Pelialalla kohta 35 vuotta vaikuttaneen japanilaisen Shinji Mikamin (Resident Evil -sarja, Vanquish, Viewtiful Joe ja monet muut) luotsaama Tango Gameworks on tullut vuosien varrella tutuksi lähinnä kauhusta (The Evil Within -sarja) sekä utuisesta ja unenomaisesta Ghostwire: Tokyosta. Hi-Fi Rush on puolestaan kaikessa värikkyydessään mielenkiintoinen suunnanmuutos studion aiempiin teoksiin verrattuna, sillä sen keskiössä ovat erityisesti rytmikkyys, hauskanpito, huumori ja helposti omaksuttava, mutta samalla sopivan syvällinen taistelumekaniikka. Ja tietysti loistava musiikki!
Hi-Fi Rush jäi myös Mikamin joutsenlauluksi Tangon kanssa, sillä projektissa vastaavana tuottajana toiminut mies on sittemmin jättänyt perustamansa studion. Jo tässä vaiheessa arviota on kuitenkin todettava, ettei mestari olisi voinut paljoa tyylikkäämmin poistua taka-alalle, sillä teos on heittämällä yksi viime vuosien parhaimmista toimintapeleistä.
V niin kuin Vandelay
Hi-Fi Rush alkaa, kun Chai (Robbie Daymond), 25-vuotias jäpikäs, saapuu kyberneettisiä proteeseja tekevän Vandelay-yhtiön kampukselle ilmoittautuakseen vapaaehtoiseksi Project Armstrong -testiohjelmaan. Rokkitähteydestä haaveilevan herran oikea käsi on toimintakyvytön, joten tilaisuus tulee hänelle kuin taivaan lahjana.
Vandelayn toimitusjohtaja, korporaatioklöntti Kale Vandelay (muun muassa uusimpana Sonicin äänenä toimiva Roger Craig Smith) on kuitenkin suunnitellut Chain pään menoksi muuta toimintaa, tarkemmin sanottuna ilmaiseksi työvoimaksi yhtiön jätehuoltoon, ikään kuin vastineena ilmaisesta proteesista. Juuri kun pahaa-aavistamattoman jäbäleissönin raajanvaihtoprosessi on alkamassa, Kale nakkaa Chain kannettavan musiikkisoittimen pois. Heitto on onneksi sen verran huolimaton, että soitin iskeytyy prosessin aikana suoraan Chain rinnassa olevaan tyhjään koloon, joka on kuin Rautamiehellä konsanaan.
Onnettomuuden ansiosta Chai huomaa pian tuntevansa musiikillista yhteyttä ympäristönsä kanssa. Vandelayn koneisto leimaa Chain samalla virheyksilöksi, jonka johdosta tehtaan turvallisuusosasto yrittää listiä Chain. Mies ei kuitenkaan antaudu taistelutta, sillä hän huomaa uuden kätensä pystyvän valmistamaan sähkömagneettisen keräilytyökalun, jonka Chai voi muuntaa lyömäaseeksi. Ulkonäöksi valikoituu vähemmän yllättäen hyvinkin tyylikäs sähkökitara.
Tehtaasta olisi siis paettava. Tehtävä vaikuttaa mahdottomalta, mutta kreivin aikaan kuvioihin astuu mukaan Peppermint-niminen nainen (Erica Lindbeck), joka johdattaa Chain piilopaikkaansa sillä ehdolla, että hän lupaa auttaa neitoa selvittämään mahdollista Armstrong-projektiin liittyvää salaliittoa. Chai tietenkin suostuu, kun ei oikein muutakaan tilanteessa voi.
Mun biitti on mun sydän
Hi-Fi Rush on ensimulkaisulla hyvin perinteinen hack ’n’ slash -mätkintä, jossa väistellään, parrytaan ja pistetään vihollisia kasakaupalla pinoon. Sen erottaa kilpailijoistaan kuitenkin taustamusiikkiin ja ympäristöön pohjautuva rytmipohjaisuus. Tahdissa hakkaaminen ei ole pakollista, mutta se on erittäin suotavaa, sillä napinpainallusten oikea ajoittaminen voimistaa huomattavasti niin perusliikkeitä kuin oikeaan ajoitukseen pohjautuvia komboja, minkä lisäksi arvosana ja taisteluista saatavat hyödykkeet paranevat sitä mukaa. Jos rytmi ei ole veressä, ottaa peli asiakkaansa erinomaisesti huomioon muun muassa vaikeustasovalinnan ja tarvittaessa ruudulle laitettavan metronomin turvin.
Taisteluja elävöitetään aika ajoin lyhyillä QTE-näppäinyhdistelmillä ja -minipeleillä. Yleisesti ottaen en ole näiden fani, mutta Hi-Fi Rush tekee pikkupeleistä sen luokan taidetta, ettei niistä voi olla tykkäämättä. Tässä kontekstissa ne eivät myöskään tunnu päälle liimatulta, vaan tuovat entisestään syvyyttä ja omaleimaisuutta mähinöihin.
Jos on taistelumekaniikka täysi napakymppi, samaa ei voi valitettavasti sanoa tasohyppelystä. Chain loikkimisessa on vähintäänkin mielenkiintoinen momentum, mutta onneksi siihen tottuu melko nopeasti. Rotkoon tippuminen ei tuota Chaille juuri takapakkiakaan, joten hutiloikista ei rankaista merkittävästi. Kentät ovat puolestaan suhteellisen lineaarisia, mutta niissä on juuri riittävästi haaraumia, jotta niitä on mukava tutkia.
Nuuskiminen kannattaa, sillä kentistä löytyy rutosti kerättävää, kuten päivityksiä energia- ja erikoisliikepalkkiin sekä valuuttaa, jolla ostaa muun muassa uusia liikkeitä, kykyjä sekä päivityksiä Chain aseeseen. Hahmon kehittäminen on muutenkin pirun hauskaa puuhaa, joten sille kannattaa uhrata ajatus jollei parikin.
Piirretyt eivät koskaan mene pois muodista
Hi-Fi Rush säväyttää myös audiovisuaalisesti. Persoonallisen piirrostyylin, visuaalisen yksityiskohtaisuuden, miellyttävän kontrastin ja musiikin rytmin mukaan elävän maailman ohella teos pyörii 60 freimiä sekunnissa ilman ainuttakaan hikkaa. Vielä grafiikkaakin parempi aspekti on musiikki, joka vie Hi-Fi Rushin sille kuuluisalle nextille levelille.
Lisensoitujen kappaleiden (muun muassa Nine Inch Nails, The Prodigy ja The Black Keys) lisäksi nimike sisältää rutosti alkuperäisiä kappaleita, joita ovat olleet säveltämässä Konamin entinen säveltäjä Shuichi Kobori, ex-Capcomlainen Reo Uratani sekä Tango Gameworksin äänisuunnittelija Masatoshi Yanagi. Lopputulos on tarkoin mietitty ja sen luokan täysosuma, etten muista hetkeen kuulleeni yhtä erinomaista ja yhtä hyvin peliin sopivaa ääniraitaa.
Henkilökohtaisesti sydäntä lämmittivät myös lukuisat viittaukset, joita en viitsi tässä lähteä isommin spoilaamaan. Sanottakoon näin, että salaisuuksia etsiessä voi törmätä ainakin tutun oloisiin robotteihin ja iloiseen tilulilutteluun.
Ihanaa sisältöä elämään
Jos intoa riittää, tekeminen ei suinkaan lopu noin 10–15 tuntia ottavan läpäisyn jälkeen. Lopputekstien rullattua jokaiseen kenttään voi palata tutkimaan uutta aluetta, jonne ei ollut asiaa ensimmäisellä kierroksella. Lisäksi Peppermintin piilopaikkaan putkahtaa saataville ekstravaikea vaikeustaso sekä Devil May Cryn hengessä tehdyn Rhythm Tower -selviytymismoodin päälle vielä pelihallikabinetti, jossa pääsee kokeilemaan alati nopeutuvaa BPM RUSH!-moodia sekä ”rytmitornin” roguelike-versiota eli Power Up! Tower Up! -tilaa. Jos siis aikoo kerätä kaiken, kasvaa aika ajastimessa moninkertaiseksi.
Täydellinen huume
Hi-Fi Rush on saavutettavuudeltaan esimerkillinen ja viimeisen päälle viimeistelty tyylitietoinen mäiskefestari, joka piti minut vahvasti pihdeissään heti alkumetreiltä aina lopputeksteihin saakka ja vielä sen jälkeenkin. Normaalisti en juuri ”jälkikontsaan” nimittäin koske, mutta huippulaadusta kertonee jotain se, että intouduin välittömästi testailemaan uusia moodeja sekä etsimään taakse jääneitä aarteita. Jos siis mäiskinnät kiinnostavat ja taskussa polttelee sattumalta 30 euroa, en keksi kyllä parempaa tapaa käyttää ne kuin tämä. Hivenen kankea tasohyppely on olematon pikkuvika muuten loisteliaassa kokonaisuudessa.
Vaikka Shinji Mikami on jättänyt Tango Gameworksin taakseen, on studio mitä ilmeisimmin hyvissä käsissä, sillä ohjaaja John Johanas tiimeineen on nyt julkaissut ensimmäisen aidon mestariteoksensa. Uskoisin, että tästä kaverista kuullaan lisää vielä monta kertaa vuosien varrella.
