Loppuvuosi 2007 oli hurjaa aikaa pelaajille. Markkinoille saatiin monta huikeaa peliä, joista useampikin keskittyi räiskintään. Moninpeliräiskijöille tarjottiin kaksi ehdotonta nimikettä: Halo 3 ja Call of Duty 4. Xbox 360:lla nämä räiskintäjättiläiset ovat taistelleet nyt Liven suosituimman pelin tittelistä syksystä lähtien. Call of Duty on onnistunut pitämään paikkansa listan kärjessä nyt monta viikkoa putkeen.
Kun tilanne on tämä, on luonnollista, että pelaajat vertailevat näitä kahta mestariteosta keskenään. Olen ollut mukana seuraamassa sivusta, kuinka pelien välisestä paremmuudesta kiistellään ja molempia kritisoidaan sekä ylistetään. Klassiseen Halo-kritiikkiin kuuluu tietenkin pelin haukkuminen pelleilyksi. Onhan siinä ihan naurettavia sci-fi-pyssyjä ja muita tieteishärveleitä, eikä peli muutenkaan ole yhtään realistinen. Call of Dutyhan suorastaan pursuaa realismia: pelissä voi ampua lautojen läpi!
Oma lukunsa on Call of Duty 4:n tavis- ja HC-sääntöjen kannattajien keskinäinen kinastelu. Tavallisesti tutkaruutu näkyy koko ajan kuvaruudun ylälaidassa ja jannut kestävät monen mielestä osumaa enemmän kuin laki sallii. HC-asetuksilla tutka katoaa ja parhaimmillaan muutama laaki riittää niittaamaan vihulaisen. Tämäkin on mielestäni kaksiteräinen miekka, ja molemmilla säännöillä on puolensa.
Jos lähdetään hakemaan puhtaasti realistista kokemusta, HC-säännöt ovat melko luonteva valinta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että HC olisi ainoa ja oikea tapa pelata Call of Dutya. Tavisasetuksilla pelaaminen vaatii erilaista lähestymistapaa, mutta sekin voi olla yhtä viihdyttävä ja kilpailullisesti ajatellen jopa parempikin vaihtoehto. Jos yksi laukaus ei riitä nitistämään hahmoa hengiltä, vaaditaan pelaajilta muutakin kuin nopea liipaisinsormi. Taktiselle ajattelulle jää enemmän tilaa, ja tähtäyksen on oikeasti oltava kohdallaan. Totta kai se hatuttaa, jos yllätetty vihollinen hoiteleekin minut ensin, mutta toisaalta minullakin olisi vastaavassa tilanteessa mahdollisuuteni. Toinen huomioitava seikka on, että äänenvaimentimen merkitys kasvaa entisestään tutkan näkyessä jatkuvasti. Uskaltaisin väittää, että HC-säännöt suosivat enemmän kentän nurkassa kykkiviä sotureita.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole väittää, että kumpikaan sääntöasetuksista olisi millään tavalla välttämättä parempi. Tykkään pelata molemmilla asetuksilla. Toisinaan on hauskaa, kun pelkästään sokkelossa selkään yllättämällä saa omistettua joukon päänahkoja, mutta toisinaan on hauskempi taistella tavissäännöillä.
Miten tämä sitten liittyy Halo 3 vastaan Call of Duty 4 –vastakkainasetteluun? Näkisin asian jopa niin, että Call of Duty 4 on eräällä tavalla Halon perillinen. Katsokaa vaikkapa pelien ominaisuuksia. Halo-sarja ei ole hirveästi mullistunut sitten ensimmäisen osansa. Aikoinaan Combat Evolved ihastutti pelaajia suojajärjestelmällään, joka mahdollisti hyvän rytmityksen taisteluihin. Pelaaja saattoi ottaa osumaa rankastikin ilman, että energiat putosivat nollille ja peli oli menetetty. Sama sääntö päti niin yksin- kuin moninpelissäkin. Pelkkä yllätysmomentti ei aina riittänyt, vaan oli oikeasti osattava pelata. Call of Duty 4 käyttää tätä nykyään standardiksi muodostunutta tekniikkaa, jonka voisin väittää olevan suora johdos Halon suojajärjestelmästä. Idea on täsmälleen sama: frägäämiseen vaaditaan enemmän taitoa ja yritystä.
Modern Warfaren toinen Halosta tuttu ominaisuus on kahden aseen pelimekaniikka. Pelaajat voivat kantaa mukanaan kahta asetta sekä kranaatteja. Tälläkin oli aikoinaan melkoisen suuri vaikutus räiskintäpelien kehitykseen, kun Combat Evolved näytti ratkaisun toimivan oikeasti. Ehkä vaikutus ulottuu enemmän yksinpelin puolelle, mutta on sillä merkityksensä moninpelissäkin.
Call of Duty 4:n ja Halo 2:n verkkopeliä vertailemalla puolestaan huomaamme, että onpas näillä paljon yhtäläisyyksiä. Halo 2:n tarjoama party-järjestelmä sai pelaajien keskuudessa paljon kiitosta toimivuudestaan, joten oli luonnollista, että se kopioitaisiin ajan kuluessa muihinkin peleihin. Järjestelmän ansiosta pelaajat voivat muodostaa aulaan aluksi oman ryhmänsä. Tämän ”partyn” voi sitten viedä taistelukentälle valitsemalla ”playlisteista” eli niin kutsutuista pelilistoista sen sopivimman. Kun playlist on valittu, seuranhakujärjestelmä etsii muita saman playlistin valinneita pelaajia ja muodostaa näin matsin pelin arpomalla kentällä. Yksinkertaista, vaivatonta ja eleganttia. Eihän tämä kaikkia miellytä, mutta on se mukava puhua paskaa samalla, kun peli etsii peliseuran ja järjestää matsin.
Miksikään Halo-ripoffiksi Call of Dutya en kuitenkaan halua väittää. Onhan peleillä selvät eroavaisuutensakin pelimekaniikassa. Call of Dutyssa tähdätään vasta tosissaan, kun jyvä nousee esille vasenta liipaisinta painamalla. Tälläkin on dramaattinen merkitys pelattavuuden kannalta, sillä lonkalta roiskiminen ei yksinkertaisesti ole kovin tehokasta. Halossa puolestaan kranaateilla on huomattavasti suurempi merkitys. Halothan on rakennettu pohjautuen Bungien kuuluisaan kultaiseen kolmioon: Aseet, kranaatit ja lähitaistelu.
Uusittu Assault rifle on tämän suunnittelun kulminaatio. Kakkosen SMG sysättiin syrjään aloitusaseen paikalta, sillä tehoton pyssy vaati käytännössä pelaajia joko etsimään käsiinsä tehokkaamman taistelukiväärin tai toisen SMG:n. Kahden aseen käyttäminen vähensi kranaattien käyttöä ja vaikeutti lähitaistelua. Bungie oli rikkonut oman kultaisen sääntönsä. Nyt Assault rifle sisältää 32 panoksen lippaan, joka on tarpeeksi tilava vihollisten tappamiseen yhdellä latingilla, jos kohde on tarpeeksi lähellä ja tähtääminen on kunnossa. Käytännössä pieni lipas kuitenkin vaatii käyttämään kranaatteja hyödykseen taistelussa.
Kranaattien käyttäminen onkin Halossa oma taiteenlajinsa. Tavalliset ihmisten kranaatithan kimpoilevat komeasti ympäristöstä, joten etevä pelaaja osaa suunnitella heittonsa tämän ominaisuuden muistaen. Plasma- ja piikkikranaatit puolestaan tarttuvat pelihahmoihin. Näin taitava pelaaja voi tuomita vihollisensa kuolemaan yhdellä kranaatilla. Vaikka tämä onnistuisi kuinka useasti ja millä tavalla tahansa, on fiilis ”You stuck…”-tekstin jälkeen aina yhtä palkitsevaa.
Jos kultaisen kolmion hallitsee kokonaisuudessaan, ei vähemmän taitavan vastustajan omistaminen ole vaativaa saati vie paljoa aikaa. En suinkaan väitä hallitsevani Halo 3:n pelimekaniikkaa täydellisesti, mutta jotenkuten kuitenkin. Olen myös sitä mieltä, että Battle rifle olisi kaikesta huolimatta voitu pistää suorilta Halo 3:n aloitusaseeksi. Tällöin pelaaja olisi aina varustettu jokapaikanhöyläksi sopivalla tappovälineellä. Ja näinhän asiat ovatkin Halon HC-pelimuodoissa.
Siinä pieni vasta-argumentti niille, jotka valittavat tappojen vaativan useamman lippaallisen Halossa.
Halo 3:n puolesta puhuvat myös muut sen ominaisuudet: Forge ja Saved Films tarjoavat mahdollisuuksia, joihin Call of Duty ei kykene vastaamaan. Omien pelimuotojen ja kenttäasetelmien muodostaminen sekä menneiden koitosten ihasteleminen ja kuvien napsiminen ovat aidosti hauskoja ominaisuuksia.
Vaikka tästä blogahduksesta onkin jo ehtinyt muodostua melkoinen fanipojan tuskainen avautuminen Halon haukkujia vastaan, en kuitenkaan halua jättää sellaista loppumakua lukijalle, joka on näinkin pitkälle jaksanut kummallisia sepustuksiani seurata.
Call of Duty 4 tarjoaa sekin rautaisen pelattavuuden. Moninpeli on erinomaisesti suunniteltu. Se sisältää mukavasti erilaisia pelimuotoja ja vaihtelua. Visuaalinen ulosanti on erinomainen ja peli pyörii kuin unelma. Tasojärjestelmä tuo verkkopeliin uudenlaista syvyyttä ja tavoitteellisuutta. Onhan se hauskaa avata uusia aseita, tähtäimiä ja kykyjä käyttöönsä. Addiktoivaa, sanoisin minä.
Nyt puolestaan sanon sen, että älkää enää jumalauta jankuttako minulle siitä, kuinka Halo 3 on paska peli verrattuna Call of Duty neljään tai toisinpäin. Molemmat ovat erinomaisia paketteja, mutta myös erilaisia. Molemmille löytyy varmasti elintilaa ja omat pelaajansa. Mielipiteitä on toki monia, mutta tämä on fakta:
Call of Duty 4 ja Halo 3 ovat molemmat hiottuja mestariteoksia.
