1940-luvulta saakka sarjakuvien sivuilla seikkaillut Kapteeni Amerikka, oikealta nimeltään Steve Rogers, päästetään kurittamaan vapaata maailmaa uhkaavia ilkimyksiä nimikkopelissään. Kesäinen julkaisuajankohta ei ole sattumaa, sillä samaan aikaan valkokankaalla nähdään Chris Evansin tähdittämä filmatisointi Kapun syntyhetkistä. Teosten ainoaksi yhteiseksi nimittäjäksi jää tosin sijoittuminen toisen maailmansodan melskeeseen. Pelin aikajanalla Rogers on jo saavuttanut ikonisen statuksensa vihollisten ja omien joukkojen parissa.
Omat ideat vähissä
Seikkailu alkaa ryminällä, kun tähtilipun värejä kilvessään kantava sankarimme pudotetaan lentokoneesta keskelle vihamielistä sotilastukikohtaa. Linnakkeen syövereissä natsivaikutteinen Hydra-järjestö punoo juoniaan Kapteenin arkkivihollisen, Punakallon, johdolla. Kapteeni Amerikan yksinkertaisena suunnitelmana on sabotoida linnakkeen ilmapuolustusjärjestelmät suurempaa iskua varten, mutta operaation edetessä koetaan yllätys jos toinenkin. Batman: Arkham Asylumin tyyliin tapahtumapaikkana toimii suljettu laitos, jossa pelaaja päästetään liikkumaan alueiden välillä. Puoliavoimen toteutuksen hyöty jää tällä kertaa marginaaliseksi: kertaalleen kolutuissa maisemissa tarvitsee vierailla lähinnä, mikäli läpipeluun jälkeinen tavaranmetsästys saavutusten toivossa kiinnostaa.
Yhtäläisyydet Lepakkomiehen mielisairaalakahakkaan eivät pääty kenttäsuunniteluun. Käytännössä koko perusidea lainataan suoraan Rocksteadyn parin vuoden takaisesta hitistä. Taisteluissa oikea-aikaiset nyrkinheilautukset ja väistöt vastaiskuineen ovat menestyksen avain. Kapteenin tunnusomaista kilpeä viskomalla voi tainnuttaa kumoon useamman vastustajan kerralla tai pudottaa ylätasanteilla vaanivia tarkka-ampujia. Onnistuneet yhdistelmähyökkäykset kerryttävät supervoimamittaria, jonka avulla tehdään näyttävillä hidastuksilla kuorrutettuja lopetusliikkeitä. Räikeästä kopioinnista huolimatta taistelu toimii mainiosti. Kenttiin piilotetut lukuisat salaisuudetkin korostuvat ruudulla etsivämoodia… tai siis supersankarivaistoa käyttämällä. Kapu ei omista Batmanin taktista tilannetajua, sillä huoneisiin rynnätään aina nyrkit tanassa huolellisen etukäteissuunnittelun sijaan. Tosin normaalilla vaikeusasteella eteneminen tuntuu niin helpolta, ettei muita vaihtoehtoja yksinkertaisen mättämisen lisäksi ymmärrä edes kaivata.
Taistelun ohella pelin toinen merkittävä osa-alue koostuu tasoloikasta, joka ei saa yhtä puhtaita papereita toteutuksestaan. Akrobaattiset liikkeet näyttävät sulavilta, mutta ongelmaksi muodostuu liiallinen yksinkertaistaminen. Pelaajan ei tarvitse kuin painaa nappia, ja sankari hyppii automaattisesti tasanteelta toiselle. Vaikka tarkalla ajoituksella ansaitaan itsetuntoa kohottavia pistekertoimia, keppi toimisi porkkanaa parempana motivaattorina – epäonnistumisen vaaran puuttuminen tekee touhusta tylsää.
Parin illan viihdepakkaus
Linnakkeen geneeriset ympäristöt eivät maalaile järin ikimuistoisia näkymiä ruudulle. Tylsänruskeat ulkomaisemat ja harmaat maanalaiset käytäväkompleksit ovat jo niin tuttua kauraa, että motivaatio etenemiseen täytyy kaivaa muualta kuin nähtävyyksistä. Grafiikka ei huimaa päätä myöskään teknisesti. Hahmomallit ja ympäristöjen yksityiskohdat lähentelevät viime sukupolven tuotoksia, eikä välivideoihin ole jaksettu panostaa. Pahimpana syntinä ruudunpäivitys notkahtelee karusta ulkoasusta huolimatta välillä jopa sietämättömän paljon. Tarkoin ajoitettu vastaisku saattaa mennä pipariksi, kun pelimoottori pitää tuumaustauon juuri kriittisellä hetkellä. Kehittäjien kiire saada tuotos kaupan hyllyille leffan ensi-iltaan mennessä näkyy harmittavan selvästi lopputuloksessa.
Elokuvasta tutut ääninäyttelijät hoitavat roolinsa kunnialla, joskin hieman rutiininomaisesti. Vastustajat mongertavat englantia korostetun saksalaisesti murtaen, mikä kuulostaa lähinnä koomiselta. Musiikki on elokuvamaisen mahtipontista, mutta harvakseltaan kuullut sävelet eivät onnistu nostattamaan tunnelmaa.
Minkäänlaista moninpeliä ei ole sisällytetty mukaan. Alle viisituntisen kampanjan lisänä tarjotaan kourallinen lyhyitä haastetehtäviä, joissa kamppaillaan kelloa vastaan. Kapteeni joutuu esimerkiksi etsimään labyrinttiin piilotettuja esineitä, taistelemaan vihollisaaltoja vastaan tai kiipeämään mahdollisimman ripeästi radiomaston huipulle. Tehtävät edustavat hauskaa mutta nopeasti koluttua kertakäyttöhupia. Liian löysät aikarajat takaavat kirkkaimman mitalin lähes aina ensi yrittämällä, jolloin suoritetun haasteen pariin ei ole enää mitään syytä palata.
Captain America: Super Soldier asettuu tiukasti toimintapelien harmaaseen keskikastiin. Vauhdikkaiden turpaanvetokäräjien ansiosta sen parissa viihtyy tasan yhden läpipeluun verran. Köykäiseksi jäävä sisältö ei kuitenkaan kannusta maksamaan pelistä täyttä hintaa. Lisäksi Batman: Arkham Asylum tekee kaikki samat temput niin paljon tyylikkäämmin ja tiukemmalla ammattitaidolla, että Kapteeni Amerikka jää auttamatta nuolemaan näppejään supersankareiden välisessä mittelössä. Paljon huonompiakin leffan kylkeen liimattuja lisenssipelejä on toki nähty.
