Maineikkaan Level-5:n viimeisin yritys roolipelirintamalla ei ole pärjännyt mairittelevasti. Eurooppaan vuonna 2009 ilmestynyt White Knight Chronicles pyrki tavoittamaan toteutuksellaan sekä yksin- että massiivimoninpelaajat siinä kuitenkaan onnistumatta. Torsoksi jäänyt tarina sekä kuolettavan hidas taistelu tuhosivat yksinpelinautinnon, ennen kuin se ennätti syntyä. Verkkopeli jäi puolestaan vain mielenkiintoiseksi ideaksi. Pari vuotta ensiosan jälkeen ilmestynyt White Knight Chronicles 2 pyrkii korjaamaan tehdyt virheet sekä viemään kesken jääneen tarinan päätökseen. Ylimääräisenä lisänä se sisältää myös sarjan ensimmäisen osan paranneltuna versiona.
Tapahtui viime jaksossa
White Knight Chronicles 2 jatkaa suoraan ensimmäisen osan lopusta. Balandorin valtakunta on kaukana pelastetusta. Suuret kuninkaat ovat kaatuneet. Pahoja aikonut maagi on edelleen elossa ja vallanjanoinen. Pelaajan alter-ego sekä Leonardin johtama sankariryhmä saavat heti pelin alkuun haltuunsa kirjan, jolla pystyy matkaamaan ajassa taaksepäin. Ehkä nykyisyys on muutettavissa korjaamalla virheet menneisyydessä.
Juoni ei onnistu tuomaan eloa jo entuudestaan kuivaan tarinaan. Hahmot jäävät mielenkiinnottomiksi, eikä Balandorin kohtalosta voisi vähempää välittää. Aikamatkustusteemaakin hyödynnetään halvimmalla mahdollisella tavalla. Kirjan avulla palataan ensimmäisen osan kriittisiin tapahtumiin, mikä tietää samojen kaupunkien ja luolastojen koluamista toistamiseen. Uusia paikkoja tupsahtaa vain harvakseltaan. Jopa viholliset koostuvat pääosin ennalta tutuista tuttavuuksista. Pääjuonen ohella kaikenlaista pikkunäprättävää tarjotaan runsain mitoin. Satojen sivu- ja kiltatehtävien ohella pelaaja pystyy päivittämään tavaroitaan sekä valtavia Incorruptus-ritareitaan. Materiaalit kerätään joko vihollisilta, alueelta löytyvistä louhintapisteistä tai saadaan tehtävien palkinnoksi.
Suoran jatkon vuoksi pelaaja pääsee lataamaan luomansa hahmon ensimmäisestä osasta. Mikäli pelin haluaa aloittaa puhtaalta pöydältä, sekin onnistuu. Hahmot aloittavat tällöin tasolta 35. Kyseinen taso kattaa yhden taistelusuuntauksen kokonaan sekä hivenen toista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei hahmoilla ole enää mitään järkevää kehitettävää. Tasonnousujen tarpeettomuus nousee nopeasti itseään vastaan. Jo yhden taistelusuuntauksen sisällä suurin osa liikkeistä on täysin turhia, eikä kymmenien (hyödyttömien) lisätaitojen oppiminen innosta edes yrittämään kuin jumalkompleksista kärsiviä pelaajia. Toisekseen oma alter-ego jää pelissä aivan yhtä turhaksi kuin ensimmäisessä osassa.
Pieniä parannuksia
White Knight Chronicles 2:n pelimoottoria on rukattu aavistus jouhevammaksi. Uudistukset ovat pieniä, mutta osaltaan hyödyllisiä. Tärkeimpänä aiemmin matelevan hidas taistelu on enää vain hidas, mutta silti reaaliaikaisen ja vuoropohjaisen taistelun äpäräversio ei toimi ensimmäistä osaa paremmin. Suurin osa ajasta kuluu yhä omaa lyöntivuoroa odotellessa, eikä taitoja pysty edelleenkään käyttämään, ellei niitä ole varta vasten asettanut hahmollensa. Sama koskee myös tavaroita. Hahmojen omien taskujen ja koko ryhmän erillisen yhteisvaraston mikromanagerointi ainoastaan hidastaa kokemusta ja johtaa useisiin turhiin kuolemiin, kun vasta ostettu putelikokoelma on unohtunut siirtää hahmolle. Mahdollisuutta muuttua valtaviksi Incorruptus-ritareiksi ei ole hyödynnetty jatko-osassa sen enempää. Pienemmät taistelut hoituvat heidän avullaan nopeammin ja pomoja vastaan ei ilman kannata edes yrittää.
Suurimmat lisät on tehty pelin massiivimoninpelejä muistuttavaan Georama-verkkoon. Siinäkin isoin uudistus on pelaajakaton nostaminen neljästä kuuteen. Georama on mielenkiintoinen mutta auttamattoman epäonnistunut moninpeliviritelmä. Yksinpelin pakollinen hahmonluonti on lähinnä suunniteltu juuri verkkopeliä ajatellen. Pelaaja voi missä vaiheessa tahansa siirtyä tallennuskivien kautta yhteisölliseen pelaamiseen, jossa luotua hahmoansa pystyy kehittämään paremmaksi. Verkossa jokaisella pelaajalla on oma kylä, jota pystyy rakentamaan mieleisekseen. Kaupungit ovat eräänlaisia auloja, jonne kokoonnutaan tekemään yhteisiä tehtäviä. Kilta-arvon mukaan määräytyvät missiot tapahtuvat aina erillisellä alueella, josta suoriuduttuaan palataan takaisin kylään.
Viimeinen anti näkyy pelin visuaalisuudessa. Etenkin hahmot ovat aiempaa muodokkaampia, ja kromia on yleisesti ottaen hieman enemmän. White Knight Chronicles 2 näyttää siitä huolimatta vanhentuneelta, jonka pelastukseksi mainittakoon yksityiskohtainen ja usein värikäs maailma. Piirtoetäisyys ei sen sijaan kehuja kerää. Hahmot ja viholliset ilmestyvät ikävästi tyhjästä naaman eteen. Äänipuolella ei ole liioin huomautettavaa. Englanniksi dubattu ääninäyttely on keskinkertainen. Tehosteet ja sävellykset ovat genren perushuttua, eivätkä ne jää sen koommin mieleen.
Joko saa lopettaa?
White Knight Chronicles 2 jatkaa samaa keskinkertaisuutta, josta ensimmäinen osa tuli tunnetuksi. Perinteiseen japsiropeiluun saa uppoamaan helposti kymmenittäin tunteja, mikäli keskinkertainen toteutus jaksaa vain innostaa. Lopputulos on silti selvä: Level-5 on ajautunut kauaksi menneen ajan maineestaan.
