin ja saadaan Tom Clancy's Splinter Cell.
Käännöksestä selviytynyt
Splinter Cell on siis käännös Xboxin syksyn kuumimmasta pelistä. Tom Clancyn nimi on ollut tuttu PC-pelaajille jo muutaman vuoden Rainbow Six -sarjan taktisista toimintapeleistä. Splinter Cellillä ei kuitenkaan ole nimen lisäksi kovin paljoa yhteistä PC-serkkujen kanssa. Peli muistuttaa enemmän Hitmanin ja Metal Gear Solidin sekoitusta, kuin taktista ryhmäpohjaista 3D-räiskintää. Tosin ilman Hitmanin vapauttaa ja MGS:n juonta.
Tyhjentävän kliseisen alkujuonnon jälkeen peli alkaa NSA:n harjoitteluradalta, sillä onhan Sami-papan kunto testattava ennen Aasiaan lähtöä. Epäilyksistä huolimatta grafiikka vaikuttaa heti alusta lähtien hyvältä, vaikka käännös on selvästi vienyt veronsa, etenkin ruudunpäivityksestä. Grafiikat eivät välttämättä aivan PS2:n laadukkainta jälkeä ole, mutta hyvin korkealle sijalle Splinter Cell sijoittuu. Myös kontrollit toimivat loistavasti PS2:n padilla. Voisi jopa luulla, että peli on suunniteltu varta vasten PS2:n padille. Sam tottelee ripeästi tatin vääntelyä ja kiipeily ja hyppiminen toimivat mallikkaasti, vaikka antavatkin jo pientä osviittaa tulevista ahdistuksista. Harjoitteluradalle on saatu myös kiitettävän uhrautuvia NSA:n agentteja, joita pääsee harjoitusmielessä kurittamaan.
Viimeistään kun itse peli vihdoin pääsee alkamaan, yhteydet Hitmaniin ja Metal Geariin tulevat selviksi. Tehtävät on tarkoitus ratkoa hiipimällä äänettömästi varjoissa eikä konetuliaseet paukkuen. Kyllä, tehtävät. Splinter Cell ei kerro yhdestä terrori-iskusta tai pahasti pieleen menneestä vuorokaudesta, vaan maailmanrauhaa uhkaavasta syksystä 2004. USA:n ja Georgian välille on muodostunut pahemmanpuoleisia ongelmia, joihin ilmeisesti Venäjä ja Kiina ovat myös kytköksissä. Samia lennätetään tehtävästä toiseen ympäri maailmaa uutislähetysten seuratessa tapahtumia hallitusten virallisten tiedotteiden muodossa.
Varjoja, varjoja, varjoja ja vaihteeksi varjoja
Pelaamisessa pääpainon on tarkoitus olla hiipimisessä ja kyttäämisessä. Ilmeisesti vuonna 2004 on tapahtunut jotain varsin mullistavaa sähkölamppujen tekniikassa, sillä Splinter Cellin lamput ovat aivan uskomattoman tehottomia. Yksi normaali kattolamppu ei riitä valaisemaan yhtä muutaman neliömetrin huonetta ilman, että huoneeseen jäisi täysin valottomat kulmat. Vartijat ovat täysin kykenemättömiä huomaamaan pimeissä nurkissa kykkivää Samia, jolloin pelaaminen rupeaa jo melkeinpä perustumaan pimeiden alueiden etsimiseen. Splinter Cellin arkkitehdit eivät ilmeisesti ole kuulleetkaan suositeltavista valaistusvoimakkuuksista. Ei ole ollenkaan tavatonta, että esimerkiksi toimistotalon käytäviltä ja työhuoneista löytyy täysin valaisemattomia alueita. Sam voi tietenkin antaa myös aseen toimia valojen katkaisimena. Kumma kyllä, viholliset eivät tästä pahemmin hermostu. Raivostuttavasti osa lampuista, sekä muista valonlähteistä kuten kuvaruuduista, on päällystetty jollain uskomattomalla pinnoitteella, jota eivät luodit taikka kranaatit särje.
Samin olisi tietenkin yhtä hankala toimia pimeässä kuin kenen tahansa pulliaisen, ellei hänellä olisi käytössä yhtä hauskimmista agenttityökaluista, mitä peleissä on vähään aikaan nähty. Veikeät yö- ja lämpölasit pieksevät Metal Gear Solidin vastaavat mennen tullen. Tunnelma on huipussaan pelaajan hiippaillessa täysin pimeän kartanon portaikossa yölasien turvin vartijoiden ihmetellessä, mitä oikein tapahtui. Vähintään yhtä maukkaita hetkiä tarjoavat tulitaistelut pimeissä halleissa lämpölasien kautta tunnistettavissa olevien vihollisten kanssa. Lasien läpi graafinen loisto on vähintään yhtä hyvä kuin niistä saatu hyöty. Yölasit päässä maailma muuttuu kokonaan mustavalkoiseksi ja tyylitellyn rakeiseksi. Efekti muistuttaa etäisesti Silent Hill 2:n yleisilmettä. Lämpölasit päässä pelistä ikään kuin katoaa tekstuurit ja lämmönlähteet väritetään kirkkain värein. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, joten kehotan niiden tutkimista efektin ymmärtämiseksi. Myös muut valoefektit ovat upeita. Esimerkiksi sälekaihtimien väliköistä huonetta hennosti valaisevat valonsäteet ovat uskomattoman näköisiä.
Kuka, missä, häh?
Tehtävät rupeavat toistamaan itseään hämmästyttävän paljon alusta alkaen. "Aloita paikasta A, tunkeudu rakennukseen B, hanki tieto C hakkeroimalla konetta D tai kiristämällä henkilöä E." Ellei Splinter Celliä olisi toteutettu muuten varsin mallikkaasti, kymmenisen pääpiirteitään identtistä tehtävää voisivat tuntua todella yksitoikkoisilta. Peli imaisee kuitenkin niin vahvasti mukaansa, ettei toisto pääse nousemaan missään vaiheessa liian häiritseväksi tekijäksi. Enemmän häiritsee pelin täydellinen lineaarisuus. Kiskoilla kulkeva juoni on täysin ymmärrettävää, mutta etenkin Hitman 2:n jälkeen tehtävien suoraviivaisuus ja kenttädesign rupeavat tuntumaan ikäviltä. Esimerkiksi juuri Hitmanissa vaihtoehtoisia reittejä tehtävän suorittamiseksi oli tuhottoman paljon, mutta Splinter Cellissä on oikeastaan vain yksi ja ainoa oikea vaihtoehto. Matkatessa kohti kohdetta ei oikeastaan voi mitenkään poiketa ennalta määrätyltä reitiltä.
Samin vastaan asettuu aseistettuja ja aseistamattomia vihollisia, joiden tekoäly on edellä mainittua huonoa pimeänäköä lukuun ottamatta kohtuullisen hyvää. Vaikka Splinter Cellin on tarkoitus olla hiipimispeli, on paras taktiikka ampua jokainen uhkaavan näköinen henkilö. Panoksia on levitelty ympäri maita ja mantuja, joten niistäkään ei tule pulaa. Hieman keinotekoiselta tuntuu "siviiliuhrien" tappamisen moralisointi. Vaikka kolmannen maailmansodan syttyminen saattaa olla kiinni juuri tämän tehtävän suorittamisesta, saatetaan tehtävä keskeyttää Samin listiessä yhdenkin siviilin (joka muuten aiheuttaa elävänä hälytyksen, josta saattaa myös seurata tehtävän keskeytys). MGS:n nukutuspistoolia tulee kaivattua nyrkin ollessa ainut sallittu keino siviilien tainnuttamiseen. Ruumiit tulee piilottaa hyvin näkyvistä, sillä niiden löytyminen johtaa hälytykseen. Hälytyksille on yleensä idioottimainen kolmen raja, jonka jälkeen tehtävä on mennyt mönkään. Kysymys kuuluukin, mitä niin maagista on luvussa numero kolme, jonka jälkeen tehtävän suorittamisesta ei tule mitään. Tajuttomista vihollisista aiheutuu muutenkin päänvaivaa. Tajuton pälli niskassa Sam ei osaa avata ovia, joka johtaa automaattisesti sulkeutuvien ovien kanssa pulmallisiin tilanteisiin. Kaiken huipuksi käytävillä kiertelee näkymättömiä vartijoita, jotka tekevät hälytyksen valoisissa paikoissa olevista ruumista.
Lasien lisäksi Samilla on muutama muu varsin hyödyllinen apuväline. Kätevä optinen kaapeli on tarkoitettu oven alta tiirailuun. Sam on myös varsin hyvä lukkoseppä käsistään. Tiirikointi ei kuitenkaan noudata perinteistä "valitse esine inventaariosta ja käytä oveen" -systeemiä, vaan se tapahtuu tattia hitaasti ympäri pyörittämällä. Oikeat kohdat pelaaja löytää tatin värinöiden perusteella. Tiirikoiminen ei ole kovin hankalaa, mutta lisää hiippailuun runsaasti tunnelmaa. Kaikista leluista huolimatta Samilla on käytössä vain kaksi tuliasetta. Ylimetka SC -20k on äänenvaimennettu kivääri, johon saa pultattua muutamaa erilaista ammusta. Omaperäisimpinä muun muassa ammuttava kamera, jonka päästämillä äänillä voi hämätä vihollisia. Kahdessa aseessa on jo yksi liikaa, sillä vaimennettu pistooli jää kivääriin verrattuna aivan turhaksi kiikaritähtäimen puuttuessa. Tähtääminen on toteutettu perinteisiin räiskintäpeleihin verrattuna omaperäisesti ja toimivasti. Tähtäysnappia painaessa kuvakulma laskeutuu hieman kauempaa Samin selän takaa olkapään korkeuteen. Mitä vähemmän Sam liikkuu, sitä tarkempana tähtäin pysyy. Tosimies Sam ei kiikaritähtäintä käyttäessä turvaudu mihinkään pillereihin saadakseen kädet vakaiksi. Homma hoituu hengitystä pidättämällä. Hassua kyllä superagentti ei pysty hengitystä pidättämään edes kymmentä sekuntia.
Osumien kanssa kannattaa olla tarkkana. Päähän osunut laukaus tappaa vihollisen kuin vihollisen välittömästi, mutta hieman ohi mennyt laukaus saa terroristin kaivamaan aseen esille hyvin nopeasti. Sam ei ole kestoltaan mikään supermies, vaan kuolee jo lyhyen sarjatulen päätteeksi. Tehtävissä ei valitettavasti voi tallentaa silloin, kun itse haluaisi. Kuoleman koittaessa peli alkaa uudelleen kohtuullisten välimatkojen päihin sijoitetuista checkpointeista, mutta jonkun täysinkäsittämättömän kuningasidean johdosta läheskään kaikissa ei saa tallentaa.
Sam, do you remember what day tomorrow is?
Splinter Celliä on hankala verrata sen ilmeisimpään kilpailijaan eli Metal Gear Solid 2:een. Molemmat pelit ovat lähtöisin samasta ideasta, mutta toteutukseltaan ne ovat niin kaukana toisistaan kuin vain mahdollista. Splinter Cell keskittyy eniten itse pelaamiseen, MGS2 taas upeaan tarinankerrontaan. Juoni onkin Splinter Cellin suurin kompastuskivi. Uutispätkillä ja radiokeskusteluilla kulkeva tarina ei pärjää mitenkään MGS:n "reaaliaikaisille" tapahtumille. Käsi sydämellä en voi mitenkään väittää kaipaavani Raidenin ja Rosen rakkaussekoiluja, mutta Splinter Cellin juoni jää naurettavan ohueksi tapahtumia ja henkilöitä myöten. Henkilöiltä puuttuu se karisma, mitä juuri esimerkiksi Metal Gearin hahmoilla on. Keskivertoa parempien ääninäyttelijöiden työstä puuttuu myös viimeinen silaus. Tehtäväpohjaisen tarinan varsinainen kriisi ei tunnu missään vaiheessa tarpeeksi uhkaavalta. Vaikka MGS2:n tarina räjähtikin viime hetkillä käsiin, lyö se Splinter Cellin kliseet totaalisesti.
Mutta kuten sanottu, pelattavuus on molemmissa täyttä tavaraa. Kuin myös audiovisuaalinen puoli. Kestoltaan molemmat ovat suunnilleen saman pituisia eli 15 tunnin pintaan, tosin Metal Gearin peliajasta noin puolet menee välidemoja ihmetellessä. Splinter Cellin PS2-versiota on muuten täydennetty laajentamalla joitain kohtia pelistä. Xbox-versioon kunnolla tutustumatta on mahdotonta sanoa, mihin kohtaan peliä nämä uudistukset ovat tulleet, mikä on tietenkin hyvä asia. Molemmissa peleissä on sen verran hyviä ominaisuuksia, että on varsin tapauskohtaista, kummasta pitää enemmän. Voisi kuvitella, että etenkin PC-pelaajat tykästyisivät enemmän Splinter Celliin. Tiedä häntä, minuun Metal Gear Solid 2 iski kuitenkin enemmän.
