Miekka, kilpi ja pari loitsua
Dungeons & Dragons ja Forgotten Realms ovat nimikkeitä, jotka ovat tulleet tutuiksi monille fantasiakirjojen faneille. PC-pelaajille kirjoihin perustuvaa Baldur's Gate -sarjaa on esitelty jo vuodesta 1998 asti BioWaren toimesta. Snowblind Studios ja Black Isle Studios ovat firmat sarjan konsoliensiesiintymisen takana, joka tapahtui jo vuonna 2001 PlayStation 2:lla. Xboxin PAL-versio tuli pari vuotta perässä, mutta peli ei ole vieläkään kadottanut hohtoansa.
Baldur's Gate: Dark Alliance alkaa pelaajan saapuessa Baldur's Gaten satamakaupunkiin etsimään onnea. Kuinka ollakaan, nuori sankari ryöstetään ja melkein murhataan. Rahojensa ja koston perässä sankari lähtee jahtaamaan ryöstäjiään ja samalla joutuu keskelle pimeän liittouman tuhoisia suunnitelmia. Pala palalta sankarimme purkaa liittouman koukerot ja estää Baldur's Gaten totaalisen tuhon. Kolmeen eri lukuun ja samalla alueeseen jakautunut tarina on sopivan pitkä ja vaikeustaso nousee portaittain samaa tahtia pelaajan kehityksen mukana. Kertaakaan peli ei aseta selkeästi ylipääsemättömältä tuntuvaa estettä eteen, vaikka tallennuspisteillä tuleekin juostua vähän väliä. Alkuun puolestaan pääsee helposti käytyään lyhyehkön opetusmoodin läpi. Pelin läpipeluun jälkeen aukeaa vielä gauntlet –pelimoodi, jossa tarkoituksena on läpäistä sarja huoneita tietyssä ajassa ja jonka pitäisi vaikeutensa puolesta tarjota haastetta myös kokeneemmallekin pelaajalle.
Pelaaja pääsee valitsemaan hahmonsa kolmesta erilaisesta. Tarjolla on taikavoimia omaava jousimies Vahn, kääpiösoturi Kromlech ja haltiavelhotar Adrianna. Hahmovalinta myös vaikuttaa pelaamiseen ja pelistrategiaan eikä ole pelkästään visuualinen muutos. Vihollisen heikentäminen taustalta ennen miekkaan tarttumista on tehokasta jousimiehellä kun taas kääpiö pistää kirveensä heilumaan ja kylvää taistelukenttää tällä tavoin. Jos on kiinnostunut taikuudesta, kannattaa valita velhotar jolla on jos jonkinnäköistä tulipalloa ja jäädytystaikaa.
Hahmokehitys on olennainen osa pelissä etenemistä. Tapetuista vihollisista hahmo kerää kokemuspisteitä ja kun pisteitä on tarpeeksi, nousee hahmon taso. Kehityksen mukana hahmo oppii uusia taikoja, tulee vahvemmaksi tai voi vaikka kantaa enemmän tavaraa mukanaan. Myös varusteissa tapahtuu jatkuvaa kehitystä pelin aikana. Uusia aseita, kilpiä, panssareita, taikasormuksia ja amuletteja voi sekä löytää että ostaa eri myyjiltä.
Kahden hengen bileet
Vaikka vahva yksinpeli riittääkin monille hankintaperusteeksi, saa peli huomattavaa lisäpotkua kun sankarijoukkonsa koon kasvattaa kaverin avustuksella kahteen. Kaverin kanssa pääsee pelaamaan tarinaa läpi ja kuten moni muukin peli on osoittanut, myös Baldur's Gate saa aivan uudenlaisen tunteen kun kaverin kanssa pystyy yhdistämään taktiikoita. Aivan kuten Hunter: The Reckoningissa, myös Baldur's Gatessa molemmat hahmot ovat saman kuvaruudun alueella, mikä aiheuttaa luonnollisesti omia ongelmia kameran kanssa jos kaverin kanssa ei suunnanvalinta mene yksiin.
Kun kyseessä on hack 'n' slash –pelityypin edustaja, ei vihollisia luonnollisestikaan ole siunattu shakkiotteluita voittavalla tekoälyllä, mutta BG:ssä tekoäly on jopa erikoisen tyhmä. Sopivalla liikkeellä vahvatkin viholliset saa juoksemaan kissa ja hiiri –tyyliin pelaajan perässä ja näin pelaaja pääsee iskemään sopivin välein vihollisen selkään. Näin yksittäiset viholliset, mukaan lukien loppuviholliset ovat turhankin helppoja piestä ilman hienpisaraa. Pelaaja joutuukin ongelmiin oikeastaan vasta kun vihollisella on 10:1 ylivoima. Ja vihollisiahan on paljon ja oli käytössä mikä ase tahansa, niin kuolemaa sillä saa jakaa säästelemättä. Tämä myös tekee pelistä aika yksinkertaisen. Vaikka tarinaa onkin väritetty pienillä minitehtävillä kuten tavaroiden etsimisellä, saa vihollisten paljous ja putkimaiset kentät kyllästymisen kummituksen hiipimään takaraivoon. Parhaalta Dark Alliance tuntuukin silloin, kun sitä pelaa sopivan pienissä paloissa jonkin muun pelin ohella. Kun on ensin ottanut takkiinsa lätkässä, on hyvä käydä purkamassa paineita örkkilaumoihin.
Pelin kontrollit on hyvin toteutettu. Omien mieltymysten mukaan niihin kannattaa kuitenkin tehdä pientä hienosäätöä, kuten pistää parannusjuomien käyttö pois oikeasta liipaisimesta, jota tulee painettua toisinaan vahingossakin. Tattiohjaus toimii sulavasti ja värinäpuolellekin on keksitty sopivaa käyttöä, kun pelaaja tuntee käsissään ohjaimen väreilevän hahmon sykkeen tahtiin terveyden ollessa vaakalaudalla.
Siivottavaa syntyy
Pelin grafiikka miellyttää silmää iästään huolimatta, enkä yhtään grafiikkabugia pelin aikana kohdannut. Grafiikasta paistaa läpi myös yleinen siisteys ja laatu, alkaen valaistusefekteistä päättyen upeisiin vesiefekteihin. Tapetut viholliset kasaantuvat taistelukentälle ja veri lentää. Vihollistyyppejä myös riittää ja kookkaimmat ovat todella isoja. Kaiken lisäksi peli pyörii koko ajan tasaisen nopealla vauhdilla. Peli on kuvattu ylhäältäpäin kuten Hunter, mutta siitä poiketen kamera on käännettävissä 360 astetta eli kulmien taakse ei jää alueita, joihin ei näkisi. Jatko-osaan voisi toivoa jo kokonaista 3D-tukea.
Ääninäyttely on jopa yllättävän hyvin toteutettu. Syy selviääkin näyttelijäpuolelta, sillä onhan äänistä vastannut mm. John Rhys Davies, joka on tullut tutuksi Taru Sormusten Herrasta –elokuvatrilogiassa kääpiö Gimlin roolista. Myös äänimaailma ja musiikki ovat hyvin pelin tyyliin sopivia. Musiikki on täynnä fantasiamaailman musiikin stereotypioita, mutta koska kyseessä on Dungeon & Dragons –sarjan tuote, kuuluu se sille ikään kuin perimäoikeutena.
Hyvästä ääninäyttelystä huolimatta pelin dialogissa ei ole liikaa kehuttavaa, vaan on se lähinnä turhaa ja väkinäisen oloista. Lisäksi dialogi, kuten NPC –hahmot yleensäkin, tuntuu melko päälleliimatun oloiselta, jolla ainoastaan katkotaan toimintaa. Sivuhahmoja ei kuitenkaan ole pelissä liikaa, varsinkaan ensimmäisen luvun jälkeen. Tämä oli aika pettymys, koska toiveissani oli paljon alitehtäviä, jotka eivät ole kytköksissä varsinaiseen tarinaan mutta joiden suorittamisesta saa mukavia bonuksia. Nyt nämä loistavat poissaolollaan.
Puhdasta toimintaa
Jos peliltä odottaa roolipelin monimutkaisia elementtejä, pettyy pahasti. Jos puolestaan on toiminnanjanoinen ja fantasiamaailma jaksaa kiinnostaa, voi peli olla juurikin sitä mitä kaipaa. Varsinkin kaverin kanssa toimintaa jaksaa paiskoa eteenpäin, mutta kiinnostuksen säilymisen vuoksi peliä kannattaa pelata vain sopivissa jaksoissa. Liika on liikaa ja Baldur's Gate on niin itseään toistava, että se voi olla monelle liian kova pala nieltäväksi. Kuitenkin nätin näköinen ja kunnollisen tunnelman omaava peli jaksaa uudestaan ja uudestaan vetää puoleensa, ainakin kunnes peli on vedetty läpi. Läpi pääseminen tuskin tuottaa liikaa ongelmia, jos vain kärsivällisyys riittää. Ja sitten voikin alkaa odottaa kohta ilmestyvää jatko-osaa hyvillä mielin.
