Käsi ylös, jos sinullakin on ollut joskus vaikeuksia pitää oma vainoharhaisuutesi kurissa. Tässä on nimittäin teos, joka käsittelee mielenterveyden häiriöitä tavalla, jota ei ole videopeleissä juuri nähty.
Hellblade: Senua's Sacrifice on kylmäävä kertomus 700-luvun karussa maailmassa elävästä naissoturi Senuasta, joka yrittää selättää omien aivojensa demonit, löytää sisäisen rohkeutensa ja selvittää, onko hänen rakkaansa Dillion pelastettavissa. Mies on nimittäin tapettu brutaalisti ja juoni starttaa, kun Senua lähtee epätoivoisena pois kotoaan, vain kuolleen rakkaansa pää mukanaan.
Hän uskoo mielessään kuulevien äänien sävyttämänä, että pohjoisen jumalat ovat vieneet Dillionin sielun mukanaan. Niinpä Senua ottaa veneensä ja lähtee kohti tuntematonta, hartaana toiveenaan saada rakas kumppani takaisin elävien kirjoihin.
Oliko se kaikki vain silmänlumetta?
Kuten useimmat tarinavetoiset pelit, myös ensimmäinen Hellblade on parasta kokea mahdollisimman sokkona, jotta kokemus olisi vaikuttavampi. Kuten yllä vihjailin, on Senua psyykkisesti sairas, joten koskaan ei voi olla täysin varma, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä ei, sillä hän kärsii muun muassa psykoosista ja vainoharhaisuudesta.
Hänen elämänsä tuntuu muutenkin jatkuvalta selviytymistaistelulta, minkä lisäksi pelaaja on saatu osaksi tätä kokemusta todella hyvin. Senua kamppailee pelon, ahdistuksen, riittämättömyyden tunteen, vihan, käytännössä kaikkien inhimillisten tunteiden kanssa peleille ennennäkemättömällä tavalla.
On helppo eläytyä Senuan tuskaan, koska jokainen meistä on todennäköisesti kamppaillut joskus näiden samojen tunteiden kanssa.
Tehdäänpä vähän ajatustyötä
Entäs itse peli? Enimmäkseen kuljetaan ennalta määrättyjä kinttupolkuja, ihastellaan maisemia ja yritetään pysyä järjissään. Välillä alueet hieman haarautuvat, kun ratkotaan ympäristössä olevia puzzleja ja silloin tällöin tapellaankin. Maailmaa elävöitetään kauniiden maisemien lisäksi ympäristöstä löytyvillä riimuilla, jotka avaavat taustatarinaa Senuan ystävän Druthin kertomana. Niistä selviää, mitä pohjoisten miehet sanovat, mihin he uskovat ja kuka maailmaa hallitsee.
Puzzlet ovat kautta linjan loogisia ja mielenkiintoisia sekä käyttävät nerokkaasti hyväkseen Senuan harhoja. Pelin heikointa antia edustaa puolestaan lähitaistelu, jonka kaikki ominaisuudet esitellään melkein heti seikkailun alussa. Mäiskintä toimii pieniä kameraongelmia lukuun ottamatta ihan hyvin, mutta on Ninja Theoryn historian huomioon ottaen yllättävän kömpelöä, käytännössä simppeliä kivi-paperi-sakset-meininkiä, jossa ei kovin suurta taktikointia voi harrastaa.
Graafisesti ja erityisesti maisemiltaan Hellblade on kautta linjan upea, toki omalla karulla tavallaan. Miljöissä on kivasti vaihtelua, ja Senuan reissulla nähdään niin kallioisia karikkoja ja luolia, vehreitä metsiä kuin hiukan hämärämpiäkin paikkoja. Senua’s Sacrifice on koettavissa Switchiä myöten kaikilla nykyalustoilla, mutta visuaaliset yksityiskohdat pääsevät oikeuksiinsa vasta tehokkaammilla laitteilla, minkä lisäksi 60 freimin ruudunpäivitys auttaa kivasti toimintakohtauksissa.
Suurin taistelu käydään pääsi sisällä
Sen ohella, että peliä varten on konsultoitu oikeita alan ammattilaisia mahdollisimman ”autenttisen” kokemuksen takaamiseksi, ansaitsee teoksen äänimaailma ehdottomasti kunniamaininnan. Välillä kuullaan kelttiläistä musiikkia heimolaulannalla höystettynä, välillä taas perkussiopohjaisia tunnelmapaloja. Koko soundtrack on muutenkin todella upeasti tehty.
Ääninäyttely on myös loistavaa ja show’n varastaa Senua (Melina Jürgens) itse, joka uskomatonta kyllä ei ollut ennen tätä projektia tehnyt motion capturea eikä ääninäyttelyä. Ninja Theoryn ohjaaja/kirjoittaja Tameem Antoniadesin ohje kuului: ”Elä uudelleen kokemasi sisäinen tuska.” Lopputulos ei jätä ketään kylmäksi.
Kaikki, mitä Senua kuulee, on puolestaan äänitetty kolmiulotteista tupla-mikrofoniasettelua hyödyntäen ja pelin alussa suositellaankin tarinan kokemista hyvillä kuulokkeilla. Joillain 7.1-supermegalärpyttimillä tämä olisi ollut varmasti parhaimmillaan, mutta toki tunnelmaan pääsee ihan peruskuulokkeilla tai kaiuttimilla.
Ei matka tapa vaan seura
Hellblade: Senua’s Sacrifice on ainutlaatuinen, n. 6–8:n tunnin tunnelmallinen ja tiivis kokemus, jonka jokaisen pitäisi mielestäni kokea, ihan vain nähdäkseen, mitä mielenterveyden häiriöt pahimmillaan aiheuttavat ja miltä ne voisivat sinulla itselläsi kenties tuntua. Asiaan liittyy edelleen vahvasti stigmaa, vaikka lääketiede ja tietämys aiheesta on selkeästi vuosien varrella parantunut.
Hellblade säväyttää ja järkyttää mutta myös ihastuttaa. Ainoa heikkous on oikeastaan yksinkertainen taistelumekaniikka, joka saisi olla hiotumpaa ja monipuolisempaa. Nostan isosti hattua Ninja Theorylle, joka otti ison taloudellisen riskin kymmenen vuotta sitten lähtiessään tekemään vaikeasta aiheesta ainutlaatuista kokemusta, toimien samalla myös teoksen julkaisijana.
Jokainen, joka päättää lähteä Senuan kanssa matkalle, tajuaa toivottavasti määränpäähän päästessään, ettei meitä kaikkia ole siunattu ihan samoilla eväillä.
