Olipa jälleen kerran
Animesta railakkaasti lainaava seikkailu sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa vähäpukeiset androidineidot lähetetään sotimaan ihmiskunnan puolesta paikkoihin, jotka menetettiin galaktisten konfliktien aikana. Supermallien ja Lolitan sekoituksena syntyneet nuket näyttävät kaikki hädin tuskin teineiltä (ja osa sitäkin nuoremmilta), eikä kellekään ole tullut ohjelmoitua persoonia.
Päähenkilö Eve on yksi näistä eliittisotilaista. Hän kärsii eräänlaisesta muistinmenetyksestä, jonka ympärille valtaosa heppoisesta juonesta on koottu. Kun hyökkäys vihollisten voimia kohtaan menee mönkään, Eve kohtaa Adamin, paikallisen selviytyjän, joka pelastaa tämän pälkähästä. Yhdessä he matkaavat Xionin kaupunkiin. Ihmiskunnan viimeiseen turvapaikkaan, joka tarvitsee Enkelin (eli Even kaltaisen sotilaan) apua.
Tästä alkaa tuskallisen tuttu kierros jokaisen kliseen, arkkityypin ja troopin läpi. Kirjoja, elokuvia tai edes aiempia animeja katsoneet tunnistavat, mihin tarina on menossa tunteja ennen kuin se matelee siihen suuntaan. Eikä tuttuudessa olisi vikaa, jos pelin toteutus olisi edes jollain tasolla hurmaavaa. Mutta Stellar Blade ottaa itsensä niin vakavasti, että sen muut osa-alueet, erityisesti lapsellinen esineellistäminen, jättää ikävän jälkimaun.
Fanipalvelua liukuhihnalta
Stellar Blade on kerännyt etukäteen paljon huomiota sen avoimesta tavasta läähättää päähenkilönsä perään. Eve ja hänen sisarensa on suunniteltu miesten ehdoilla, mikä näkyy ja kuuluu kaikissa pelin osa-alueissa. Galaksin sotilaat käyvät taistoon ihoa myötäilevissä nahkavetimissä, jotka kuitenkin saavat gluteus maximukset hyllymään hyytelön lailla. Koulutyttömäistä asustetta korostavat puoliksi laitetut kravatit, sekä valinnaiset lisäasusteet, joiden tarkoitus on vain seksualisoida päähenkilöä.
Erityisen ikäväksi koko homman tekee se, että Evellä ei ole muistia tai persoonaa, joten häntä kohdellaan kuin lasta valtaosa pelistä. Koska kaikki sotilaat ovat nuoria (vähäpukeisia) naisia, niin tarinan ekspositio ja opastus jää täysin miesten harteille. Heille toki riittää vaatteita ja korkeita virkoja, ja he isällisesti auttavat, kun Eve ihmeissään pyytää heitä selittämään maailman menoa. Lopputuloksena päähenkilö on nukkemainen seksiobjekti, jonka sulot yhdistetään väkivaltaan ja lapsellisuuteen. Vähemmästäkin haluaa käydä pesemässä silmät ja etsiä jotain muuta katsottavaa.
Seksuaalisuus ei itsessään ole ongelma. Erinomaiset Hades ja Bayonetta todistavat, että kiimainenkin peli voi olla mielenkiintoinen, jos tekijät ymmärtävät, mitä ovat tekemässä. Stellar Bladen sekoitus eksploitaatiota, teinien esineellistämistä ja väkivallan seksualisointia on niin lapsellista, ettei sitä edes voi verrata Nier Automatan kaltaiseen metanarratiiviin. Sen pinnallisuus johtaa siihen, että pienetkin yritykset pelastaa tilannetta tuntuvat vain pakkopullalta. Ne tulevat niin myöhään ja ovat niin huonosti kirjoitettuja, ettei niistä saa mitään irti.
Tylsää pelattavaa
Surkealla tarinalla pärjäisi vielä, jos pelattavuus olisi huipussaan. Näin ei kuitenkaan ole. Stellar Blade menee sieltä, mistä aita on matalin ja tarjoaa keskinkertaisen pikkubudjetin toimintaseikkailun, joita nähdään vuosittain.
Kehuja kuitenkin siitä, mistä se niitä ansaitsee. Stellar Bladen maailma on ajoittain mielikuvituksellinen ja kaunis. Maailmanlopun jälkeinen dystopia sekoittelee uskonnollista kuvastoa steampunkahtavaan ikonografiaan kiitettävästi. Mikään ei varsinaisesti ole omaperäistä, mutta maailmassa on sitä iloa ja oivallusta, jota ei löydy mistään muualta pelistä. Erityisesti Xionin kaupunki on komeaa katseltavaa.
Toiminta on perushuttua, johon on totuttu vuosien varrella. Eve kerryttää kokemuspisteitä pistämällä hirviöitä pataan, ja jokaisella alueella tulee vastaan uusia variantteja, joihin tarvitsee eri kykyjä. Nämä kuitenkin rajoittuvat tuttuihin ja turvallisiin hyökkäyksiin. Kilvet tuhotaan raskaalla lyönnillä, iskun väistäminen ajallaan antaa pienen hetken tehdä enemmän vahinkoa, etäiset vihulaiset tuhotaan aseella ja niin edelleen.
Animaatiot ovat kieltämättä paikoittain komeita, ja varsinkin hirviöiden suunnittelussa löytyy hetkittäin ahaa-elämyksiä. Näissä tapauksissa perinteisyys on oikeastaan hyve, sillä isommatkin möröt kaatuvat helpommin, kun tunnistaa mihin niitä pitää lyödä.
Mikäli pelikokemus olisi paremmin hienosäädettyä, muusta voisi tinkiä. Silloin ainakin tuntuisi siltä, että perinteistä revittäisiin viimeisetkin mehut irti. Stellar Blade tyytyy kuitenkin keskivertoon, eikä kertaakaan tunnu edes haluavan kokeilla jotain, mikä veisi sen ulos mukavuusalueelta. Jopa pienet asiat, kuten kuolin animaatiot, tuntuvat keskeneräisiltä. Eve vaan pysähtyy paikoilleen, ja ruudulle ilmestyy teksti: “You died.” Jopa 30 vuotta vanha Resident Evil vaivautui tekemään enemmän.
Kontrollit ovat tahmeita, tasohyppely puolivillaista ja maailman suuret aakeet laakeet niin tyhjiä, että niiden samoaminen puuduttaa. Irrallisina toisistaan jokainen osa-alue olisi ehkä pelastettavissa. Yhtenä isona pakettina ne vaan muistuttavat siitä, miten yksikään niistä ei vaan toimi kunnolla.
Pelimekaniikoista muodostuu tuttu rutiini, joka maistuu nopeasti puulta. Sivuhahmoja on harvassa, ja hekin tylsiä. Näin ollen tehtävät valtaosin koostuvat listalta poimitusta "mene tuonne, kerää nämä" -tyylisestä nysväyksestä. Löydetyistä esineitä rakennellaan pieniä parannuksia aseistukseen, jossa pääpaino on jälleen siinä, mikä tuo eniten esille paljasta pintaa.
Tätä jatkuu lähemmäs toistakymmentä tuntia. Kaiken keräämiseen menee vähintään tuplasti sama aika. Jos rutiininomainen toisto vetoaa, siitä voi jopa nauttia.
Vanhassa vara pahempi
Ilman kiinnostavaa tarinaa, päähenkilöä tai edes persoonallista otetta, Stellar Bladea on vaikea suositella täysihintaisena kellekään. Sille on varmasti faninsa, jotka haluavat samaa tuttua mättöä, jota lajityyppi on tarjonnut jo vuosikymmeniä. Nyt vain Gainax-kuorrutuksella. Heille se suotakoon.
Mutta kokonaisuutta on vaikea kehua, kun sen ainoa huomattava myyntivaltti on teinitytöiltä näyttävien robottien seksualisointi, joka oli kulunutta jo 2000-luvun alkupuolella. Lollipop Chainsaw -tyyliset keimailut on nähty ja koettu: pelirintama on onneksi liikkunut tästä edes vähän eteenpäin. Tietyllä tavalla katseltuna Stellar Blade toimii siis eräänlaisena aikakapselina. Se muistuttaa siitä, miten tärkeää edistys on.
Lopputulos on silti pettymys. Jopa lajityypin faneille, jotka haluavat edes rahtusen jotain muuta näiltä peleiltä. Stellar Bladen fokus on niin suppea, ettei se näe metsää puilta. Ei edes silloin, jos sitä yrittäisi katsoa metatasoisena satiirina, mitä se ei ole. Nyt se on vain keskinkertainen toimintaseikkailu, jonka huomionarvoisin osa-alue on se, miten persoonaton kokonaisuus se lopulta on. Samanlaiset kiksit saisi siitä, että kirjoittaa laskimella 715517.
