Kansansuosikin jälkikontrolli

Voisiko olla niin, että sivustomme alati erehtymätön Jaakko Herranen suoritti jopa oikeusmurhan espoolaisporukan sieluntuotosta kohtaan? Saimme testiin vielä Xbox One -version toista mielipidettä varten.

Paha yskä yhä paranee

Xbox One X:llä poistuu ainakin yksi massiivinen murhe. Microsoftin tehomyllyllä ruudunpäivitys pysyttelee huomattavasti Sonyn virkaveljiä tasaisempana, eikä peli-innon tyystin tappavia diaesityksiä tarvinnut kokea edes ennen tuoreimpia päivityksiä. Notkahduksia toki nähdään hektisimmissä kohtauksissa, mutta ongelma on enemmänkin kosmeettinen.

Control

Vahvaan fysiikanmallinnuksen sekä räiskyviin efekteihin luottava lopputulos ansaitsee oikeastaan kiitosta teknisillä meriiteillään. Esimerkiksi seuraavana konsoliin sujahtanut Gears 5 näyttää toki monin verroin skarpimmalta, sulavammalta ja periaatteessa nätimmältä, mutta sen moninkertaisella budjetilla luodut staattiset ympäristöt aiheuttavat kaipuun Controlin dynaamisemman kaaoksen pariin.

Outoja aivoituksia

Muutoin yksiselitteisen mielipiteen muodostaminen Jesse Faydenin yliluonnollisesta seikkailusta on yllättävän vaikeaa – vaikeampaa kuin yhdenkään aiemman Remedyn pelin kohdalla. Kaksi ensimmäistä Max Paynea nousivat aikoinaan välittömästi omalle suosikkilistalle niin omintakeisen kerrontansa kuin rautaisen toimintansa vuoksi. Alan Wake luotti vahvasti tunnelmanluontiin ja oli niillä ansioillaan mitä mainioin kokemus. Quantum Break jäi ”ihan kiva” -tasolle, mutta sekin tuli läpäistyä ilomielin pariin otteeseen.

Tunteet Controlia kohtaan heittelehtivät sen sijaan rajusti hetkestä toiseen. Ensimetrien harmaat toimistokäytävät ja itsetarkoituksellisen hämärät tapahtumat jättävät kylmäksi. Tuntien edetessä seikkailu kuitenkin kaappaa tiukasti otteeseensa. Fiilikset paranevat etenkin Jessen kykypuun karttuessa sekä tekijöiden ryhtyessä rohkeammin irrottelemaan yliluonnollisten näkymien kanssa. Eivätkä etukäteen parjatut Hiss-oliotkaan ole niin puisevia kuin uhkailtiin, sillä perinteistä räiskintää telekineettisiin voimiin yhdistelevä mekaniikka takaa hauskuuden – geneerisiltä tuoksahtavista vastustajista riippumatta.

Control

Silti monet ärsytyksen aiheet nostavat tasaisesti päätään. Pullamössösukupolvelle tyystin sopimaton tallennusjärjestelmä saa aikaan akuuttia verenpaineen nousua etenkin pelin loppupuolella, kun taisteluita venytetään tarpeettoman pitkiksi. Monikymmenpäisen vihollisjoukon viimeisen aallon yllättäessä kuolettavasti takavasemmalta testataan rauhallisemmankin pelaajan hermoratoja. Myös useaan otteeseen haukuttu kartta ansaitsee eittämättä kaiken kritiikkinsä. Navigointiongelmaa voi toki kiertää pikasiirtymien avulla, mutta tällöin saattaa puolivahingossa missata koko Controlin ytimen. Peli on nimittäin suunniteltu vähintään yhtä vahvasti tutkiskeluun kuin puhtaaksi räiskeeksi.

Tapahtumapaikkana toimivan The Oldest Housen huomattavan avoin rakenne on lopulta merkittävin muutos Remedyn aiempiin teoksiin verrattuna. Controlia on jopa turhan helppo lähestyä pelkkänä tarinavetoisena putkijuoksuna, jolloin valtava määrä kiinnostavaa sisältöä jää tyystin kokematta. Seikkailun syövereihin antautuminen ei ole itsestäänselvyys, sillä tarkoituksellisen hämärä tyyli ei takuuvarmasti toimi kaikille. Taustalle ripotellaan valtava määrä mysteeriä avaavia tiedonjyväsiä, mutta niiden piilottaminen sieltä täältä poimittaviin kirjeisiin sekä ääni- ja videoleikkeisiin on iso riski, joka epäilemättä jakaa pelaajakuntaa. Ilkeämielisemmät voisivat kuvata kyseistä kerrontatyyliä laiskuudeksi, kun toiset nimittävät sitä neroudeksi.

Controlin läpäisyn jälkeen omat ajatukset lopullisista tähdistä vaihtelevat yhä. Kirjoitushetkellä fiilikset Remedyn uutukaista kohtaan ovat kuitenkin erittäin positiiviset. Peli tarjoaa hyvin omanlaisensa kokemuksen, ja studion muiden teosten tapaan muistelen tätäkin luultavasti lämmöllä vielä vuosien päästä. Verkkopelien kultakaudella kunnolliset sooloseikkailut ovat harmillisen katoava luonnonvara, joten mennään tänään nelosella ja littipeukulla.