Warhammer 40,000 elää skaalasta. Kyseessä on synkän tulevaisuuden visio, jossa ihmiskunta on levinnyt niin pitkälle äärettömään universumiin, että seuraava looginen askel on totaalinen hävitys. Miljardit ovat kuolleet väkivaltaisen laajenemisen myötä, ja sekin on vain tippa verisessä meressä, joka velloo kohti väistämätöntä loppuaan.
Pelaaja ottaa harteilleen Space Marine -sotilaan manttelin ja heittäytyy kohti hurmeista konfliktia. Nämä sotilaat eivät enää ole ihmisiä, vaan eräänlaisia hybridejä elävän ja koneen välillä, minkä ainoa tarkoitus on palvella keisaria, jonka olemassaolo on vain etäinen myytti. Edessä on väkivaltainen polku kohti kuolemaa, kun sotilaiden edessä siintää galaktisten hirvöiden massat.
Helvetinmoista menoa
Space Marine II pistää luulot pois heti ensikättelyssä. Hirviöiden massat ovat kauhistuttava visio, jolta ei pääse pakoon. Huikeat visuaaliset efektit saavat maailmanlopun tulemaan iholle. Mihin ikinä katsookin, voi nähdä hävitystä ja tuhoa. Taistelut ovat kiivaita ja ne tuntuvat päättymättömiltä tavalla, joka ei kuitenkaan turhauta pelikokemusta. Sen sijaan jää fiilis, että jokainen voitto on vain hetkellinen hengähdystauko ennen seuraavaa koitosta. Se jättää pelaajan mielentilaan, jossa pusketaan eteenpäin vaikka mikä tulisi. Muutamassa hetkessä voi arvuutella, miltä avaruusmariineista saattaa tuntua. Kokemus on vaikuttava, joskin samalla häiriinnyttävä.
Audiovisuaalinen toteutus tukee tätä illuusiota. Hirviöiden korinat ovat kammottavaa kuunneltavaa, aseet laulavat kovaa ja korkealta, ja upea musiikki on sopivan eeppistä ja pahaenteistä. Jos maailma on menossa kohti helvettiä, ainakin se matkaa sinne komeasti. Jopa silloin, kun ruudulla vilisee sadoittain luoteja, ruumiinosia ja liekehteviä paloja entisistä rakennuksista, Space Marine II jyskyttää eteenpäin ilman merkkiäkään hidastelusta. Mikäli koko peli julkaistaan näin hyvässä kunnossa, kyseessä on helposti yksi vuoden nautittavimmista teknisistä esityksistä.
Kaverien kanssa aina parempaa
Space Marine II toimii niin kahden kaverin kanssa kuin yksinpelinä. Näistä toki ensimmäinen on se pelimuoto, jota tekijätkin suosittelevat pääkokemuksena. Gamescomin kampanjaa päästiin testaamaan vain yksinpelinä, mutta se ei menoa hidastanut. Kokemus oli silti mieleenpainuva, eikä pelin tekoäly häirinnyt toimintaa kertaakaan.
Intensiivinen toiminta pakottaa pelaajan lähestymään toimintaa eri tavalla, kuin muissa vastaavissa räiskinnöissä. Ruudulla tapahtuu jatkuvalla syötöllä niin paljon, että jos kaveri sattuu tippumaan taistelusta, häntä ei välttämättä ehdi käydä pelastamassa. Se luo tunteen siitä, että vain tappamalla kaiken, mitä vastassa on, voi saavuttaa edes hetkellisen voiton. Millään muulla ei ole väliä. Brutaali ajatusmalli soveltuu pelin maailmaan kuin nakutettuna. Jää toki nähtäväksi, miten tämä toimii moninpelissä, jossa kuitenkin on tärkeintä pitää hauskaa porukalla.
Paikallaolevat tekijät kuitenkin vakuuttivat, että vaikeustasoa on pohdittu alusta pitäen siten, että jokainen saa mahdollisuuden palata takaisin karkeloihin. Hahmo voi köllähtää pari kertaa, kunnes pelaaja saa varoituksen, että seuraavasta laakista lähtee lopullisesti henki. Jopa sen jälkeen paluu kentälle on mahdollista muutaman mutkan kautta.
Kauheaa kauneutta
Space Marine II sai minut haukkomaan henkeäni useaan otteeseen. En odottanut sen tekevän näin suurta vaikutusta, vaikka olinkin innoissani päästä näkemään, miltä synkkä tulevaisuus näyttää.
Kyseessä on huiman kekseliäs, armoton ja brutaali räiskintä, joka tavoittaa Warhammerin syvimmän olemuksen. Sen lähdemateriaali, oli kyseessä sitten kirjat tai strategiapelit, on usein ahdistavaa luettavaa. Vaikka sen kylmä maailma on tarkoitettu satiiriseksi kritiikiksi kolonialismista ja imperialismista, se ei vähennä synkän tulevaisuuden kauheutta ollenkaan.
On siis upeaa huomata, että Space Marine II ymmärtää, mitä osa-aluetta painottaa. Se ei anna pelaajalle fiilistä, että tämä olisi sankari. Jopa silloin, kun olet kovin ja pahin murhamasiina, mitä planeetalta löytyy, olet vain pieni osa kosmista kokonaisuutta. Omat teot jäävät historian kylmän saappaan alle, eikä lopussa ole muuta kiitosta, kuin kylmä tuuli loputtomien hautojen yllä.
Se on hyytävä ajatus, joka sai minut rakastamaan tätä lohdutonta sotanäytelmää. En malta odottaa, että pääsen kokemaan sen täysissä mitoissa hyvin pian.
Lue myös Toni Turusen ennakkomietteet pelistä.